Hiawathan häät.
Kuulkaa kuinka Pau-Puk-Keewis
kaunis Yenadizze kuinka
Hiawathan häissä tanssi,
kuinka soittaja suloisin,
Cbibiabos lempimieii
lauloi lemmet ja ikävät;
Iagoo, iso kehuja,
kuin tuo kertoja tavaton
kummat seikkailut saneli
juhlan kuulun kunniaksi,
hetken hauskaksi huviksi,
vieraiden viihdykkeeksi.
Ylenpä komeat kestit,
häiksi hankkikin Nokomis:
kupit kaikki lehmuksesta.
valkoiset, sironsileät,
häränsarviset lusikat,
mustat ja sironsileät.
Oli käsketty kyläjäs,
pantuna pajukapulat,
kutsumerkit kulkemahan.
Kävi vierahat kokohon
mahtavasti maalattuina,
pulskasti puetettuina
wampumvöin ja turkisvaipoin,
loistavin sulin ja helmin.
Ensin söivät sampikeiton,
haukipaistin haukkasivat,
Nokomisin pyydystämät,
sitten söivät pemmikaanin
kera puhvelin ytimen,
repäsivät peuran reittä,
selkäherkut piisonilte,
keltakakut Mondaminin,
vielä päälle villiriisit.
[Kasvaa vesiperäisessä mudassa, joen liejussa.]
Hyvänsuopa Hiawatha,
Minnehaha mielellinen,
vanha, huolekas Nokomis
ei murua maistanehet,
palvelivat vierahia,
ravitsivat rahvahia.
Kun oli rahvahat ravittu,
kohta ketterä Nokomis
saukonnahkakukkarosta
piiput nuo punakiviset
tupakalla täyttelevi,
ku oli kuorilla seatta,
parkilla punapajujen,
yrteillä ylen hyväksi.
Sanoipa: "Oi Pau-Puk-Keewis
tanssi meille hauskat tanssit,
kiekuttele 'kerjäläinen'
juhlan julkean iloksi,
vierahien viihdykkeeksi'"
Silloin kaunis Pau-Puk-Keewis
joutolainen, Yenadizze.
kuuluisa kurintekijä,
huimapäiseksi hoettu
piirin keskelle pirahti.
Kyvykäs oli kisoissa,
lumikenkätanssit taisi,
kiekot, pallot pyöritteli,
pelit uskalti uhaten,
missä miestä tarvittihin,
malja-, nappulapelissä,
luumunsydänleikkilöissä.
Vaikka moittikin soturit,
parjasivat pelkuriksi,
peluriksi, joutilaaksi,
vähät hän vääjäsi pilasta,
vähät huoli haukunnoista,
häntä naiset kun rakasti,
impyset ihastelivat.
Paita vaatimen nahasta, [naaraspeura]
pehmyt, valkoinen peräti,
kärpännahkareunustalla,
yltä, päältä helmet hohti;
peurankoipisäärystimet
kärpännahkareunustalla.
Hirvas-nahka-mokkasiinit, [koiraspeura]
kirjatut, helein helmin,
harjaksilla kaunistetut,
sulat päässä joutsenelta,
ketunhännät kannoissansa
kädessänsä sulkaviuhka,
toisessa pätevä piippu.
Pau-Puk-Keewisinpa naama
viiruin hohti ja heloitti
sinipunakeltasena.
Valui otsalle hiukset,
hajuheinin palmikoidut,
kun hän huilujen helyssä,
rumpuja rämistäessä
joukon keskelle kohosi
taitavasti tanssimahan.
Ensin alkoi arvokkaasti,
polki varpahin vakavin,
eestakaisin taitavasti
pehmein pantterin käpälin
puiden varjoisten välillä
siitä kiihtyen kovemmin
pyöri piirissä, hyristi
yli terästen vilahti,
vieri, kierii wigwamia;
ensi lehdet pyörtehenä,
tomu tuulena perässä.
Siitä rantoja ravasi,
pursi pitkin hietikkoa,
vieri niin kuin villikissa,
somer kengissä kohosi,
kieri hiekka kinterillä,
lensi kuin lumi pyryllä,
puhalti kuin puohtimessa;
hiekan särkiksi hivutti,[6]
kinoksiksi kiiätteli.
Niin iloinen Pau-Puk-Keewis
keikutteli "kerjäläisen",
tanssin, juhlien huviksi,
kunnes nauraen palasi,
istui vierasten sekahan.
Sittenpä Chibiabosta,
Hiawathan ystävätä,
sulavinta soittajata,
laatuisinta laulajata
pyyttihin pakisijaksi
kumman laulun laulajaksi
juhlan, kuulun kunniaksi,
hetken herttaisen huviksi
vieraiden viihdykkeeksi
Lempeä Chibiabospa
helähdytti soinnut hellät,
soitteli syvin sävelin
lemmen kaihot, kaipaukset;
Hiawathaa silmäellen,
Minnehahaa mielytellen
virren vienoimman viritti:
"Onaway! Oi rakkahani,[7]
herää metsän kaino kukka,
lintu arka aavikolta,
joll' on katse kuin karitsan!
Jospa soisit silmäyksen,
oisin sangen onnellinen,
kuni lilja aavikolla
alla aamun kastehelmen.
Suloinen on henkäykses
kuni kedon kukkasien
tuoksu aamuin, tuoksu illoin
lehtien karisukuussa. [Syyskuussa]
Vedä eikö mun vereni,
sykähdä sinua kohti,
kuni lähde aurinkoa
kuussa öiden kirkkahien? [Huhtikuussa]
Onaway, ilosydämin
laulan sulle, vierelläni,
kuni lehvät leyhkäväiset
marjakuussa hansikkaissa. [Kesäkuussa]
Kun liet, armas, angemieli,
synkkä on sydämmenikin,
kuni virran kuulas kalvo
pimentävän pilven alla.
Hyvin mielin kun hymyät,
sydän synkkä kirkastuva
kuin virinen virran kalvo,
välkkyvä valossa päivän.
Maat, vedet hymyelevi,
hymyävi taivas kirkas,
munpa hyytyvä hymyni,
konsa et keralla liene!
Itseä minua katso,
katso, veri hehkuvainen!
Oi heräjä, heräjä armas!
Onaway, heräjä armas!"
Niinpä lauloi Chibiabos
lempi-, kaiholauluansa.
Iagoo, kova kehuja,
taitava tarinaseppo,
Nokomisin vanha tuttu,
katsellen kateisin mielin
laulajan ylistelyä,
keksi joukon katselusta,
liikkehistä liiatenkin,
tiesi heidän toivehensa
saada kuulla kummat kaskut
vallan huikeat valehet.
Iagoo, kova kehuja
eipä kuullut kamppailusta,
ettei moista ois kokenut,
uskonut urostekoa
yli käyväksi omamsa,
kertomusta kummallista,
että ei enemmän tiennyt.
Jos vain kuulit kerskuntaansa,
häntä uskoa halusit,
eipä toinen puolimäärin
nuolta niin kauas lennättänyt,
saanut saaliiksi kaloja,
surmannut poron sukua,
majavata maanitellut,
pian juossut taivaltansa,
syvälle sukeltanunna,
ulapoita uiskennellut,
tehnyt matkoja monia,
nähnyt ihmeitä isoja
kuin Iagoo ihmeellinen,
taitava tarinaseppo.
Niin tuli kuuluksi nimensä,
sananparreksi satunsa,
konsa kerskui metsänkäyjä
taitonsa tavattomaksi,
taikka suulla suurenteli
sotatöitänsä soturi,
varoitellen virkettihin:
"Iagoo on tänne tullut!"
Hänpä kätkyen koversi
Hiawatha-poikaselle,
laittoi rungon lehmuksesta,
peuranjänteellä siteli,
myöhemmin opasti miestä
jouset, nuolet laatimahan,
suorimahan saarnikaaren,
nuolen tammisen tekohon.
Nytpä häissä Hiawathan
Iagoo, iso kehuja
istui vanhana, rumana.
Tuosta häntä pyydettihin:
"Oi kerro, hyvä Iagoo
meille joku outo juttu
juhlan kuulun kunniaksi,
hetken herttaisen huviksi,
vieraiden viihdykkeeksi!"
Iagoo heti lupasi:
"Saatte kuulla kumman kaskun,
oudon seikkailun sanelen
tietäjästä, Osseosta,
Iltatähtösen pojasta."