Maissipeltojen siunaus.
Laula, oi Hiawathan laulu
sen jälestä seuranneesta
onnesta Ojibwain maassa,
hauskassa ja rauhaisassa!
salat laula Mondaminin,[10]
maissipeltojen menestys!
Haudattu sotainen kirves,
kuopattu sotakurikka,
kaikk' asehet alla mullan,
sotahuudot unholassa,
rauha kansojen välillä.
Miehet metsissä samosi,
tuohipursia tekivät,
ampuivat majavat, peurat,
vetivät kalat vedestä.
Naiset rauhassa sokerin
vaahterasta valmistivat
kokosivat villiriisin,
parkitsivat metsännahkat.
Loisti ympäri kyleä
maissipellot mahtavina
heilui sulat Mondaminin,
silkkisuortuvat värehti,
hyvin kasvoi kaunis vilja.
Naiset kylvivät kevähin
pellot laajat ja satoisat
Mondaminin peittelivät,
riisuivat taas syksyn tullen
kuoret keltaiset sadolta
kuten neuvoi Hiawatha.
Kerran kylvännän jälestä,
maissin maahan peitettyä
virkkoi viisas Hiawatha,
Minnehahalle puheli,
neuvoi nuorta vaimoansa:
"Viljapellon varjeluksi
vedä yöllä ympärille
taikapiiri suojukseksi
ruostehelta, hyönteisiltä
Ja Wagemin-varkahilta,
Paimosaideilta pahoilta.
Yön hämyssä hiljaisessa
pimeyden peittehessä
Nepahwin, unelan ukko
ovet kun on kiinni pannut,
ettei kuule korva herkin,
tai tapoa silmä tarkin;
hiivi hiljaa vuotehelta,
pukimesi pois pujota,
kierrä pellot kylvämäsi,
pitkät pientaret kävele,
hapset vainen harsonasi,
pimeys pukimenasi.
Siten vainiot vaotut[11]
hedelmöivät herttaisesti,
jälki armas askeleisi,
taikaympyrät tekevi
suojaksi tuhon tulolta;
ei astu mato alitse,
ruoste, hyönteiset ylitse.
Se suoja sudenkorennon,
hämähäkin häätökeino,
este oiva heinäsirkan,
madon karvaisen manaus,
Way-muk-kwanan, karhunkarvan,
ukonkoirien kuninkaan!"
Korpit puissa kornahteli,
vaakkui nälkäiset varikset,
Kahgahgee, kuningaskorppi
mustan laumansa mukana.
Nauroi nuo Hiawathalle,
heilui metsä hirnunnasta,
naurustansa katkerasta
Hiawathan haastelulle.
"Kuulkaahan" -- he haastelivat
"Hiawatha-taikuria!"
Hiipi hiljainen hämärä,
yö laski ylitse maiden,
Wawonaissan murhevirsi
kuului kuusikon takoa,
Nepahwin, unelan ukko
ovet kun kiinnitti majojen;
silloin nousi Minnehaha,
puvun päältä pois pujotti,
pimeys pukimenansa
astuvi arastamatta
pitkin pellon pientaria,
piirsi pyhän taikapiirin,
pellon suuren suojusteli.
Muut ei häntä huomannehet
kauneutta keksinehet,
yö yksin näöstä nautti,
Wawonaissa yksin kuuli
sydänsykkehen povensa;
hämy heitti varman vaipan,
pimeys pyhäisen peiton
ett'ei kenkään kerskoaisi
häntä nähneensä hämyssä.
Aamulla, kun päivä alkoi,
Kahgahgee, kuningaskorppi
mustat korppinsa kokosi,
kutsui vaakkuvat varikset
jotka metsässä melusi,
lentäen pelottomana
Hiawathan viljamaille,
Mondaminin haudan päälle.
Aikoi, moiset, Mondaminin
ylös haudasta harata,
taian turhaksi tuhota,
panna pyhän taikapiirin,
Nauravan Veden vetämän
aivan pilkaten pilalle.
Huolellinen Hiawatha,
aina valpas ja varova
kuuli parven pilkkanaurun,
puiden latvoista puhelun.
"Kau!" hän virkkoi Kahgahgeelle,
"kuule, korppien kuningas,
laitan teille lemmon läksyn,
mi ei hetkessä unohdu!"
Aamulla hän aikaisehen
ansat pelloille asetti,
pani pyydykset pahoille,
itse painui piilosalle
viereisehen viidakkohon,
vartoi korppia, varista,
vuotti närhin näpsimistä.
Kohta ryövärit rymyllä
riensi raakkuen, rähisten,
tulivat kuin tuulen pyörre
halmetta hävittämähän,
maasta kynsin kaivamahan
Mondaminin, maissiviljan.
Hairahti hyvätkin rosvot,
viejät viekkahat erehtyi,
välttyi vaara silmiltänsä,
kunnes kynnet kiinni jäivät,
kunnes tunsivat tuhonsa
ansoissa avuttomina.
Pian piilosta pölähti
Hiawatha hirvittävä;
kamalata katsettansa
korpit kaikki kauhistuivat.
Hänpä oitis heilumahan,
kuolonarmot antamahan;
kurjat ruumihit ripusti
ruo'on päihin roikkumahan
pelloille pyhitetyille
merkiksi kamalan koston,
varkaille varoitukseksi.
Yksin joukon johtolinnun,
Kahgahgeen, kuningaskorpin,
senpä päästi surmansuusta,
panttivangiksi varusti,
wigwamillensa kuletti,
niininyörillä niteli[12]
kiinni päähän kurkihirren.
"Kuule, korppi!" -- hän puheli,
"ryöstöjoukon johdattaja,
pahan alkuhun panija,
sinutpa sitehissäni
pidän panttivankinani,
ollos hirmu heimollesi,
varoituksena väkesi!"
Niin jätti sydämmin synkin
aamupäivän paistehesen
korpin harjalle kotansa
mielipahoin parkumahan.
Riuhtoi rietas pintehissä,
turhaan huusi heimoansa,
vaatien vapauttansa.
Kesän kukkean ajalla
lietsoi lämmintä etelä,
Shawondoseen suudelmia
huulin lämpimin lähetti,
maissi kypsyi ja kehittyi,
kunnes seisoi kukkeana
kellanvihrein pukimin;
sulkinensa, töyhtöinensä
loisti tähkät täyteläiset
ompuista avautuvista.
Silloinpa Nokomis-vanhus
Minnehahalle puheli:
"Nyt on syksy jo sylissä,
villiriisit on kerätyt,
maissi vallan valmistunut,
korjuulle kokoontukaamme,
pian painihin ruvetun,
riisukaamme kaapu kaunis,
sulat, töyhdöt Mondaminin,
verho keltasen viherä!"
Ilomielin Minnehaha
lähti riemuiten majasta
keralla Nokomis-muorin.
Tuostapa tulivat koolle
vaimot, neidot, nuorukaiset
kultaviljan korjuusehen,
maissin tähkäin kuorintahan.
Tuolla metsän laitehella,
tuoksuvaisten puiden alla,
istuivat soturit, äijät,
varjossa savuja veellen.
Hetkin pitkin, äänettömin
sieltä silmät seurasivat
vaimojoukon häärimistä,
nuorukaisten leikkityötä,
impien ilonpitoa,
nuo kun nauroi kuin harakat,
närhinä räkättelivät,
rastehina rallattivat.
Konsa impi onnellinen
löysi tähkän täyteläisen,
välkkyvän, veripunaisen,
kohta kaikki huutamahan:
"Nushka! saatpa sulhon sorjan,
kullan kukkean, verevän!"
"Uh!" urahti ukkosetkin,
varjostansa vastasivat.
Mutta milloin nuorukainen
taikka neito keksi tähkän
ruostunehen, ränstynehen,
käyräksi käpertynehen,
kaikui taaskin naurut, laulut,
kävi toiset mutkitellen
vallan vanhusten tavalla
liikaten ja loilotellen:
"Wagemin, sä maissin viejä,
Paimosaid, sä piilorosvo!"[13]
Kaikui pellot naurelosta,
kunnes korppien kuningas,
Kahgahgee vihassa karjui
Hiawathan wigwamilta;
puissa, peltojen lähellä
mustat ryövärit rähisi.
"Uh!" urahti ukkosetkin,
vastaellen varjostansa.