Neljä tuulta.
Kunniakas Mudjekeewis!
kehuivat soturit vanhat,
kun hän riemuten palasi
pyhä wampum-vyö mukana
pohjatuulien tuvilta,
valtakunnasta Wabasson,
maasta valkoisen jäniksen.
Varasti hän wampum-vyönsä,
Mishe-Mokwan, tuon mokoman
suuren karhun kaulanauhan,
kun tuo kuulu kansan kauhu
vaipui vuorelle unehen
niinkuin kallio kamala,
ruskopaasi sammaleinen,
järkäle jäkäläturkki.
Hiljakseen hän hiivittäysi
konnan kynnen yltämille,
kunnes sauhu sieramista
kättä lämmitti läheltä.
Mukavasti Mudjekeewis
wampum-vyön pian pujotti
yli korvan -- kuulematta,
sivu silmän -- näkemättä,
ohi kuonon -- koskematta,
sivu sieranten -- hajutta,
joista löyhki lämmin löyly
vastahan varastajalle.
Tuosta oitis Mudjekeewis
yli päänsä pyörähytti
kauhean sotakurikan,
sotahuudon hurjan päästi,
iski itse Mishe-Mokwan
otsahan olan takoa.
Kolahduksesta kovasta
vuoriston väkevä otso
voihki puolipyörryksissä,
lailla vaimojen valitti,
hoippui hontelin jäsenin,
taipuen takasillensa.
Mahtavana Mudjekeewis
katsoi karhua pelotta,
nauroi pitkän pilkkanaurun,
kovin ilkkuen, ivaten:
"Kuulehan, katala karhu,
peto pelkuri peräti,[3]
olit urho ollaksesi,
lailla vaimojen valitat!
Karhu, tiedäthän katala
sukujemme suuret vainot;
jopa sain nyt selvän voiton,
suorin heimosi häviön!
pakene, pahennus, kauas,
metsävuorille vaella!
Jos oisin sortunut sinuna,
voihkisi en vaikerrellen,
kuten nyt sä karhu kurja
tuossa heimosi häpäset,
itket lailla Shaugodayan,
parut pelkurin tavalla!"
Sitten taas hän nuijan nosti
kumautti kurikallansa
otsaluuhun Mishe-Mokwan,
kallon rikki rauskahutti,
särki kuin avannon jäähän
norppanuotalla kalassa.
Siten sortui Mishe-Mokwa,
vuoriston väkevä karhu,
kauhu kansojen kamala.
"Mainio on Mudjekeewis!"
joukko huutaen hälisi,
"kunnia kukistajalle!
Olkohon tämän jälestä
länsituuli sun nimesi,
ollos valtias alati
tuulten taivaisten ylitse!
Mainita ei: Mudjekeewis,
vaan: Kabeyun, Länsituuli."
Siten tehtiin Mudjekeewis
taivon tuulien isäksi;
itse piti länsituulen,
toiset antoi lapsillensa:
Wabunille itätuulen,
etelän Shawondoseelle;
armottoman pohjatuulen
sai hurja Kabibonokka.
Nuori, kaunis kaikin puolin,
oli tuo valoisa Wabun,
aamun armahan tekijä;
hänpä se hopeanuolin
kaiotti pimeyden kauas;
hälläpä värin helein
oli posket pilkuteltu,
äänensä kylän herätti,
kytät peurojen perähän.
Kävi vaivaksi Wabunin,
ikäväksi ilman mailla,
vaikka lintuset liversi,
kukat tuoksuivat tuhannet,
metsät hartaina humisi,
joet lempeinä lorisi;
sittenkin sydän surevi
yksin ollen taivahalla.
Mutta aamuna eräsnä
kylän kaiken nukkuessa,
joen uoman usmapeiton
harson lailla haihtuessa
aamuauringon edestä,
hänpä neitosen näkevi,
alahalla astelevan,
keltakukkia keräten.
Aina aamun auertaissa
kahli hänen katsehensa
immyt sinisilmillänsä
kutsuvilla, kiehtovilla;
niinpä tottui toisihinsa
kaksi ylen yksinäistä:
taivon ylhäinen asuja,
ahon armas astelija.
Kosi korkeuden olento
kukkanurmen kulkijata
hymyllä, hyväelyillä,
sulavimmilla sanoilla,
lauluilla lumoavilla,
vienoimmilla kuiskehilla
lehdon lehvien lomitse,
kunnes veti vierellensä,
kääri punakaapuihinsa,
nosti tytön tähtöseksi,
vienosti väräjäväksi.
Yhä käyvät yksin matkoin
ilman pitkillä pihoilla
Wabun sekä Wabun-Annung.
Wabun kointähden keralla.
Vaan hurja Kabibonokka
otti ankaran asunnon
tuolia jäävuorten välissä,
kinoksissa kiljuvissa,
valtakunnassa Wabasson,
mailla talvisten jänisten.
Hänpä syksyisin syleili
punasiksi puiden lehdet,
koivut keltahan koristi,
löyhdytellen patjoistansa
lumituprakat tuhannet,
joet, järvet jäädytteli,
lokin, lunnin lennätteli
merikorpin, kurjen kanssa
etelähän einemaille,
Shawondoseen seutuville.
Kerranpa Kabibonokka
lähti lumilinnastansa
jäisten vuorien välistä.
Liehuivat lumiset hapset
virran vyöryvän tavalla
yli talvitanteritten
etelähän entäessä.
Sielläpä hän Shingebisin.
Kuikan, löysi kaislistosta,
kalakitkoja vetävän
yli jäisten soiden, maiden,
heimoistansa heittyneenä,
ollen mennehet mokomat
kauan sitten Shawondoseen.
Karjaisi Kabibonokka:
"Kenpä uhmin uskaltavi
viivytellä viuhkoillani?
kun jo lensi kauan sitten
Shuh-shuh-gah, sinervä kurki
pois jo vieri villihanhi,
Wawa ammoin jo vaelsi,
entivät etelän maille.
Minä vieren wigwamiinsa.
tuhoan tulensa kehnon."
Yölläpä Kabibonokka
vihan vimmassa ulisten
kodan kierti nietoksilla,
savuaukosta ävästi,
ravisteli ruotehia,
oviverhoja leputti.
Eipä Shingebis pelännyt,
sukeltaja suurin surrut.
Neljä oli nöylkkyä varattu
nuottamiehen nuotioksi,
yksi kuukauden osaksi,
kaloja evähiksensä.
Miespä paistellen kaloja
nuotiolla naureskeli:
"Oi kurja Kabibonokka,
kerran kuollahan molemmat!"
Sydäntyi Kabibonokka,
tuli tupruten sisähän.
Shinsebis, sukeltelija
tunsi hyiset henkäykset,
vaan ei laulusta lakannut,
herennyt ei nauramasta:
korjasipa nuotionsa,
hiukan hiilestä paransi,
että kirkkahat kipenet
lakeisesta leimusivat,
hiipoen hiuslumia
kallosta Kabibonokan.
Tippui hiki hapsistansa,
jäljet tuhkahan tulivat
kuni konsana kevähin
lumen suuren liuetessa
alla puiden, räystähien
kinokset koloille käyvät.
Vilmeinpä Kabibonokan
naurut, laulut lannistivat,
kuuma kulmia pakotti,
syöksyi ulos uksen tiestä,
lunta tallasi lujasti,
painoi jäitä paksummaksi.
Sitten vaati Shingebisin
paidatonna painimahan
talvisilla tanterilla.
Shingebis nyt sitkeästi
talviyönsä taistelevi,
paini pohjatuulen kanssa
ihan ilkosen alasti,
kunnes jo Kabibonokka
läähätti läkähtyneenä,
kuurat heltyi heikommaksi,
hoippui, horjuen pakeni
valtakuntahan Wabasson,
maahan valkoisen jäniksen,
Shingebisin laulaessa,
pilkkanaurun pistäessä:
"Oi kurja Kabibonokka,
kerran kuollahan molemmat!"
Shawondoseepa suvessa
laiskana lihavin päivin
eli ainaista keseä
alla auringon etelän;
joka vuosi vuorollansa
pohjan pitkille perille
lauman lintuja lähetti,
hanhet, pulmut, pääskysetkin,
Opeecheen sekä Owaissan,
henki luontohon elämän,
loi tupakat, viinimarjat,
meloonit, monet hedelmät.
Nousi sauhu piipustansa,
täytti taivahan udulla,
värähdytteli vesiä,
tasoitti rosoiset vaarat,
saapui aika armahainen,
ihme-intiaanikesä
kuuna tuona kirkasöisnä,
autereisella ajalla.
Veltolla Shawondoseella
yks' oli elämän huoli,
yksi ankea asia.
Katsoi kerran pohjosehen.
kauas aavikon ylitse.
keksi siellä neidon nuoren
ypöyksin seisomassa,
hoikan, vehrytvartaloisen,
kultakassasen, korean.
Katsoi päivät kaihomielin
hetket heltyvin sydämin,
riehui rinta rakkautta,
lempi sylkytti sydäntä
impeä ihastellessa;
ei vain jaksa jalka nousta
miehen laiskan ja lihavan,
kohottautua kosihin,
käydä immen yltämille;
hän vain katsoi kaihomielin
tunnoin tuskanpolttavaisin
tuota aavikon tytärtä.
Kerran aamun auetessa,
kun hän katsoi pohjoisehen
keksi neidon keltakutrit
valkeaksi vaihtunehen.
"Ah! mun veli veikkoseni
valtakunnassa Wabasson,
sinä poika pohjalainen,
vai jo neitoni varastit,
noilla Pohjolan saduilla
suositit sulottareni,
laskit kourasi lumisen,
kultakutrini anastit!"
Siten kurja Shawondosee
itki ilmahan surunsa;
lämpöinen etelätuuli
henki tuskanhuokauksin,
yhä eestyen kulussa,
kunnes ilmassa kuvasti
hienot lumihiutalehet
kuni unnut ohdakkeiden.
Ja tuo päivänpäily-impi
häipyi silmistä häneltä;
eipä konsa Shawondosee
nähnyt keltakutriansa.
Olit narri Shawondosee!
Eipä neito katsomasi,
impi kauan kaivattusi,
keltakukka aavikolla
kesäkauden katsomasi,
jolle huolin huokaelit.
puhki rintasi puhelit,
olit narri, Shawondosee!
Niinpä neljä taivon tuulta,
Pojat Mudjekeewis-taaton
saivat kukin kulmallansa
tilan taivahan talossa;
itsellensä Mudjekeewis
säästi lauhan länsituulen.