IV

Hiawatha ja Mudjekeewis.

Niinpä kasvoi ja kehittyi

Hiawatha-poikasesta

mies ja miesten ensimäinen;

nuorten leikeissä ylinnä,

miesten töissä miehen kunto;

tiesi temput metsämiesten,

taisi taiat ja tarinat,

ikiluottehet isien.

Nopeasti jalka nousi;

ohi nuolen ampumansa

juosten ennätti edelle,

nuoli taaksensa tipahti.

Kyllin voimia käsissä;

ampui nuolta kymmenkunnan,

ylös ilmahan lähetti,

kymmenes jo pilvet kynti --

Viel' ei maassa ensimäinen.

Oli taikarukkasetkin,

"Minjekahwun" mainittihin,

peuran koivista kyhätyt;

niillä lyöden paadet särkyi,

kivet murskaksi mureni.

Oli jalot jalkineetkin,

moiset taika-mokkasiinit,

peurankoipiset pätevät,

virstan veivät askeleella.

Nokomisilta hän urkki

tiedot Mudjekeewisista,

sai ilmi salat tuhoisat

ihanuudesta emonsa,

petturuudesta isonsa;

tunsi tulta rinnassansa,

sydän hiilenä kytevi.

Tuumasi Nokomisille:

"Luokse Mudjekeewisinpa

lähden Länsituulen maille

tuhdon taattoni oville,

päivänlaskun portahille!"

Läksi tuossa Hiawatha

parahimmassa puvussa,

päällä peurannahkapaita,

peurannahkasäärystimet,

metsäsian harjaksilla

kirjaeltu, helmitelty,

päässä kotkahöyhentöyhtö,

wampum-vyöhyt vyötäreillä

saarnijousensa kädessä,

jänne peuran jäntereestä

viinessänsä tamminuolet,

sulitetut, piistä kärjet,

taikarukkaset kädessä

jaloissa lumotut kengät.

Varoitteli vaimo vanha,

kielsi nuortansa Nokomis:

"Oi minun Hiawathani

varo maita Länsituulen,

Mudjekeewisin ovia.

hän sun siellä sortanevi,

taioillansa tappanevi!"

Hiawatha uljasmieli

huoli ei naisten neuvoloista

läksi, metsähän menevi.

astui virstan askeleella.

Kaamealta taivas näytti

tiensä synkältä kuvasti,

tukalalta ilma tuntui,

sydän tuskaisin, tukalin,

ahjo alla rintaluiden.

Hiinpä hän läheni länttä,

astui ohi antiloopin,

peurat, piisonit jätätti

riensi poikki Esconaban

mem poikki Mississippin,

yli hyokkyjen hypähti,

ohi Aavikon ylängön [Mountains of the Prairie]

sivu kettujen, varisten. [Intiaaniheimoja]

Kalliovuorille vaelsi,

alueille Länsituulen,

missä vanha Mudjekeewis,

taivon tuulien isäntä

istui vuoren kukkulalla

Hämmästyen Hiawatha

katsoi kunnioituksella

isän ihmeistä näköä.

Päässä pilviset hiukset

lumituiskun tuiman lailla

hurjimmasti hulmusivat,

välkkyivät ja leimusivat

komeana kuin komeetti.

Hyvin mieltyi Mudjekeewis

Hiawathan nähtyänsä,

ilostui, ihastelihe;

oli kuin viehkeä Wenonah

oisi tullut Tuonelasta.

Hiawathalle puheli:

"Terve tullut, toivottuni

kerran taattosi tuville!

vuodet vuottelin sinua.

Nuoruus kuin elämän riemu,

vanhuus kuin väsymys kolkko;

tuot sä päiväni eletyt,

hetket tuskanhehkuvaiset,

kaunokaisen Wenonahni!"

Pyöri päivät, vieri viikot

tuttavusten tuumiessa.

Mahtavana Mudjekeewis

kerskasi tekemistänsä

rohkeista retkistänsä,

urotöistä uljahista,

rautaisesta ruumihista.

Kärsivällisenä kuuli

Hiawatha kerskaukset

hymyhuulin istuskellen,

ei väre vähäisinkänä,

katse, ääni ilmi tuonut

sydänpolttoja povensa.

Viimein virkkoi: "Mudjekeewis?

olleheko ollenkana

sulle turmantuottajata,

pelon syytä pientäkänä?"

Kielsi suuri Mudjekeewis,

kerskuissansa armollinen,

virkkoi: "Ei mitänä konsa,

muuta ei kuin musta Wawbeek.

kallio tuhoisa tuolla!"

Katsoi hän Hiawathaansa

hyvänsuovalla hymyllä,

ilmeellä isällisellä,

ylevällä ylpeydellä;

näkö sorja, varsi norja,

ryhti reipas ja vireä.

Tuostapa kysäsi viimein:

"Oi minun Hiawathani,

olleheko ollenkana

sulle turmantuottajata,

pelon syytä pientäkänä?"

Hiawathapa varoen

hetken tuossa tuumi, mietti,

kuni päätöstä punoen,

virkkoi viimein: "Ei mitänä

paitsi tuota vihvilätä,

isoa Apukwa-kortta."

Mudjekeewis kun yritti

maasta vihvilän vetäistä,

heti huusi Hiawatha

teeskennellyin kauhistuksin:

"Kago! kago! elä koske!"

"Kaween!" virkkoi Mudjekeewis,

"enpä liikuta todella."

Sitten tuosta tuummat jatkui

Hiawathan velilöistä;

Wabun ja Kabibonokokka,

Itätuuli, Pohjatuuli,

Myös Etelä, Shawondosee --

kaikki siinä muistettihin.

Viimein vierivi tarina

kauniisen Wenonahnki,

Hiawathan synnyntähän,

äitikullan kuolentahan

autiolla aavikolla,

kuin oli kertonut Nokomis.

Huudahtipa Hiawatha:

"Kuulehan, oi Mudjekeewis,

sinä surmasit emoni,

Wenonahn sa viekastelit,

nuoren, armahan elämän,

aavikon ihanan liljan

taitoit, tallasit lokahan;

tunnustathan työsi tuhman!"

Murtuneena Mudjekeewis

tukat tuulehen hajotti,

tuskamielin tunnustavi

kuiskeetta, kumartamalla,

Hiawatha hurjistuen

heti hyppäsi, uhaten,

tarttui taikarukkasilla

tuohon turman kalliohon,

mursi Minjekahwunilla

Palat paksut Wawbeekista,

vihan vimmassa kivitti

katuvata taattoansa

sydänpoltoissa povensa,

ahjon rinnassa asuen.

Länsituulen hallitsija

puhalsi nyt parrastansa

tuulentuprakan äkäsen,

palat paukutti takaisin

vihaselle viskojalle.

Tarttui vielä vihvilähän,

nyhti niitystä Apukwan,

ulos mullisti mudasta

jättiläisen juurillensa.

Päästi tuosta Hiawatha

ylen pitkän pilkkanaurun,

silloin tappelu sukesi,

kuolettava kamppaelu,

jota kiljuen säesti

Kenen, suuri sotakotka

jyrkän kallion käreltä,

viuhtoi vihvilä rajusti

kuni honka myrskysäällä,

tuli tuiskuna kiviä

Wawbeekista valtavasta.

Taiston tuimassa jymyssä

vuoret järkkyi, maa vapisi,

jyry ukkosen: "Baim-wawa!"

virkki vuorien takoa.

Viimein väistyi Mudjekeewis,

painui läntehen pakohon;

koko kolme vuorokautta

Hiawatha heltymättä

ajoi taistellen takoa,

kunnes kumpikin tulivat

Länsituulen kynnyksille,

päivänlaskun portahille,

viimeiselle vieremälle,

aavan aukean rajalle,

kunne aurinko aleten

häipyvi hämärän tullen,

laskevi flamingon lailla

yöksi peittohon pesähän.

Huusi vihdoin Mudjekeewis:

"Pidätähän poikaseni,

mahda et murhata minua,

kukistaa et kuolotonta.

Teinpä kanssasi kokeilen

miehuuttas mitelläkseni;

ota nyt palkka painistamme,

käänny, käykösi kotihin,

elä kansasi keralla,

maasi puhdista pahoista,

siivoa kala-apajat,

noidat, hirviöt nujerra,

jättiläiset, Wendigoet,

matelijat, Kenabeekit,

kukista, kuten minäkin

Mishe-Mokwan, karhun kaasin.

Ja kun kuulet Tuonen kutsut,

Pauguk kun palavin silmin

pimeästä pilkistävi,

tule taattosi tuville

valtakuntani jaolle!

Luodetuulen, Keewaydinin

olet ainainen isäntä."

Niinpä taisto taisteltihin

Shah-shahin sanattomina

päivinä jo ammoisina

alueilla Länsituulen.

Yhä vieläkin näkevi

metsästäjä melskehestä

jälet laajat laaksomailla,

joukot Wawbeekin jykevät,

vielä suuren vihvilänkin

vesiväylien sivulla.

Kääntyi sitten Hiawatha

kotihinsa kulkemahan.

Hauskalta nyt taival tuntui,

ihanalta ilma yllä;

viha vieri mielestänsä,

koston aatos aivoistansa,

lauhtui polttava povensa.

Vainpa kerran kesken matkan

vauhti mieheltä väheni,

osuessa ostamahan,

noutaessa nuolenpäitä

sepolta Dacotan maasta,

missä kosket Minnehahan[5]

naureskellen hyppelevät

välkkyen välissä lehdon.

Siellä vanha nuoliseppo

nuolenpäitä valmistavi

hiekkapaasista hioen,

calcedonista kovasta,

piistä sekä jaspiksesta,

sileät, teräväsärmät,

kallihit ja kiiltäväiset.

Asui taattonsa keralla

tummasilmä tyttärensä,

oikukas kuin Minnehaha;

mieli vaihdellen värehti,

silmät synkkeni, hymyili,

jalat vierivät jokena,

hapset läikehti vetenä,

pulppusi purona nauru.

Vanhus neitosen nimesi

veden nauravan mukahan,

Minnehahaksi sanoen,

Nauravaiseksi Vedeksi.

Vaatiko käret vasaman

Hiawatha-poikaseni

taipaleensa taittamahan

Dacotan tasankomailla?

Eiköhän se impi ollut.

Naurava Vesi vetänyt

kasvojansa katsomahan,

taakse verhojen vetänyt

katsetta puvun kahina,

hän kun välkkyi kuin vetonen.

Minnehahan kuulu koski

rannan lehdikon lomitse

päivän päilyvän helossa.

Aatokset ken arvannevi,

nuorten miesten mielet tutki,

kenpä kertovi unelmat,

Hiawathan haaveksimat?

Päivä päätyi, koti joutui;

siellä hän Nokomisille

kertoi Mudjekeewisista

kiistat, taistot ja tarinat,

ei vainen väheä virka

nuolista ja neitosesta.

V

Hiawathan paasto.

Kuulkaa kuinka Hiawatha

paastosi sekä rukoili

metsässä menestymistä!

eipä onnea omoa,

meren, metsän antimia,

mainetta ei, mahtavuutta

eikä taistojen iloa,

mutta kansojen etua,

yhteishyötyä ylintä.

Ensin hän wigwamin kyhäsi,

laati metsähän majansa,

lehtikuussa sen rakensi

kevähänä kukkeana,

siellä pitkän viikkokauden

paastosi, näki näkyjä.

Ensi paastopäivänänsä

läpi lehdon hän vaelsi,

näkipä närehikössä

peurojen hypähtelevän,

kaniinin kolossa keksi,

kuuli Benan rummutuksen,

tammenterhojen rapinan

Adjidaumon askartaissa,

näki kyyhkysen, Omemen

mäntyhyn pesän teossa,

Wawa-parven vaelluksen

pohjan soille aukeoille,

nuo kun liiti korkealla,

vienosti valittelivat.

Huudahti: "Elämän Herra!

riippuuko elomme näistä?"

Toissa paastopäivänänsä

kulkeissa joen kuvetta

läpi niityn, Muskodayn

näki riisin Mahnomoneen,

näki mustikan, Meenahgan,

mansikan myös, Odahminin,

vielä viiniköynnöksenkin,

Bemahgutin kiertelevän

lepän lehvien ylitse

tuorehine tuoksuinensa.

Toivonsa menettäneenä

huudahti: "Elämän Herra!

riippuuko elomme näistä?"

Saapui kolmas paastopäivä;

istuipa hän mietiskellen

rauhaisalla rannikolla

katsellen veden kaloja.

Hypähtipä sampi, Nahma,

helminä pisarat pärskyi,

kellui kouri keltaisena,

särki hohteli hopeisna,

näkyi hauki, Maskenozha,

sekä silli, Okahahwis,

krapu, Shawgashee kuleksi.

Toivonsa menettäneenä

huudahti: "Elämän Herra!

riippuuko elomme näistä?"

Joutui neljäs paastopäivä,

mies lepäsi lehdeksillä

majassa masentuneena

haaveillen, näkyjä nähden,

tuijotellen tummin silmin

mahtavata maisemata,

päivän väikettä vedessä,

ihanuutta iltaruskon.

Näkipä hän nuorukaisen

kellanvihrein pukimin

lähenevän, loistellessa

iltaruskon ruusuhehkun;

sulat varjosti somasti

kultahapsikulmiaxisa.

Kauan seisoi hän ovella

Hiawathaa silmäellen

säälillä, osanotolla

muotoa masentunutta;

sai viimein sanelemahan,

Hiawathalle puheli:

"Kaikki sun rukouksesi

ovat kuullut taivahassa!

Rukoillut sa muiden lailla

etpä onnea omoa,

meren, metsän antimia,

mainetta et, mahtavuutta

etkä taistojen iloa,

mutta kansojen etua,

yhteishyötyä ylintä.

Luotapa Elämän Herran

laskeudun mä, Mondamin

ystävä inehmon, saavuin

sulle neuvonantajaksi,

miten tuskan, työn avulla

saavutat rukoilemasi.

Nouse oksavuotehelta

kerallani painimahan!"

Uros uupunut nälästä

nousi oksavuotehelta,

tuli wigwamin hämystä

iltaruskon hohtehesen,

Paini kanssa Mondaminin.

Ensi kosketus elosti

voimat miehen voipunehen,

rohkeus, elämän tarmo

täytti toivolla olennon.

Niin he kahden kamppasivat

iltaruskon loistehessa;

minkä jatkui taistelunsa,

vahvistui sen Hiawatha,

kunnes piiritti pimeys,

kunnes kurki kulkustansa

päästi suolla suuren äänen,

vaikean valitushuudon

tuskissa nälän tuhoisan.

"Riittää!" Mondamin sanovi

Hiawathalle hymyten,

"tulen huomisiltanakin

sua taasen koittamahan!"

Ja hän poistui ja hävisi

kuin vetonen maan rakohon

taikka usma taivahalle.

Huomannut ei Hiawatha

kumppanin katoamista,

jääden yksin uupuneena,

allansa utuinen järvi,

yllä tähdet vaappuvaiset.

Illan toisen saapuessa,

auringon alentuessa

niin kuin hehkuva kekäle

Suuren Hengen hiiloksesta

vierressä vesihin lännen,

Mondamin sai kohtelulle

Hiawathan wigwamille.

Ilmestyi kuin illan kaste

äänettä, älyämättä

ilman mailla matkatessa;

muodon sai kun maahan koski,

ilmassa näkymätönnä,

kulkunsa käsittämätön.

Kolmasti he kamppasivat

ilta-auringon helossa,

kunnes taaskin kurki suolla

päästi pitkän nälkähuudon

Mondaminin kuultavaksi.

Kaunisna hän seisoi tuossa

kellan vihrein pukimin,

sulkaseppel otsallansa

läikkyi läähättäessänsä,

hikikarpalot heruen

päilyi päällä kastehena.

Ja hän huusi: "Hiawatha,

urhon lailla oot otellut

nähdessä Elämän Herran,

hänpä sulle voiton suopi!"

Sitten virkkoi: "Huomennapa

meill' on viime painipäivä,

sulla viime paastopäivä,

silloinpa minut sä voitat!

Laita vuode maatakseni,

siinä huuhdella satehen,

päivän kyllin paistatella;

kellanvihreät pukimet,

sulat riistäös minulta,

Pane maahan maatakseni,

pelto päälle pehmittele.

Ällös vierahan kätösen

anna untani pilata,

madot, rikkaruohot poista,

korppi, Kahgahgee pois estä,

häädä häiriön teosta,

huolla, valvo, vartioitse,

kunnes virkoan, kohotan

pääni päivänpaistehesen!"

Niin hän virkkoi ja erosi.

Rauhoin nukkui Hiawatha;

kuuli sentään Wawonaissan,

whip-poor-willin valituksen

katon harjalta kotansa,

kuuli äänen Sebowishan,

puron kuohuvan puhelun,

tuumat kanssa tumman metsän,

kuuli oksain huokaukset,

kun ne keinui hiljallensa

yötuulen ohitse mennen;

vienot, kaukaiset puhelut

kaikui korvahan unessa

rauhassa levätessänsä.

Joutui huomen, paastopäivä

seitsemäs Hiawathalle.

Silloinpa tuli Nokomis,

ehätti evähinensä

vaatien ja voivotellen,

peljäten pahan perivän,

nälän miehen näännyttävän.

Mies ei koske, maista,

tuumi vain: "Nokomis, vuota,

Konsa päivä painunevi,

yöhyt seudut ympäröipi,

Shuh-shuh-gah kun suon selältä

päältä rimmen raikahuvi

päivän päättehen sanovi!"

Itkien meni Nokomis

kotihin, kovin peläten

Hiawathan herpoavan,

Paaston päättyvän pahasti.

Istuskeli Hiawatha

vuotellen väsynehenä

Mondaminin saapumista,

kunnes varjot viittilöivät

yli kenttien itähän,

lännen aurinko aleni,

kelluen meren selällä

kuni syksyn keltalehti

vierivi, ulapat uipi

siellä keinuen, kadoten.

Katso, nuori Mondaminpa

kiiltävine kutrinensa,

kellan vihrein pukimin

sulin somin, loistavaisin

seisovi jo kynnyksellä,

viittovi: lähemmäs käyös!

Niin kuni unissa käypä,

kalpeana, kuihtuneena,

vaan muutoin masentumatta

Hiawatha wigwamista

tuli, käyden painisille.

Maa ja taivas ympärillä

pyöri yhtenä keränä,

sydän rinnassa läpätti

niinkuin verkossa vedessä

sampi, silmiä repien;

taivonranta tulta hohti,

sata auringon keheä

näytti katsovan kisoa.

Äkkiä, odottamatta

yksin seisoi nurmikolla

Hiawatha, huohottaen

ankarasta paininnasta.

Elotonna eessä hällä

maassa voitettu makasi

hengettä, hajallahapsin,

revityin sulin, pukimin,

päivyen pimentyessä.

Voittoisa Hiawathapa

kuopan käsketyn tekevi,

riisui verhot rikkinäiset,

sulat yltä Mondaminin,

hänet hautasi hyvästi,

pellon päälle pehmitteli.

Taaskin kurki kulkustansa

kaihoisilta kankahilta,

suruisilta suonseliltä

vierähytti tuskanvirren,

parkaisi pahan sävelen.

Sitten läksi Hiawatha

Nokomisin wigwamille.

Siten päättyi pitkä paasto,

loppui viikko vaivaloinen.

Eipä jäänyt unholahan

painopaikka, kiistakenttä,

jäänyt ei hauta hoitamatta,

missä Mondamin lepäsi

alla paistehen, satehen,

missä sulkansa, pukunsa

ilman alla vaalenivat.

Huolellisiin Hiawatha

haudan hoiti, vartioitsi,

tumman mullan mullosteli,

kitki, hyönteiset hävitti,

Kahgahgeen, kuningaskorpin

pilkkahuudoin pois pelätti.

Jopa viimein vehryt vihne

alkoi nousta alta mullan,

toinen, kolmaskin kohota.

Niinpä kesän eestyessä

seisoi maissi mahtavana

kiiltävine kaapuinensa,

pitkin, keltasin hiuksin.

Ihastuen Hiawatha

huusi: "Jalo Mondaminpa

se on, ystävä inehmon!"

Sitten nouti Nokomisin

kera kerskurin Iagoon

kasviansa katsomahan,

näille jutteli näkynsä,

painit, voittonsa; pakisi

kasvistansa, lahjastansa,

iki eineestä inehmon.

Myöhemmin kun syksy muutti

lehdet pitkät keltasiksi,

jyvät pehmeät, mehuisat

keltahelmiksi koviksi,

kokosi hän kypsät tähkät,

kuori lehdet kuihtunehet,

riisuen kuin painijansa;

ensi juhlan Mondaminin

vietti, kansoille julisti

Suuren Hengen uuden lahjan.