I
Rauhanpiippu.
Tuolla Prairievuoristossa,[2]
Piippukivilouhimossa
laskihe Gitche Manito
mahtava, Elämän Herra,
louhimon punakiville;
ylevänä seistessänsä
heimot kutsui hän kokohon.
Hänen jalkainsa jälistä
lähde pulpahti, purona
vierien vuoren rintehille,
aamun arinahan valossa
loimuten kuin pyrstötähti,
kunnes mahtava manaten
sormen pienen piirtämällä
uran niiityhyn nimesi.
johtaen puron joeksi.
Louhimon punakivestä
lohkoi mahtava murusen,
hyppysissänsä hykersi,
kirjokopan kaavaeli;
otti ruo'on rannikolta,
varren pitkän valmisteli,
pisti punakoppasehen.
Täytti piippunsa pätevän
kuorilla punapajujen,
hengähti ylitse metsän,
tuulenpyörtehen puhalsi,
kunnes oksat kuumenivat,
kitkavalkea välähti
tuleksi tupakkamiehen,
mahtavan Gitche Maniton,
joka yksin ylvähänä
iki vuoren harjanteella
kansoille calumetista,
rauhanpiipusta pyhästä
merkkisauhut tuprutteli.
Ilmassa ihanan aamun
savu tyynenä kohosi,
juova suora ja sinervä
hitahasti hiipieli,
tuosta sankaksi sakeni,
nousi, taivahan tapasi,
särkyi laajahan lakehen,
pyöri pilvinä sivuille
yhä laajeten, leviten,
yltäen ylitse maiden.
Tawasenthan notkelmassa,
Wyomingin laaksomailla,
Tuscaloosan lehdikoissa,
Kalliovuorten rintehillä,
Pohjan väljillä vesillä
heimot merkin huomasivat,
paksun Pukwanan näkivät
kohoovan calumetista.
Tuosta kaikki tietomiehet,
profeetat pyhät puhuivat:
Kautta merkin kaukaisimman
Pukwanan puhaltamalla
mahtava Gitche Manito
kuni kutsuva kätönen
kansat käskevi kokohon,
opastaaksensa urohot.
Joukoissa alas jokia
yli aavojen tulivat
delawaret ja mohawkit,
tuli choctawit, chamanchet,
shoshonit ja mustajalat,
tuli pawneet ja omahat,
tuli mandanit, dacotat,
huronit ja ojibwaytkin.
-- raivoisa soturijoukko
saipa sauhun johtamana
tuonne Prairievuoristohon,
Piippukivilouhimolle.
Siellä seisoivat soturit
kilpinensä, kalpoinensa,
mahtavasti maalattuina,
välkkyviiruin värjättyinä;
salamoina silmät säihkyi,
kiukku kasvoista kuvasti,
sydämissä synkkä uhma,
mielissä äkä ikuinen,
sukuriidat suunnattomat,
kaunat polvikautehiset.
Mahtava Gitche Manito,
kansojen ylevä luoja
katsoi lempikatsehilla
langenneita lapsiansa,
katsoi heidän kiistojansa
kuni lastensa toria;
käden oikean ojensi
joukon yrmeän ylitse,
tyynti vihan tyrskehiä
varjolla käden vakavan.
Sanat koskena kohisi
vakavan varoittaessa:
"Oi te luomani omani,
lapsiraukat, rakkahani,
kääntykäätte, katsokaatte,
opiksenne ottakaatte
neuvo suusta Suuren Hengen,
kaikkivallalta varoitus!
Loinpa teille, lapsukaiset
salot laajat saalismaiksi,
korvet täydet kontioita,
peuroja ja puhveleita,
hongan oksille oravat,
veden vierille majavat,
kaunihit, kalaiset virrat,
lintumaisemat lihavat;
miksi ette noihin tyydy,
toisianne metsästätte?
Olen suuttunut sotihin,
kiusoittunut kiistoihinne,
veritöihinne väsynyt,
kostoihinne kyllästynyt.
Sovinnos' on suuri voima,
riidassa vakava vaara;
siksi tehkäätte sovinto,
veljinä vaeltakaatte.
Minä profeetan lähetän
kansaini vapahtajaksi,
johtajaksi, neuvojaksi,
elonne avustajaksi.
Neuvonsa jos noudatatte,
suureksi sukeudutte,
opin hyvän hyljännette,
teidät häätävi hävitys.
Sotamaali kasvoistanne,
veripilkut sormistanne
virrassa viruttakaatte,
asehenne haudatkaatte!
Lohkokaatte louhimosta
paljolta punakiveä,
rauhanpiiput laatikaatte,
sulkavarret suorikaatte,
polttakaa calumetia,
eläkäätte veljeksinä!"
Silloin riisuivat soturit
peurannahkaiset pukunsa,
sotaiset varustimensa,
kilvan vierien vetehen
sotamaalinsa pesivät.
Kirkkahana virta vieri
Elon Herran hettehistä
yläpuolella pesijäin,
vesi liikehti likaisna,
sotkuisna sotaväreistä
alapuolella urosten.
Nousivat soturit veestä
kaikin puolin puhtahina,
hautasivat rannikolle
kaikki taisteluasehet.
Mahtava Gitche Manito,
Suuri Henki, lapsillensa
hyvänsuovasti hymyili.
Hiljaisuuden vallitessa,
lohkoi louhesta soturit
rauhan piipuiksi kiveä,
ruokovarret valmistivat,
sulilla koristelivat,
sekä kääntyivät kotihin.
Samalla Elämän Herra
eestä kasvojen katosi,
pilviverhoihin vetihe
taakse taivon pihtipielten,
häipyi häilyvään savuhun,
rauhanpiipun Pukwanahan.