Hiawathan valitus.
Kerran miettivät Manitot,
pahat henget neuvotteli
kademielisnä, peläten
Hiawathan viisautta,
ystävysten rakkautta,
hänen ja Chibiabosin;
teki liiton kehno liuta
kummankin kukistukseksi.
Usein viisas Hiawatha
varoitti Chibiabosta:
"Ellös poistu pois minusta
kataloitten kaattavaksi!"
Nauroi nuori Chibiabos,
mustahapsi huoletonna
lapsen luottavan tavalla:
"Ellös veikkonen pelätkö,
ei mua pahat lähesty!"
Kerran kun Peboan, talvi
kattoi jäällä Suuren Järven,
kuivat lehdet kun kahisi
tuiskutuulen tuprakassa,
hanki hiljainen, levisi,
peitti maat, majoja laati,
muutti männyt wigwameiksi,
vastoin veljen kiellänteä
läksi yksin Chibiabos
nuolilla asestettuna,
lumikenkänsä jalassa
sarvipeurojen perähän.
Suuren Selän tuolle puolen
rienti jo perästä peuran
jäätä äsken jäätynyttä,
kiihtyi, kiitäen uhemmin.
Mutta alla, Ahtolassa
katalat kateiset henget
väijyksissä vuottelivat,
alle aukoivat avannon,
urhon suistivat sulahan.
Unktahee, veden jumala,
jumala Dacotan heimon
hänet hautasi syvähän,
peitti pohjahietikkohon.
Gitche Gumeen, Suuren-Veden
niemekkeellä Hiawatha
nosti suuren tuskanhuudon,
valtavan valitusvirren,
että piisoni pysähti,
itse ukkonen heräsi
jyrähdellen; "uh, Baim-wawa!"
Sitten naamansa nokesi,
peitti päänsä viitallansa,
istui surren itkemähän,
wigwamiin valittamahan
viikon seitsemän ajaksi;
"Sortui soittaja suloisin,
poistui laulaja parahin,
meni meiltä ainiaaksi,
muutti, matkusti likemmä
soiton suurta mestaria,
laulun herroa ylintä,
oi, on veljyt, Chibiabos!"
Kuiski tuosta tummat kuuset,
puikutti punakäpyiset,
vehrytlehväiset valitti.
yltänsä ikävissänsä
humisivat huoliansa;
samat on huolet huolijoilla,
saman vainajan valitus!
Turhaanpa keväinen metsä,
kaipasi Chibiabosta,
puro, Sebowisha voihki,
niityn vihvilät valitti,
sinilintunen, Owaissa
lauloi puiden latvuksilla.
"Chibiabos! Chibiahos!
kuoli soittaja suloinen!"
Punakerttu, Opecheekin
luona wigwamin valitti:
"Chibiabos, Chibiabos!
kuoli soittaja suloinen!"
Kävi öisin kautta metsän
whip-poor-will valitusäänin,
awonaissa voivotellen:
"Kuoli soittaja suloisin,
laulajista kaunokaisin!"
Tuli Medat, lääkemiehet,
tuli noidatkin Wabonot,
profeetatkin, Jossakeedit.
saivat luokse Hiawathan
katuvata katsomahan.
Laativat he lohduksensa
lähelle pyhän majasen;
astuksivat äänetönnä.
keralla parannuspussi
nahkasta majavan, saukon,
täynnä taikajuureksia,
voimakkaita lääkkehiä.
Askeleet ne kuultuansa,
Hiawatha aivan oitis
lakkasi valittamasta
kuollutta Chibiabosta;
ei kysellyt, vastaellut,
päänsä paljasti surevan,
kasvoista värit virutti,
pesi äänettä, hitaasti,
seuraeli hiljaksensa
pyhän wigwamin sisälle,
juoden siellä taikajuoman
Nahma-wusk on valmisteesta
sekä Wabeno-wuskista,
yrteistä parantavista.
Löivät velhot rumpujansa
lauleskellen laulujansa,
sanellen salaperäisnä:
"Minä itse, katso mua,
Harmaa Kotka -- haastajata!
Tulkaa valkoiset varikset,
käykää häntä kuulemahan!
Ukkonen, kovakitanen,
henget kaikki auttelevat.
minä kuulen kutsuäänet
taivahan joka taholta;
parannan sun, Hiawatha,
väkeväksi sun puhallan!"
"Hi-au-ha!" nyt kuoro vastas,
"Way-ha-way!" soi noitajoukko,
"Ystäväin on maan matajat,
haukan kynttä heiluttelen;
Mahngin myös voin surmaella,
taidan tappaa valkolunnin,
nuolin syömmesi sytytän,
sinut vahvaksi puhallan,
teenpä urhon terveheksi!"
"Hi-au-ha!" taas kuoro vastas,
"Way-ha-way!" jymisi velhot.
"Kun ma, profeetta, puhelen,
alkaa wigwami vapista,
pyhä huone heilahdella
näkymättömin kätösin,
tanner taipuu astuissani,
ääntä outoa pitävi;
mä sun vahvaksi puhallan;
nouse, haasta Hiawatha!"
"Hi-au-ha!" taas kuoro huusi,
"Way-ha-way!" jymisi velhot.
Hiawathan pään ylitse
pussejansa puistelivat;
alkoi taikatanssiminen
Hiawathan ympärillä
ja hän houreesta heräsi,
kalpeana kaihostansa,
parani pahoista mielin.
Kuten pilvet taivahalta
poutatuuli pyyhkäisevi,
huolet päästänsä hävisi;
kutenpa keväinen virta
jäänsä jättävi nopeesti,
sydän selveni surusta.
Sittenpä Chibiahosta
Manan mailta maanittihin,
Gitche Gumeen hietikosta
vainajata vaadittihin.
Kuuli hän kumman taikalaulun,
mahtavan manauskutsun,
oudon huudon hukkuneelle
alla aaltojen, syvällä.
Kuollut hiekasta kohosi,
kuuli soitot, kuuli laulut,
tuli kutsua totellen
aina wigwamin ovelle,
vaan ei laskettu sisälle,
annettiin oven raosta
kätehen tulikekäle,
kuuma hiili hyppysihin.
Kuninkaaksi kuollehille,
tuomariksi Tuonelahan
hänet tuosta määrättihin,
nuotion sytyttäjäksi
tään jälestä kuoleville
öisten matkojen varalle,
Ponemahn alustamaille
itse Tuonelan isännän
valtahan vaeltaville.
Lapsuuden kotikylästä,
armailta asuinmajoilta
Chibiabos hiljallensa
savurenkahan tavalla
hitaasti etemmä häipyi.
Eipä oksa eessä heilu,
ruoho allansa rutistu,
lehti kuivanut kahise
poistuvan poleksiessa.
Neljä päivää hän poleksi
kuolleiden kinttuteitä,
juhli kuolleen mansikalla,
vieri poikki murhevirran
pölkyn pyörivän avulla;
sai Hopeajärvellekin,
vietihin kivivenolla
autuaitten saaristohon,
aaveitten asuinsijoille.
Matkalla maleksiessa
näki hän monta kulkijata
taakkoihin tukahtumassa,
turkit, nuijat, nuolet, jouset,
kupit, kattilat, evähät,
lahjat on vainen vastuksina
yksinäisellä polulla.
"Ah kun antoikin elävät."
-- vaeltajat vaikeroivat --
"meille moiset kantamukset!
Parempi ois paastotenkin
astella alastomana,
kuin tää kulku kuormitettu,
vallan vaikea vaellus!"
Sitten läksi Hiawatha,
vaelsi idät ja lännet,
neuvoi siellä ihmisille
tautien parannustavat,
neuvoi kaikki lääkekasvit,
vastamyrkyn valmistukset.
Siten ensin saatettihin
kaikkien tajuttavaksi
salaisuudet Medaminin,
pyhäinen parannustaito.