Hiawathan purjehdus.
"Anna mulle, koivu armas,
joka kasvat juhlallisna
virran vinhan rantamalla,
anna keltatuohiasi!
kevyen kanootin siitä,
nopsan Cheemaunin laitan,
purren purjehtiakseni,
joka kelluvi joella
kuni syksyn keltalehti,
tai kesäinen keltakukka,
kulta-ulpukka ihana.
Laske vyösi vierellesi,
vaippa valkoinen sivulle,
ilman tuotakin tarennet,
kun kesä jo kerkiävi,
päivä lämmin läylentävi!"
Noin puheli Hiawatha
yksinäisessä salossa
Taqwamenaw-virran luona,
joen hyökyvän sivulla,
lintujen ilosävelten
lehtikuussa [toukokuu] helkkyessä,
aamun auringon heräten,
päiväsilmän pälkähtäen,
aivan kun sanoen hälle:
"Katso Geezistä, minua,
katso suurta aurinkoa!"
Puu puheli haaroinensa
aamutuulessa humisten,
kärsiväisenä saneli:
"Ota vyöni, Hiawatha!"
Hänpä viilsi veitsellänsä
alta oksien alinten,
päältä juurien, tyveltä,
kunnes mahla maahan juoksi;
puuta pitkin piirrätteli,
tuohen tuohalti lävitse,
nyhti puusta nylkimellä,
rungosta sen rikkomatta
kiskoi kiilalla erohon.
Sanoipa hän seetripuulle:
"Anna seetri oksiasi,
luovutappas lehviäsi
vakaviksi valitetuksi
pienoisehen purteheni!"
Kauhun huudahtus humahti,
kaikui vastuksen mutina
tuosta kautta seetrin latvan.
Latva kumminkin kumarsi
kuiskaten: "Oi Hiawatha,
ota, ota oksiani!"
Hänpä otti seetrin oksat,
karsi kaariksi kanootin,
käänsi käyriksi hyviksi
niinkuin kaksi jousenkaarta.
"Anna juuresi, Tamarack,
luovuttaos lehtikuusi
rihmasäie-juuriasi
kanootin sitoakseni,
ettei vuotaisi venoni,
kulkijata kasteleisi!"
Lehtikuusi juurinensa
aamuilmassa värähti,
tupsujansa heilahdutti,
surun huokauksin saneli:
"Ota juuret Hiawatha!"
Hänpä kaivoi kuusen juuret,
repi säikehet syvältä,
levitti lujasti tuohen,
kehyksehen kiinnitteli.
"Anna kuusi pihkojasi,
anna palsami parahin
purren saumat sulkeani,
ettei vettyisi venoni.
joki uittaisi urosta!"
Kuusi rohkea, vakava
oihki, voihki oksinensa,
viittoinensa vaikerehti,
sorisi somerna rannan
vastaten valittamalla:
"Ota paras palsamini!"
Otti hän kuusen kyyneleitä,
pihkan, palsamin anasti,
jolla saumoja siveli
veden vuotamattomaksi.
"Anna mulle, piikkisika,
anna hyvät harjaksesi,
niistä nauha tehdäkseni,
kaulavyöhyt kaunolleni,
tuohon tähtöset povelle!"
Sika onton puun sisästä
katsoen unisin silmin
äkin heitti harjaksensa,
unimielisnä mutisten
parran takkuisen läpitse:
"Vie ne villat Hiawatha!"
Heti hän harjakset kokosi,
nuolet kiiltävät keräsi,
värjäsi ne välkkyviksi
sini-, punakirjaviksi
juurten, marjojen mehulla.
Kanoottiinsa kaunihiksi
kultavyöksi ne kutovi,
kokkahan sen kaulanauhan,
tähdet rintahan ihanat.
Niinpä tehtihin kanootti,
tuohilaita laadittihin
laaksossa, joen lähellä,
metsän mieluisan povessa.
Siinä yhtyi metsän henki,
tenhotaikansa salainen,
koivun keinuvan keveys,
sitkeys sorean seetrin.
Ja se keinuili joella
kuni syksyn keltalehti,
tai kesäinen keltakukka.
kulta-ulpukka ihana.
Hiawathalla ei ollut
airoja aluksessansa,
oli aatos aironansa,
melanansa mielenjohde,
toive tiensä suunnittaja.
Sitten virkkoi Hiawatha
Kwasindille vantteralle:
"Auta veikkoni minua,
siivoa joki soaistu,
raivaile haot ja haitat!"
Kwasind vierähti vetehen
syöksyi saukkona jokehen,
majavaisena sukelsi;
oli vettä vyötäreihin,
kaalaella kainaloihin,
uida umpisukkelossa.
Haot hän ylös harasi,
käsin kalvoi hietasärkät,
jaloin mullisti mutia,
limaheinät lievitteli.
Sitten laski Hiawatha
Taqwamenawia pitkin,
purjehti sen polvekkehet,
matkusti syvät, matalat,
samalla kun vahva Kwasind
ui syvät, matalat kaaloi.
Niinpä kulkivat kumuten
joka pohjukan joesta,
saaret, salmet soutelivat,
pohjan puista puhdistivat,
haot haudasta vetivät,
hiekkasärkät siivosivat.
vesiväylät väljentivät,
turvaisaksi tien tekivät,
kaikkien kulettavaksi
aina asti lähtehiltä
vetosehen Pauwatingin,
Taqwamenaw-lahdelmahan.