Onko päivä painuvainen
taakse veen tasasen kalvon,
vaiko joutsen joikuvainen,[8]
tapoama taikanuolen,
josta pursuvi punainen,
vedet värjäten verellä,
ilman holvaten ihanan
vedet värjäten verellä,
ilman holvaten ihanan
höyhenverhon välkkehellä?
Aleneva aurinkoinen
on se, vaipuva vetehen,
taivas puuntavi punaisna,
ruusuisena ruskottavi,
veri värjäten vesiä.
Senpä on yllä Iltatähti,
välkkyvä, värähtelevä,
läpi pilven purppuraisen
häilyvi hämyssä illan. --
Ei, se on heleä helmi
Suuren Hengen wampumvyössä,
kun hän kulkevi hämyssä
yli taivon äänetönnä.
Iagoo ilolla keksi
sen, ja virkahti välehen:
Katsokaahan, Iltatähti,
Pyhä taivahan tulonen!
"Kuulla kumman kertomuksen
saatte, Osseon tarinan,
kerron kaskun kaunihimman
Iltatähtösen pojasta:
Aikoinapa entisinä,
ajan alkua lähellä,
taivaat kun likemmä ylti,
jumalat oli tutummat,
elelipä pohjolassa
moinen metsien kävijä
tytön kymmenen keralla,
pulskan, kaunihin, solakan.
Vaan Oweenee, nnorin neito
oli oikukas olento,
hiljanen ja haaveksiva
sisaruksista ihanin.
Kaikki saivat puolisoiksi
jalot, ylpeät soturit.
Vaan Oweenee, nuorin heistä,
hyljäten hyvätkin sulhot,
otti Osseon omaksi,
köyhän ja ruman rituksen,
heikkorintasen rykijän.
Vaikk' oli outo ulkomuoto,
kaunis sielu on sisällä;
Iltatähdestä kotoisin,
tuosta naisten tähtösestä,
kiihkon, hellyyden tulesta,
tuonpa hehku rinnassansa,
kauneus sen hengessänsä,
sen salainen tenho, taika,
loistavi olennostansa.
Oweeneen hylätyt sulhot,
miehet pulskat wampum-vöiset
maalinensa, sulkinensa,
ivaten osoittelivat,
pilkkanauruin seurasivat.
Hänpä heille vain saneli.
'Viisi vöistänne välitän,
vähät huolin höyhenistä,
maalistanne, nauruistanne;
onni Osseon keralla!'
Sai he kerran juhlakutsut,
illan kostean hämyssä
sisarukset kaikki neljä
meni miestensä mukana,
Osseo perästä hiipi
kera Oweeneen ihanan,
astuisivat äänetönnä
toisten mennessä meluten.
Läntiselle taivahalle
usein Osseo pälyvi,
kuni pyytäen pysähti
kiintyen, kysyvä katse
illan silmähän somahan,
tähtösehen hellimpähän
vienosti värehtivähän.
Kuulivatpa kuiskehensa:
'Ah showain nemeshin, Nosa!
sääli, taatto, armahtaos!'
vanhin sisko virnisteli:
'Kuulkaa, kuinka taattoansa
palvoopi pahainen ukko!
kumma kun se ei kuperru
nurinniskoin pois, polulta.'
Nauru kaikui, metsä raikui
turhantuhmasta jutusta.
Makasipa metsätiellä
tammi myrskyn taittelema,
oudonsuuri ontto runko
loikoi sammalten sisässä,
Osseo kun tuon näkevi
päästi tuiman tuskanhuudon
syöksyi sydän-ontelohon.
Työntyi kuiluhun tyvestä
mies vanha, ruma rutukka
leimahtipa latvapäästä
uros, uljas nuorukainen,
pitkä, kaunis ja verevä.
Niin Osseo muutettihin
nuoremmaksi saatettihin.
Vaan voi Osseon omoa,
Oweeneeta uskollista!
Oudoksi Oweenee muuttui,
vallan vanhaksi, rumaksi,
ämmäksi ikäkuluksi,
kepin kanssa kulkevaksi.
Nauroi siskot miehillensä
että metsikkö kajahui
joukon tuhmasta melusta.
Eipä Osseo hylännyt
vanhennutta vaimoansa,
hiljemmin sivulle hiipi,
kättä kurttuista puristi,
kutsui häntä kullaksensa,
puhutteli pulmuksensa,
kunnes pääsivät pitoihin,
wigwamihin istumahan,
mi oli pyhitettynä
itse Iltatähtöselle,
tuolle naisten lemmikille.
Näkyihinsä vaipuneena
istui Osseo kemuissa,
muut remusi riemullisna,
eipä Osseo iloinnut,
hylki ruuat, hylki juomat,
eikä kuunnellut, puhellut,
istui, ollen aatoksissa,
silmin hellin, haaveksien
ensin katsoi Oweeneehen,
sitten tähtitaivahalle.
Kuulipa sitten kuiskauksen
kaukotähdestä tulevan,
äänen mailta äärettyyden,
hellän, sointuvan, matalan.
Kuului ääni: 'Oi Osseo,
poikaseni, rakkahani,
taittuivat jo velhon taiat
sinua sitelemästä;
tule luokseni, ylene,
syö'ös eestäsi evähät!
ne on siunatut, lumotut,
taikavoimalla varatut,
ne sun hengeksi tekevät.
Ei kupit ja kattilasi
toiste puuta ja savea,
kuppisi sun wampumista,
kattilas helohopeiset
simpukan sinipunaisna
läikehtien välkkyköhöt.
Naiset olkohot vapahat
työn tukalan tuomiosta,
lintuina livehtiköhöt,
tähtösinä välkkyköhöt,
tummina tulivaloina
kuin ihanin iltarusko.'
Minkä Osseo älysi,
kuuli, setvisi sanoiksi,
oli muille outo soitto,
kaukolinnun lauleloa,
whip-poor-willin viserrystä,
valitusta Wawonaissan
metsän harmaassa hämyssä.
Alkoi sitten suuri kumma:
Maja alkavi täristä,
kohta tuntui se kohoovan,
ilmoille yleneväksi
puiden lehvien hämystä,
latvaoksien ohitse
tähtitaivahan valohon.
Puukupit punertelivat
näkinkenkinä somina,
kodan kaikki ruotehetkin
hohti kuin hopeavarvat,
loisti tumma tuohikatto
kuni siivet kuoriaisen.
Osseo kun päänsä käänsi,
yhdeksän on ympärillä
sisarusta miehinensä
lintuina moniväreisnä,
mikä närhi, ken harakka,
kuka rastas, kottarainen,
kaikki hyppi ja viserti,
sulkiansa suoristivat,
höyheniä pöyristivät,
pyrstöä pyristelivät.
Vain Oweenee, nuorin sisko
muuttumatta, äänetönnä
istui vanhana, rumana,
katsoi muita murhemielin.
Osseo ylös pälyen
päästi toisen tuskanhuudon,
kuten tuonnoin metsätiellä
luona tammen taittunehen.
Heti vaimon vanha muoto
muuttui nuoreksi, somaksi,
vaihtui verhonsa räsyiset
kärpännahkaturkiksiksi,
välkkyi sauvansa somana
hopeaisna höyhenenä.
Taasenkin maja vavahti,
syöksyi ilmojen lävitse
kautta pilvien, sumujen
loistehesen taivaisehen,
Iltatähtehen laseikse,
hiipi kuin höytyvä lumelle,
lehti aalloille aleten,
untuva vetehen vierren.
Osseon isä iloiten
heti tervehti tulijat,
hän, vanhus hopeahapsi
katsehin vakavin, hellin
sanoi oitis: 'Osseoni,
poikani, hopeinen häkki
koreoine lintuinensa
ripustaos riippumahan
wigwamisi pieluksehen.'
Häkin hän ovelle kiinsi;
siitä astuivat sisälle
kuullen Osseon iseä,
Iltatähden ruhtinasta,
kuin hän virkki: 'Osseoni,
olen säälinyt sinua,
nuorentanut, kaunistanut,
Muutin vaimosi sisaret
miehillensä lintusiksi,
kuin he pilkkasi sinua
vanhan miehen haamussasi,
nähnehet ei nuoruuttasi,
tunteneet syömmes tulta,
Oweenee vain uskollinen
lempi, ymmärsi sinua.
Vasemalta välkehtivän
sumun siintävän sisässä
elelevä häijyhenki
kaukotähden kainalossa,
kateinen Wabeno-noita,
mi sun muutti vanhukseksi.
Vältä sattumat sätehen
joita hän sieltä heittelevi;
nuo ovat taikanuoliansa,
joiss on tenhot loihtimansa!'
Monta vuotta rauhallisna
Iltätähdellä eleli
Osseo isänsä kanssa,
monta vuotta linnut lauloi
wigwamin oven ohella
hopeaisessa häkissä.
Ja Oweenee uskollinen
pojan synnytti pätevän,
kaunihin kuni emonsa,
urhokkaan kuni isonsa.
Poika kasvoi ja kehittyi,
Osseo hyvillämielin
laati hälle jouset, nuolet,
aukasi hopeisen häkin,
emot laski valloillensa,
tädit lentohon lähetti,
linnut kiiltohöyheniset
maaliksi matalan miehen.
Linnut ympäri livehti,
lauluin tähden täyttelivät,
ilon ja vapauden virsin,
lumosivat loistollansa,
sulkiansa pöyhistellen,
kunnes poika, pieni kyttä
kohta jousen jännitteli,
lennätti nopean nuolen,
joka linnun loistosiiven
haavoitti, alas pudotti.
Näkyi kumma kuulumaton:
Linnun loistavan sijasta
nainen nuori, nuolirinta
kohta ilmestyi etehen.
Vaan kun vuotavi verensä
Iltatähdelle pyhälle,
silloin taittui taian mahti,
luopui jo lumojen voima,
tuo peloton jousiurho
aivan äkkiä älysi
vaipuvansa, painuvansa
läpi pilvien, sumujen,
kunnes viimein vihreälle
saihe saarelle somalle
Gitche Gumeessa isossa.
Nähtihin korean karjan,
linnut loistavat, tulevan,
liidellen kuin syksyn lehdet
saarelle samoa tietä.
Vieri wigwami hopeinen,
katto kaunis välkkyväinen
kuni siivet kuoriaisten.
Tuli kuin tuulen kantamana,
saapui, saarelle vajosi,
tuoden Osseon ohella
uskollisen Oweeneenkin.
Sitten linnut muodon muutti
kuolevisien kuvahan,
mut ei muuttaneet kokoa,
jäivät kaikki pikkusiksi,
puk-Wudjie-kääpiöiksi.
Hauskoina kesäisnä öinä,
Iltätähden loistaessa
käyvät he käsikädessä
karkeloiden kalliolla,
hietikolla hipsutellen.
Kesäiltojen hämyssä
vielä wigwami hopeinen
siellä välkkyvi somasti,
kuulevi kalastelija
iltatähtien valossa
tanssijain iloiset äänet."
Kunpa taukosi tarina,
pääsi päähän ihmejuttu,
juhlallilisnapa Iagoo.
katsoi kaikkia, lisäten:
"Tunnen suuria uroita,
joit' ei kansansa älyä,
pojat pilkaten puhuvat,
ikämiehet irvistellen;
onpa pilkkakirvehille
oppi Osseon jutusta."
Vihkivierahat imehti,
kuullen kummoa tarua,
naureskellen ja kehuen,
keskenänsä kuiskutellen:
"Lie hän itse urho ylväs,
muut muka tätiä tässä,
enoja erehtyviä."
Sitten lauloi Chibiabos
soinnuin hellin ja suloisin,
raskasmielisin sävelin,
lauloi immen vaikerruksen
Algonquin-rakastetulle:
"Aattelenpa armastani,[9]
muistan rakkahaisintani,
häntä syömmeni halaapi,
mun Algonquin-armastani.
Rakkahin erotessamme
pani helmet kaulallani,
valan valko-wampum-merkit,
mun Algonquin-rakkahani!
Kuiski käyvänsä keralla
tuonne synnyinseudulleni,
pyysi päästä seurassani,
mun Algonquin-rakkahani.
Kaukana -- sanelin hänelle,
kovin on kaukana kotini,
etäällä elosijani,
mun Algonquin-rakkahani!
Kun ma katsoin jälkehensä
ikävin erotessamme,
silmät seurasi minua
mun Algonquin-armahani.
Päällä kaatun kuusen rungon,
haaralla vesihakosen,
siellä seisoi armahani,
Algonquin, rakastettuai.
Aattelenpa armastani,
muistan rakkahaisintani,
sua syömmeni halaapi
armahani, mun Algonquin!"
Näin oli häät Hiawathalla,
tanssi Pau-Puk-Keewis'illa,
Iagoon oli ihmejuttu,
Chibiabosin sävelmä.
Niinpä loppui häät hupaiset,
vieri vierahat kotihin,
onnehen jäi Hiawatha
yön ja armahan keralla.