Hiawathan lapsuus.
Läpi himmeän hämärän,
iltana unohdettuna
ammoin jo alas putosi
tuo kaunis Nokomis-nainen,
täysikuusta maahan tänne
vaimo lapseton valahti.
Kun hän naistensa keralla
leikki kerran keinuellen
viiniköynnöskiikussansa,
nainen muuan, mustamieli
Kosti kiikun katkomalla
hälle viikkoiset vihansa;
suistui säikkyvä sulotar
alas kaaren kannikalta
päälle niityn, Muskodayn,
kukkaisalle aavikolle.
"Tähden lento!" kansa katsoi,
"tähti taivaasta putosi!"
Siinä niityn sammaleella,
aavikolla aukealla,
liljan lehtien välissä,
kuun ja tähtien valossa
tytön synnytti Nakomis,
Wenonahksi hän nimitti
esikoisen armahaisen.
Tytär kasvoi ja kehittyi
kentän liljojen keralla,
nousi kuin näre norosta,
hohti kuin hopeinen kuudan,
loisti tähtenä lumoten.
Epäsi Nokomis neittä,
kielsi aina ja alati:
"Oi on tyttöni omani,
varo, kulta, Länsituulta,
Mudjekeewista kavahda,
elä kuule kuiskeitansa,
jää elä yksin aavikolle
liljoille lepeämähän,
ettei tulis Länsituuli,
toisi turmoa sinulle!"
Ei hän ottanut opiksi
varotusta vanhempansa.
Länsituuli lämminhuuli
hipsutti kevein kengin,
hiipi illoin heinän päitse,
kuiski kukat kuulustellen,
löysi liljojen välistä
ihanaisen impyensä,
kosi hempein hyväilyin,
kosi kielin kiehtovaisin,
kunnes vienoinen Wenonah
synytti pojan surussa.
Siten syntyi Hiawatha,
saihe ilmi ihmelapsi.
Vaan tytärpä Kokemisin,
Hiawathan hellä äiti
kuoli, tuskihin tukahtui
Länsituulen jättämänä,
petollisen pettämänä.
Kauan kaihosi Nokomis,
vaimo lastansa valitti.
"Oi jospa minä olisin
kuollut, sortunut sinuna!
Tyyten on eloni tyhjä;
Wahonowin! Wahonowin!"
Partahalle Gitche-Gumeen,
Suuren-Selän rantamalle,
veden läikkyvän lähelle,
Kuuttaren, Nokomis-vaimon
oli wigwam valmistettu.
Salo sankka sen takana,
korpikuusikko kohosi,
synkkä hongikko humisi,
edessä silonen selkä,
kirkas Suuri-Merivesi
aallon hohteli hopeisin.
Siellä ryppynen Nokomis
vanhoillansa vaalieli
Hiawatha-lapsukaista;
liekku tehty lehmuksesta,
pohja peuran jäntehillä,
sideltynä sitkeäksi,
vuotehena vihvilöitä,
sammalpatja pehmykkäinen,
Siinä viihti vienoistansa.
"Elä karju, karhu viepi!
Hush, mun pieni pöllöseni!
Kenpä suurin silminensä
valaisevi wigwamini?
Ewa-yea mun tummaiseni,
pikkarainen pöllöseni!"
Neuvoi vanhus valvatille,
tähtitaivoa opasti,
näytti ihme-Iskoodahnkin,
henkivarjot kun vaelsi,
sulkatöyhtöiset soturit
kirmasivat kirveinensä
kohti Pohjan porttiloita,
tien hän valkean osotti,
polun pitkän ja leveän,
yli taivahan menevän,
ahdettuna aavelulla,
Istui pieni Hiawatha
kesäiltoina ovella,
kuuli kuiskehet salosta,
veden viehkeän lipinän,
kuuli kummoa säveltä;
männyt virkkoi: "minne-wawa!
mudway-aushka!" aallot lauloi.
Wah-wah-taysee kun vilahti,
tunsi tulikärpäsensä,
kun tuo pensaita valosti
illan hiipivän hämyssä.
Nokomisin neuvomana
lauloi lapsi linnullensa:
"Wah-wah-taysee, välkkeheni,
valkotulikärpäseni,
perho pieni, hohdollasi
kirkastappas kasvojani,
ennen kuin unehen uuvun
vuotehelle vuottavalle!"
Illoin kun kohosi kuuhut
vedestä värehtivästä,
kysyi hän Nokomisilta:
"Mitkä on kuussa kummat pilkut?"
Virkkavi Nokomis hälle,
puhui muori pulmullensa:
"Kerran suuttunut soturi
isoäitinsä lähätti
kuuta kohti taivahalle,
jonne jäi se roikkumahan!"
Näki hän kaaren taivahalla,
kyseli Nokomisilta,
joka kertoi ja selitti:
"Se on taivas kukkasien,
kukat kunne kuoltuansa,
liljatkin lakastunehet
ovat maasta muuttanehet
yllämme heloittamahan!"
Kun hän kuuli yösydännä
huudot huuhkainten salosta,
kyseli hän kauhuissansa
syytä moisehen meluhun.
Virkkavi hyvä Kokomis:
"Se on huuto huuhkajien,
siellä pöllöt poikinensa
pakinoitansa pitävät."
Niinpä pieni Hiawatha
eläinten pakinat oppi,
tuli nimet tuntemahan,
niiden taidot hän tajusi,
tiesi pesät, piilot, loukot,
tunsi laumansa tuhannet;
oppi kaiken metsän karjan
tavat, tuumat ja tarinat,
majavan rakennustoimet,
käpykasnat oravien,
peuran pitkät päivänretket,
askelet aran kaniinin;
kanoiksensa linnut kutsui,
veljiksi otukset metsän.
Saapuipa Iagoo kerran,
taitava tarinaseppo,
paljon matkoja mitellyt,
Nokomiksen vanha tuttu.
Hän teki Hiawathalle,
suori jousen saarnipuusta
nuolet tammen lastuloista
piikärin, sulittamalla.
Sitten neuvoi nuorukaista:
"Suori poikani salohon,
kussa peurat piehtaroivat,
kaada kuulu härkäpeura,
suurisarvinen nujerra!"
Heti tuosta Hiawatha
miesnä metsälle menevi
jousinensa, nuolinensa.
Linnut lauloi ympärillä:
"Elä armas meitä ammu!"
-- lauloivat Opechee, kerttu,
sinilintunen, Owaissa:
"Ellös vainen meitä ammu!"
Ylös tammehen hypähti
oravakin, Adjidaumo,
suikkelehti, puikkelehti,
keinui, lehvillä livehti,
virkkoi naurunsa lomassa:
"Elä vaan minua ammu!"
Tuolla valkoinen kaniini
hiukan poikkesi polulta,
istahti takasillensa,
haastoi hiukan arkamielin,
puolin leikillä puheli
pienelle Hiawathalle:
"Ethän vaan minua ammu!"
Eipä hän välitä noista
kupehella kuiskijoista,
aatos peuroja ajavi,
silmät seurasi jälillä,
jotka johtivat joelle,
kulettivat kaalamolle.
Painui poika pehkon alle,
vaani varjossa otusta.
Jopa keksi sarvet suuret,
parin silmiä erotti,
peura polkua poleksi,
astui lehvien alatse,
varjot leikki lautasella.
Kovin sylkytti sydäntä,
veret urholla värähti,
haavan lehtenä lepatti
peuran astuissa alemma.
Hiljaksensa Hiawatha
nousi polvensa varahan,
pidätellen henkäystä
tarkoin tähtäsi otusta.
Tarkoin vaani valpas peura
iski kenttähän kaviot,
-- yksi valmisna, koholla
kuunteli, heti hypähti...
Oh! suhahti surmannuoli,
rinnan lämpimän lävisti,
kaatui peura kaalamolle,
virran vierelle nukahti,
heitti sydän sykkimisen.
Mutta pieni Hiawatha
riemulla rajattomalla
peuran kantavi kotihin;
Iagoo sekä Nokomis
riemuin häntä tervehtävät.
Nahkasta Nokomis neuloi
haljakan Hiawathalle,
peuran paksuista lihoista
laativi Nokomis kestit.
Kiitti kylä juhlivainen
Hiawathan sankaruutta,
kutsui kunnianimillä:
Lujasydän, Soan-ge-taha,
Urhomieli, Mahn-go-taysee.