IX

Hiawatha ja Helmisulka.

Rantamalla Gitche Gumeen,

Suuren Veden välkehtivän

seisovi Nokomis-muori,

sormellansa länttä kohti,

punapilvien pihoja

yli vetten viittoellen.

Illan aurinko aleten

sytti taivahan takaisen,

kuin joukot pakenevaiset

sotatiensä suojeluksi

polttavat kuloa kentän.

Kuuhut, öinen aurinkoinen

idästä esihin syöksi,

seurasi sotaista tietä,

vieri polkua punasta,

liekin loimu kasvoillansa.

Niin Nokomis, vaimo vanha

länttä sormella osotti

Hiawathalle sanellen:

"Tuollapa asuvi noita,

Helmisulka, Megissogwon,

asuu Wampumin Manito,

henki riistan, rikkauden,

vartioina kyyt tuliset,

pikijärvi suojanansa.

Voit sä nähdä Kenaheekit

vonkeroitsevan vedessä,

tulikäärmehet kamalat,

nähdä mustan tervajärven

taakse, kauas yltäväksi

ruskopilven reunamille.

Tuopa tappoi taaton multa

kavaloilla tempuillansa,

kun hän saapui kuusta maahan

mua täältä etsimähän.

Hänpä, velhoista väkevin,

sumut nostavi noroista,

suon sylistä surman usmat,

rimpilöistä ruttotaudit,

valkoiset hävityshöyryt,

herjat myrkkyhengitykset,

kuolinkuumehet kamalat.

Ota jousi, Hiawatha,

ota nuolet jaspispäiset,

sotanuijas, Puggawaugun,

rukkasesi, Minjekahwun,

kaunis tuohikanoottisi,

Mishe Nahman liukas öljy,

jolla voitele venosi;

siten surmasta sukellat,

pois pääset pikivedestä.

Kukista vihainen velho,

kansa kuumeesta pelasta,

jota horna hengittävi;

kosta mun isäni surma!"

Heti tuosta Hiawatha

suorihe sotasopihin,

lykkäsi venon vesille,

tuohilaitoa taputti,

lempipurrelle puheli:

"Cheemauni, lemmittyni,

syöksy aukeinta, syvintä,

läpi käärmeiden kähyjen

mustassa pikivedessä!"

Riensi riemulla venonen

ja se uljas Hiawatha

lauloi sotalaulunsa,

villiä surusäveltä.

Keneu, suuri sotakotka,

ilman lintujen isäntä

yllä kirkasi kovasti

vierren pilvien pihoja.

Pianpa hän Kenabeekit,

tulikäärmehet tapasi.

Madot väylällä makasi,

loikoi konnat kiemurassa,

hännät vieritti viriä,

heltat hehkuivat koholla,

tuliusmat suista suitsi;

ei yli yrittämistä!

Vaan peloton Hiawatha

heille huuteli sanellen;

"Väistykääpä Kenabeekit

tietä kunnoin kulkeani!"

Vaan ne suuttuen, suhisten

tuiskivat tulisin kielin:

"Saa takaisin, Shaugodaya,

luoksi vanhan Nokomisin

pian astu, arkamieli!"

Hiawatha kiukustuen

saarnijousensa kohotti,

ampui ankarat vasamat

käärmekonnien sekahan.

Min järähti jousen jänne,

se ol' sota-, kuolinhuuto,

minkä nuolensa suhahti,

kuolin on laulu Kenabeekin.

Loikoen verivedessä

madot raatona makasi

Hiawathan ympärillä,

joka huusi riemuissansa:

"Riennä, lennä lempipursi

mustahan pikivetehen!"

Nahman öljyllä hän sitten

sivut purtensa siveli,

että pursi liukkahammin

liukuisi pikivedessä.

Kaiken yötä venho vieri

rapakossa roskasessa,

pinnalla ikihomehet,

limat, lumpehet likaset,

täynnä ruohoa, rytöä;

taival kolkko, kuutamoinen

virvatulten tuikkehessa,

haudan haamujen valojen,

Tuonen miesten leiritulten.

Kuu valaisi ilman kaiken,

vesi mustana makasi,

sääsket ilmassa inisi

soittaen sotasäveltä,

tulikärpäset tuhannet

hääri harhasoihtunensa.

Sammakko, Dahinda tuolla

kuutamohon pään kohotti

katsoi keltasilmillänsä,

kohta upposi, urahti.

Rääkkyen räme avara

virsin vastasi tuhansin,

Shuh-shuh-gah, sinervä kura,

ruokorannalla julisti

suuren sankarin tuloa.

Niin uros läheni länttä,

Megissogwonin majoja,

Helmisulan maata kohti,

kunnes kuuhut taivonrannan

häntä katsoi kalpeana,

kunnes aurinko yleten

takaraivoa tapasi,

hartioitansa halasi.

Eessänsä yläntehellä

keksi majan kiiltäväisen,

majan wampumin Maniton,

velholoista mahtavimman.

Virkkoi vielä venhollensa,

purtta eellehen usutti;

sepä yltyen uhemmin,

riensi, riemuiten hypähti,

kunnes kukkien ylitse,

yli ruokoisen ryteikön

pääsi rantapenkerelle

Hiawatha kuivin kengin.

Nyt hän otti saarnijousen,

painoi kaarta polvellansa

vasten tannerta tasaisia,

kihisi jäntehen kovalle,

otti nuolen jaspispäisen,

kohti velhon wigwamia

nuolen laulavan lähetti,

työnsi tuiman tervehdyksen,

valtavimman vaatimuksen:

"Käy esihin, Helmisulka,

Hiawatha vuottelevi!"

Tuli kiiltowigwamista

Megisogwon, mahtivelho,

uros suuri, hartehikas,

tumma, hirveän näköinen,

varattuna wampumissa,

asehin asestettuna;

maalattu kuin aamutaivas

kellalla, sinipunalla,

suuri kotkansulkaheltta

häilyi laskien, kohoten.

Tuli ärjyi ukkosena,

halveksuen haukuskeli:

"Hyvin sun tunnen, Hiawatha

saa takaisin, Shaugodaya,

astu arka naiselahan,

joudu luokse Nokomisin,

tahikka tapan sun siihen,

kuten muinoin sun isäsi!"

Vastasipa Hiawatha,

ilman pelkoa puheli:

"Ei sanoin sotia käydä,

kielenpistoilla tapella,

nuija riidat ratkaiskohon,

nuoless' on urohon usko!"

Alkoi tappelun töminä,

koitos ennen kuulumaton,

sotakotkien kokema;

kesti se kesäisen päivän,

ajan iltahan edeten.

Eipä nuolet Hiawathan

Wampum-paitoa lävistä,

pysty ei iskut iskemänsä

Minjekahwun-kintahilla,

nujerra ei nuijan heitot

vaikka kalliot hajoitti,

taioitellun Wampum-paida

silmut, suomut ei murene.

Illan tullen Hiawatha

haavoista masentuneena

saarnijousehen nojasi;

sotanuija sirpaleina

rukkaset räpälehinä,

nuolta kolmisen jälellä.

Painui juurella petäjän,

alle lehvien lepohon;

naavat lehvillä levisi,

kaarna oli käävin kaunistettu,

kuolleenmiehenkenkänahka [eräs sienilaji]

peitti runkoa petäjän.

Älysipä äänen moisen,

tirskui tikka päänsä päällä:

"Tähtää Megissogwonihin,

pidä nuoli päätä kohti,

tukan juuressa tuhonsa,

suortuvissa surman paikka."

Sulkanuoli, jaspiskärki

heti vinhasti vilahti;

Megissogwon kun kumarsi,

kiven heittoa hepäsi,

vasten kalloa vasama

tukan juurehen jysähti

ja hän hoippui, horjahteli,

kuten piison aavikolla

haavoitettuna hypähti.

Yhä vinhemmin vilahti

toinen nuoli toisen tietä,

syvemmälle syöksähtäen

kosketti kipeämmästi.

Menehtyi jo Megissogwon,

polvet vahvalla vapisi,

niinkuin ruo'ot myrskysäällä.

Kovimmasti kolmas koski,

oli viimeinen vihaisin,

Megissogwon maahan sortui,

näki kummat kuolon silmät,

silmät Paupukin palavat,

pimeästä kutsun kuuli.

Suisti surman suuren velhon

Megissogwonin masensi

Hiawathalle etehen.

Kiitollinen Hiawatha

Maman, lintusen mokoman,

tikan, tietäjän tavoitti

tuon suuren, suruisen männyn

lehvältä, leposijalta;

palkaksi parahan työnsä

Maman pienen pääkkösessä

höyhentöyhdön hurmehella

värjäsi värilliseksi.

Viel' on töyhtönsä punanen

merkkinä hyvän tekonsa.

Sitten Megissogwonilta

pois nitisti wampum-paidan

taistelunsa muistimiksi,

voitonmerkiksi varasti.

Jätti raadon rannikolle,

pannen puoliksi vetehen,

virui kasvonsa vedessä,

hiekka jalkoja hiveli.

Kenen, suuri sotakotka

väijyi vaakkuen, meluten,

teki yllä ympyröitä,

laski, liikehti likemmä

Wigwamista Hiawatha

riisti velhon rikkaudet,

Wampum-aartehet anasti,

turkit piisonin, majavan,

soopelin ja näädän nahkat,

Wampumvyöt ja -nauhat, -pussit,

viinet helmin kirjaellut

nuoline hopeapäine.

Riensi riemuiten kotihin

läpi tervaisten vesien,

yli käärmeröykkiöiden,

meni voitonmerkkeinensä,

laski laulellen, iloiten.

Vartoi kotivalkamilla

Nokomis ja Chibiabos,

vartoi Kwasind, mies väkevä

sankaria saapuvaksi,

laulajaa lähestyväksi.

Kylän kansa karkeloiden,

kaikki riemuten, remuten

juhlan hurmassa julisti:

"Hiawathalle ylistys,

Helmisulan sortajalle,

taikurin kukistajalle,

taikurin, mi taudit tuotti,

soilta kuoleman kuletti,

surman usmasta usutti."

Mieluisa ol' Maman muisto

Hiawathalle alati;

osoitteeksi ystävyyden

piipunvarren hän varusti

tupsulla tulipunalla

heltasta tikan heleän.

Vaan varat Megissogwonin,

suuret sotasaalihinsa

kaikki kansalle jakeli,

ositti osin tasaisin.

X

Hiawathan kosinta.

"Mitä jouselle on jänne,

miehelle sama on vaimo,

vaikka miestä taivuttavi,

käypi kumminkin perästä;

vaill' on toinen toisettansa."

Noinpa nuori Hiawatha

mietti illat, tuumi aamut,

päivät, yöt yhä uneksi,

mielessänsä Minnehaha,

Naurava Vesi ihana

Dacotan tasankomailta.

"Naios heimosta omasta!"

Nokomis varoittelevi,

"elä maailman kyliltä,

vedä vennonvierahia!

Kuin kotoisen lieden loimu,

tytär on kotikyläinen

vaikka yksinkertainenkin,

tähden tuike, kuun kumotus

toisen on kansan kaunotarkin."

Koin Nokomis neuvoskeli;

Hiawatha vastaeli:

"Ellös kiellä, muorikulta!

Hauska on tulosen loimu,

tähden tuike mieluisampi,

armahampi kuun kumotus."

Vakavammin vanhus kielsi:

"Elä kuhnusta kuleta,

vedä vennon joutiota,

joll' on kankeat kätöset,

jalat jäykät, saamattomat

tuo vaimo sukevasormi,

kevytkenkäinen kuleta!"

Hiawatha vain hymyili:

"Tuollapa Dacotan maassa

tytär on nuolien tekijän,

Minnehaha mielitietty,

impi kaikista ihanin;

tuonpa tuon ma wigwamiisi,

käskyläiseksi kuletan,

kuuksi, tähdeksi, tuleksi,

kansan päivänpaisteheksi!"

Nokomis yhä epäsi:

"Tuo elä tupahan mulle

vierasta dacotain naista,

ylen on dacotat tuimat,

käy vainot välillä meidän,

kaunat mielissä kytevi,

aueta voi vanhat arvet!"

Hiawatha naurahtavi:

"Siin' on syytä, jos ei muussa

naida neitonen Dacotan.

jotta vainot vaimeneisi,

katoaisi vanhat kaunat,

paraneisi vanhat haavat,

heimot liittyisi likemmä!"

Sitten lähti Hiawatha,

taivalti Dacotan maille,

maille naisten kaunokaisten;

astui kautta numminiityn,

metsien mitattomien

salon hiljaisen hämyssä.

Taika-mokkasiineillansa

astui virstan askeleella;

taival tuntui pitkistyvän,

aatos eellä askelitten.

Niin hän vieri viipymättä,

kunnes kuuli kosken naurun,

kuuli kuohun Minnehahan

vetävän salon salahan.

"Soma on sointu!" hän saneli,

"ääni armas ja vetävä."

Tuolla lehdon liepehellä,

varjon, paistehen välillä

polki kuusipeura-lauma, [Cervus doma]

eivät häntä huomannehet.

"Kanna!" kuiski kaarellensa,

"satu!" nuolelle saneli,

laski nuolen lentämähän

rintahan pukin punasen.

Olalle otuksen heitti,

kiiti tietä kiihkeämmin.

Wigwaminsa kynnyksellä

dacotain eläntämailla

istui vanha nuoliseppo,

jaspiskärkiä näversi,

valkopiitä valmisteli.

Minnehaha, maan valio,

immyt kukkea, ihana,

istui vierellä isänsä

kaislamattoa kutoen;

vanhan mieli mennehissä,

tulevissa nuoren tuumat.

Mietti vanhus muinoisia,

kuin hän nuolilla nujersi,

piisonit ja peurat kaasi

Muskodaylla, niittymailla,

hanhet lennosta tapasi,

Wawat siiviltä vajotti;

muisti muinaiset soturit

jotka hältä nuolet nouti,

ilman ei tainnehet tapella

Ah! ei löydy nyt eneä

maassa moisia uroita,

akkoja nykyiset miehet,

kielin käyvät kiistojansa.

Mietti neito metsämiestä,

toisen heimon nuorukaista,

kerran kun aamuna keväisnä

saapui nuolen noudantahan.

lepäeli wigwamissa,

poistuessa pitkin silmin

taakse tarkkasi ovelta;

kuuli taattonsa kehuvan

rohkeaksi, viisahaksi.

Vieläköhän tuo tulevi

täältä nuolen noudantahan!

Käsi hervahti matolle,

ruskosilmänsä uneksi.

Heidät mietteistä herätti

askel ja risun risahdus.

Hikiposki Hiawatha

-- peura oikoisna olalla --

vierähtävi viidakosta

aivan äkkiä etehen.

Nosti vanha nuoliseppo

työstä katsehen vakavan,

nuolet syrjähän sysäsi,

pyysi käymähän sisälle,

virkki, vastahan kohoten:

"Terve tullut, Hiawatha!"

Nauravan Veden etehen

Hiawatha kuorman heitti,

peuran seljästä pudotti.

Neitonen kudoksestansa

käänsi katsehen hänehen,

ääni vienosti värähti:

"Terve tullut, Hiawatha!"

Maja oli väljäksi rakettu

peuran valkeista nahoista,

dacotain jumalankuvat

oli verhoihin kuvatut.

Korkea oven kamana,

tuskin sulkia lupasi

Hiawathan astuessa,

miehen mennessä majahan.

Nousi maasta Minnehaha,

Naurava Vesi kohosi,

mattonsa sivulle siirsi,

ehätti etehen ruuat,

vettä vihkaisi purosta;

ruuat on kivikupissa,

lehmustuopissa vetonen.

Kuunteli kun vieras haastoi,

tuumat taattonsa tajusi,

ei vain itse ääntä virka,

tartu juoksuhun tarinan.

Kuuli kuin unessa ollen

Hiawathan haasteilla,

kun hän kertoi ja pakisi

Nokomisista, se kuinka

hänet hoiti, kasvatteli,

kertoi Chibiabosista,

väkevästä Kwasindista,

rikkaudesta, runsaudesta,

onnesta ojibwain maassa,

hauskassa ja rauhaisessa.

"Jälkeen viikkoisten vihojen

verivainojen perästä,

kansoilla on kaunis rauha

ojibwain, dacotain mailla."

Sitten jatkoi Hiawatha,

tarina vakava vieri:

"Että säilyisi sopumme,

kädenlyönti kiintiäisi,

sydän syömmehen sulaisi,

antaos aviokseni

Minnehaha, maan valio,

dacotain ihanin impi!"

Tuosta vanha nuoliseppo

hetken viipyi virkkamasta,

veti verkkahan savuja,

katsoi ylpeesti urosta,

hellin silmin neitoansa,

sitten vastasi vakaasti:

"Kuin haluat, Minnehaha?

Anna syömmesi sanella!"

Naurava Vesi ihana

seisoi herttaisen somana,

ei halukas eikä vasten,

käyden vierelle kosijan;

kuiskasi Hiawathalle,

kasvoille veren kohoten:

"Seuraan, mieheni, sinua!"

Niin kosien Hiawatha,

voitti impyen ihanan,

sai sepon sydänkäpysen,

tyttären Dacotan maasta.

Sitten matkusti majasta,

Naurava Vesi mukana,

kulkivat käsikädessä

läpi metsän, kautta niityn:

jäipä vanhus seisomahan

yksin wigwamin ovelle.

Kuulivat he kulkiessa,

kuinka koski Minnehahan

heille kaukoa kohisi:

"Jää hyvästi Minnehaha!"

Siitä vanha nuoliseppo

taaskin työhönsä rupesi

eessä oven aurinkoisen,

tuumi tuossa itseksensä:

"Niin menevät tyttäremme,

rakkahamme, vaalimamme,

kun on vanhalle varaksi

juuri joutunut tueksi,

sulho sulkatöyhtöinensä

ruokohuilua huhuten

saapi soitellen kylähän,

viehkeintä vihjoavi;

saapi neito seurallansa,

vierren vierahan mukana."

Hauskapa kotihin kulku

metsissä mitattomissa,

yli vuoren, kautta niityn,

joen poikki, rotkon päitse.

Lyhyeltä taival tuntui,

huvalta Hiawathasta,

vaikka vauhtia vähensi

Nauravan Veden mukahan.

Yli virran vaahtokuohun

sylissä kuletti kullan,

kevyeksi kuorman tunsi

kuni höyhenen hatussa.

Poisti estehet polulta,

oksat siirteli sivuhun,

teki yöksi lehväteltan

havuvuotehen varusti,

tulen kuivista kävyistä

laitteli oven etehen.

Kaikki tuulet myöten tuuli

kautta kaiken taipaleensa,

öisin unta vartioivat

yllä taivallan tuloset.

Kätköstä, kolossa tammen

pilkisti orava, valvoi

avosilmin lempiviä.

Kaniini, Wahossa myöskin

pois polulta puikkelehti,

istuen kolonsa suulla

-- lerpalla etukäpälät

katseli rakastuneita.

Hauskaapa kotihin kulku!

Lauloi linnut lemmenvirttä,

rinnanriemuja visersi;

Owaissakin onnitteli:

"Hyvä on, Hiawathan

kera puolison parahan!"

Kultarintakerttu kuiski:

"Hyvän sait, jalon tavotit,

Naurava Vesi ihana!"

Paistoi armas aurinkoinen,

läpi lehvien puheli:

"Lempi on, lapset, päivänpaiste,

viha varjoa elossa,

vuorottain on kumpaistakin;

lemmitellen vallitkosi

Hiawatha armastasi"

Katsoi kuuhut taivahalta,

majan holvasi hopein,

kuiski heille: "Lapsoseni,

yö lepoisa, päivä työläs,

käskevä mies, nainen heikko,

vaikka puolta vartioitsen,

menen sittenkin mukana;

kärsi, nainen, kohtalosi!"

Noin he kulkivat kotihin.

Niinpä saattoi Hiawatha

Nokomisille majahan

kuuksi, tähdeksi, tuleksi,

kansan päivänpaisteheksi

Minnehahan, maan valion,

Nauravan Veden ihanan,

tuon dacotain kaunottaren

maasta naisten kaunokaisten.