VI

Hiawathan ystävät.

Hiawathalla on kaksi

likimmäistä liittolaista,

ylimmäistä ystävätä,

joiden kanssa hän jakavi

elonsa ilot, ikävät:

Chibiabos, soittoniekka,

sekä mies väkevä: Kwasind.

Yhdistipä ystävykset

polku ruohon peittämätön,

eikä kierot kielikellot,

rollit ja valehtelijat

sopumieltä sotkenehet,

rakkautta rikkonehet,

vaan he aina myötämielin,

suosiolla suunnitellen

neuvotteli, tuumitteli

Ihmisheimojen etua.

Paljon myöskin Hiawatha

piti Chibiabosista,

laulajasta luontevasta,

sulosointujen seposta.

Mies oli kaunis, mieli puhdas,

luonne uljahan urohon,

sydän herkkä hennon naisen,

notkea kuin viidan vitsa,

arvokas kuin sarvipeura.

Kun hän virtensä viritti,

kävi kohti miehet, naiset,

sai kyläjäs kuulemahan,

soitto sielut innostuit,

sävelin suli sydämet.

Huilut ruo'osta rakensi,

pillit pehmeäsävelet;

pysähtyi puron lirinä,

Sebowisha seisatteli,

linnun laulut lakkasivat;

oravakin, Adjidaumo

heti heitti raksutuksen,

jäi jänökin kuulemahan

soittoa soman makuista.

Seisattuen Sebowisha

sanovi: "Oi Chibiabos,

opettaos aaltoseni

sävelinä soilumahan

vienon virtesi tavalla!"

Sinilintunen, Owaissa

virkahti kateisin mielin:

"Neuvo mulle, Chibiabos,

virret kummat, villit, hurjat,

raivosäihkyiset sävelmät!"

Opechee ilolla pyysi:

"Opeta, oi Chibiabos

minulle sulosävelet,

laulut armahat, iloiset!"

Wawonaissa myöskin vaati

nyyhkien: "Oi, Chibiabos,

virka mulle murhevirret,

kaihon ja surun sävelet!"

Luonnon äänet sointujansa

lainasivat laulustansa,

syömmet ihmisten sulivat

sävelistä taikasoiton,

sillä hän viritti virret

rauhasta, vapaudesta,

kertoi kauneuden tarinat,

lauloi kaikki lemmenkaihot,

kertoi kuolosta, elosta

Tuonensaarilla somilla,

asunnoilla autuaitten,

Ponemahn alustamailla,

tulevaisessa elossa.

Rakaspa Hiawathalla

oli ystävä ylevä,

lempimieli Chibiabos,

tuo suloisin soittajista,

paras laulajalajia;

lempimieli, tenhokieli

välit rakkahat rakensi.

Rakaspa Hiawathalle

oli myös väkevä Kwasind,

kuolevaisista väkevin,

urho, miesten ensimäinen;

voiman ja hyvyyden vuoksi

hän oli rakas toveri.

Olipa Kwasind-nuorukainen:

veltto, tuhma ja uninen,

väisti lasten leikkilöitä,

ei konsa kalalla käynyt,

ei mennyt erän hakuhun,

eli yksin ja erossa,

piti aina pitkät paastot,

haltiaansa haastatteli,

maanitti Manitoansa.

"Laiska Kwasind", äiti virkkoi,

"kun et auta askareissa,

kesät metsissä maleksit,

jouten kiertelet ketoja,

talvet kaiket kyyröttelet

wigwamissa hiiloksella,

kun minä kalassa käyden

paukkuvilla pakkasilla

jäitä rikki ryskyttelen,

yksin verkkoja vetelen.

Märät verkot on ovella

valumassa, jäätyvänä,

mene, väännä ne, vetelys,

käännä päivän kuivatella!"

Nousi poikanen porosta,

kömpi töille kiistämättä,

matkasi ulos majasta,

ovenpielestä punalsi

jäätyvät, vetiset verkot,

väänsi nuo kuin heinävihkon,

rihmat rikki rauskahutti;

mitä koski, kohta mursi,

voima vallaton käsissä.

Taatto lausui: "Laiskurista

metsän käynniss' ei apua,

kosket jousta, kaaren poikki,

nuolet rikki ripsahutat;

tule kumminkin keralla,

saatat saalihit kotihin!"

Kulkivat puron kuvetta

alas kautta kaidan rotkon,

piisonin ja peuran tietä,

liki rantaliejukkoa,

kunes kulkunsa pysähtyi

keloihin kupertuneisin,

juuttuneihin juurakoihin,

jotka tiensä tukkesivat.

Taatto tahtovi takaisin,

tuumi: "Tukkien lomitse

mahdoton on mäyrän mennä

oravan ylitse päästä."

Istui ukko miettimähäu,

pisti tulta piippuhunsa.

Ei ehdi panos poroksi,

kun on polku puhdistettu,

Kwasind vahvoilla käsillä

puita purki, murron särki,

niinkuin nuolet männyt mätti,

seipähinä seetripuutkin

huiski helposti sivulle.

Niityllä kun nuoret miehet

kirmaten kisaelivat,

virkkoivat he: "Kwasind, laiska,

mitä jouten sä jorotat,

katsot kallion sivulla,

tules, painiksi panemme,

käyös kiekon heitäntähän!"

Vastannut ei Kwasind, laiska,

veikallensa kääntelehti,

käsin tarttui kalliohon,

kiskoipa kiven syvästä,

hetken heilutti koholla,

syöksi virtahan syvähän,

paiskasi sen Pauwatingiin,

kussa nähdähän kesällä.

Kerran kanssa kumppaneiden

purjehti hän Pauwatingin,

virran vaahtoisan uroa,

siellä Ahmeekin näkevi,

majavain kuninkahankin,

joka kuohuissa kuleksi,

hyppyreissä hyökyvissä

nousten, vaipuen vaelsi.

Äkkiä, pakisematta

Kwasind harppasi jokehen,

paiskahtihe pyörtehisin,

alle aaltojen vihaisten,

matkaten majavan teitä,

syösten saarien lomitse,

kauan viipyen vedessä.

Kauhistuen kumppaninsa

huutelivat säikkyneinä:

"Jää hyvästi Kwasind-veikko,

emmepä elävin silmin

nähne konsana sinua!"

Mutta kohta mies kohosi

voitonriemulla vedestä,

hartioilla hauska saalis:

rumis mahtavan majavan.

Nää oli kaksi, kertomani,

Hiawathan ystäviä:

Chibiabos, soittoniekka,

sekä tuo väkevä Kwasind.

Kauan rauhassa elellen

alttiisti, avosydämin

paljon he puheli, mietti,

suutatuksin suunnitteli

ihmisheimojen etua.