Hiawathan kalastus.
Gitche Gumeelle isolle,
vedelle kimaltavalle
seetrinkuorisiimoinensa
kalojen kuningas sananen,
Mishe-Nahman ongintahan
läksi yksin Hiawatha,
läksi veikaten vesille
kanootilla koivuisella.
Läpi välkkyvän vetosen
kalat kaunihit erotti
silmin altansa syvästä,
siellä Sahwa, keltasäyne
välkehti säteenä päivän,
rapu, Shawgashee myös siellä
hämähäkkinä kuleksi,
valkohiekalla vaelsi.
Hiawatha siimoinensa
istui purtensa perässä;
sulissansa aamutuuli
leikki, kuni ritvakuusen
lehväksissä läikkyvissä.
Istui laidalla orava,
Pysty häntä hangan päällä,
turkissansa tuuli leikki
kuni aavikon kulossa.
Paras pohjassa makasi,
Mishe-Nahma, sampi suuri,
hirveä kuningaskala;
pyörteinä vesi pyrehti
kiduksissa ja evissä,
pyrstö pohjoa lakasi.
Siell' oli sampi mahtavana
vankoissa varustimissa:
kilvet suojana sivuilla,
levyt luiset otsallansa,
joka paikka pantsaroitu
piikkilaita-luulevyillä;
oli vielä viiruteltu
sotamaalilla somasti
täplät tummat, merkit mustat,
punakeltaset pukimet,
taikka taivahansiniset.
Niin se pohjassa makasi
eviänsä heilutellen,
venhon vierressä ylitse,
Hiawathan huovatessa
seetrisiimansa keralla.
Huudahtipa Hiawatha,
sanoi sammelle syvähän:
"Käy täkyhyn, käykkäleuka,
tartu Nahma nauhanpäähän,
astu aalloista esihin,
voimankoittohon kohoa!"
Laski lankansa vetehen,
väkäsyötin välkkymähän,
istui kotvasen, odotti
veden alta vastausta,
viimein karjasi kovemmin:
"Käy täkyyn, kalojen herra!"
Hitahasti vetten hirmu
eviänsä heilutellen
ylös käänsi katsehensa
oudostellen onkijata,
kuunnellen melua miehen,
kunnekka väsyen viimein
siitä hauille hokevi,
Maskenozhalle puhuvi:
"Syö syötti hävyttömältä,
poikki siimansa purase!"
Kohta tunsi Hiawatha
ongessa nykäsyn oudon,
siitä siimoa veteli;
pursi pystyhyn kohosi
kuni turta koivupölkky;
orava kurahtelevi,
keulan huipussa kapahui.
Halveksuen Hiawatha
kalan nousevan näkevi:
tuopa hauki, Maskenozha,
mikä koukussa kohosi!
Ja hän karjaisi kalalle:
"Häpeä hävytön hauki,
mokomakin Maskenozha.
viisi moisesta välitän,
kuningastanne haluan!"
Heti hauki hämmästyen
vaipui vaappuen vetehen.
Sampi aurinko-kaloa,
Ugudwashia usutti:
"Tartu kerskurin täkyhyn.
poikki siimansa purase!"
Nousi veestä verkallensa
kala, kumma, kuun näkönen,
kohti koukkua kohosi,
iski siitä siiman päähän,
tarttui kiinni täysin voimin,
vieri, vehtasi vedessä,
tuohipurtta pyöritteli.
Lainehti vesi vetelä,
aallot aavalle levisi,
keinui kaislat kaukorannan,
kurjenmiekat kuuristeli.
Hiawatha, nähtyänsä
kalan nousevan ylemmä.
valkokiekkonsa kohoovan,
pian pilkaten puheli:
"Esa! häpeä hävytön,
Ugudwashsa vain oletkin,
et saalis haluamani,
kalojen kuningas kuulu!"
Taas kala vetehen vieri,
vaipui vaappuen syvähän.
Taaskin tuosta sampi Nahma
Hiawathan huudon kuuli,
taiston vaadinnan tajusi,
tuon turhan melun, metakan,
kautta rantain mi kajahui.
Sampi suuri suuttuneena
pohjahiekalta hypähti,
jännitettynä, vapisten
kolisti varuslevyjä,
välkkyen sotaväreissä
ylös ampaisi äkäisnä,
veestä lieskahti valohon,
laajat leukansa levitti,
nieli miehen pursinensa.
Alas synkkähän syvähän
huiskahti nyt Hiawatha,
tuiskahti kuin tukkipölkky
kosken kuohuvan kitahan,
löysi luolasta asunnon,
haparoi ylen hämillä,
kunnekka pimeydessä
tunsi sykkivän sydämmen.
Iski tuota nyrkillänsä,
viimalti vihanväessä;
silloin Nahma tuskan tunsi,
tärähti tajuttomaksi,
vesi korvissa kohisi,
vaivoissaan kun viehkuroitsi
kera syöminen särkynehen.
Hiawatha tuosta oitis
käänsi purren poikkipuolin,
ettei mahtavan mahasta
vierisi vesiajolle,
hukuksihin huiskahtaisi.
Orava ovelin kynsin
hilpeästi hommaeli,
puri, kiskoi ja kurisi,
kunnes pursi poikkipuolin
käättihin kalan mahassa.
Sitten hälle Hiawatha
virkkoi: "Oi mun ystäväni,
hyvin autoit ja ahersit,
ota kiitokset minulta,
nimi uusi sen keralla.
Nyt sinut nimettäköhön,
pojat aina kutsukohot:
pystyhäntä, Adjidaumo!"
Taaskin Nahma, sampi suuri
korahti, värähti veessä,
siitä oikeni, ajausi
liki rantahietikoita.
Hiawatha hinkalossa
korvin tarkaten tajusi
kalan kuulun kuolleheksi,
rantamalle rauenneeksi,
kyljen kyntävän kiviä.
Taas kuuli kuhinan kumman,
siiveniskuja satoja,
kirkunan ja kilpalennon,
petolintujen rähäkän,
näki valonvälkähdyksen.
Läpi Nahman kylkiluiden
lokit katsoi kiilusilmin,
katsoi Kayoshkit, kajavat;
näki niiden tirkistykset,
kuuli keskiset tarinat:
"Kas, veljemme Hiawatha!"
Nyt hän kiljaisi kovasti,
hihkaisi hyvillä mielin:
"Lintukullat, kuomaseni,
löin, voitin kuningas-sammen,
repikäätte nyt rakoja,
aukkoja avartakaatte,
noukin, kynsin kiskokaatte
pimennosta päästäkseni!
Tästä lähtien alati
hyvät työnne muistetahan,
'Kayoshkiksi' kutsutahan,
'jalokynsijä' kyvykäs."
Kilvan kalvoivat kajavat,
nokkivat kalan kuvetta,
kynsin kylkeä repivät,
veräjätä valmistivat.
Niinpä pääsi Hiawatha
vaikeasta vankilasta,
veden vellovan sylistä,
vatsasta kalan kamalan.
Seisten rantaäyrähällä,
aivan wigwamin lähellä
huusi hän Nokomisille,
viittoi muori-vanhukselle,
osottaen saalistansa,
joka rannalla rojotti
lintujoukon järsimänä.
"Minä kaasin Mishe-Nahman.
kuuluisan kuningas-sammen",
saneli hän, "katso tuota,
miten lintu-ystäväni,
parahat pelastajani
sitä syövät ja repivät!
Ellös sä pelota heitä,
anna kyllin atrioida,
kunnes päivän päättyessä
soille siirtyvät pesihin!
Kanna sitten kattilasi,
talviöljyä varusta!!"
Vartoi muori yön tuloa,
kunnes illan-kuu kohosi
yli tyynien vesien,
kunnes kylläiset kajavat
juhlaruualta meluten
iltaruskon hohtehessa
lensivät leposijoille
sarasaarille pesihin.
Sai levolle Hiawatha,
nousi töillensä Nokomis,
aherrellen kuun valossa,
kunnes aamu autereinen
saattoi päivän kuun sijalle,
kunnes nälkäiset kajavat
sarasaarilta samosi
aamu juhla-atrialle.
Koko kolme vuorokautta
vuoroin linnut ja Nokomis
riisti rasvaista lihoa,
kunnes kyljykset kuluivat,
aallot luita huuhtelivat,
kunnes kaikkosi kajavat,
luusto rannalla rojotti.