Laulu Hiawathasta:
I. Rauhanpiippu.
II. Neljä tuulta.
III. Hiawathan lapsuus.
IV. Hiawatha ja Mudjekeewis.
V. Hiawathan paasto.
VI. Hiawathan ystävät.
VII. Hiawathan purjehdus.
VIII. Hiawathan kalastus.
IX. Hiawatha ja Helmisulka.
X. Hiawathan kosinta.
XI. Hiawathan häät.
XII. Iltatähden poika.
XIII. Maissipeltojen siunaus.
XIV. Kuvakirjoitus.
XV. Hiawathan valitus.
XVI. Pau-Puk-Keewis.
XVII. Pau-Puk-Keewisin takaa-ajo.
XVIII. Kwasindin kuolema.
XIX. Aaveet.
XX. Nälkä.
XXI. Valkoisen miehen jalka.
XXII. Hiawathan pois meno.
Muistutuksia.
Sanasto kirjassa löytyvistä intiaanisanoista selityksineen.
Henry Longfellow.
_Henry Wadsworth Longfellow_, pohjois-amerikalainen runoilija, oli
syntynyt Portland'issa, Mainen valtiossa 1807. Hän toimi elävien
kielien professorina Harvardin yliopistossa ja kuoli 1882.
Kirjallisista tuotteistaan olivat mainittavimmat runokertomukset
ja idyllikuvaukset, kuten "Evangeline", "The song of Hiawatha", "The
Courtship of Miles Standish", draamat "The Spanish Stutent", "The
Golden Leyend" ja romaani "Hyperion", joita paitsi hän kirjoitti koko
joukon pienempiä runoelmia.
Longfellowista mainitaan, että hän oli monipuolisesti sivistynyt,
hienotunteinen, romantillinen, haaveilevan uskonnollinen, jalo ja
ihmisrakas personallisuus, kirjailijana etevä, kypsynyt muodon
mestari, paljon luettu ja pidetty, oli saanut englantilaisen
kasvatuksen ja monilla Europaan tekemillään kielien tutkimismatkoilla
perehtyi hän europalaiseen kirjallisuuteen, tehden monista kielistä
käännöksiä, rikastuttaen kotimaansa kirjallisuutta, m.m. etevällä
käännöksellä Danten Divina Commediasta.
Kirjailijana oli hän vähemmän omaperäinen, uusia luova nero kuin
muototaituri. Niinpä hänen teoksissaan voipi huomata esikuvallisia
vaikutelmia Goethen, Tegnérin y.m. teoksista. Muutoin se tapa,
jolla hän käsitteli aiheitaan, oli herttaisen runollinen ja
saavutti laajoissa piireissä mieltymystä. Hän olikin henkisten
muinaisuuksiensa ja runoilijaluonteensa puolesta varsin sopiva
käsittelemään ja runoilemaan kansanrunousaiheita, joiden luonne ja
sävy oli ikään kuin sukua hänen romantilliselle ja ihannoivalle
hengelleen. Tutustuneena mielenkiinnolla pohjois-amerikalaisiin
intiaanitaruihin, tuli hän luoneeksi kuuluisimman teoksensa,
Hiawatha-runoelman, josta on viime vuosisadan lopulla sanottu, että
se on alkuperäisin runoteos mitä Pohjois-Amerikassa siihen asti oli
ilmestynyt.
Pohjois-Amerikassakin oli monen monta intiaaniheimoa eri kielineen
ja kielimuotoineen, kullakin omat tarunsa ja sankarinsa. He ovat
kyenneet luomaan verrattain rikkaan kansanrunouden, joka ihmetyttää
kauneudellaan ja omaperäisyydellään.
Noilla vanhoilla, kautta monien sukupolvien periytyneillä taruilla
ja kertomuksilla on omituinen viehätysvoima, kuten tiedämme. Nepä
sytyttivät Longfellowinkin herkän, runollisen mielikuvituksen
palamaan, kehkeytyen lopulla tuoksi runolliseksi luomaksi,
"intiaani-Eddaksi", kuten hän itsekin nimittää Hiawatha-lauluansa
runoelman jälkeen liitetyissä "Muistutuksissaan", tehden niissä m.m.
selkoa aiheistaan ja käyttämistään lähteistä.
Tutustuttuaan Kalevalaan saksalaisena käännöksenä, selvisi
Longfellowille jo kauan hautomansa ajatus intiaaneja käsittelevän
runoelman suunnittelusta, kuten hän itse päiväkirjassaan selostaa.
Kalevalasta lainasi hän teoksensa runomitan ja käytti kaiketi
sitä esikuvanaan muutenkin kirjansa yleisessä suunnittelussa.
Lieneepä sen joissakin yksityiskohdissakin havaittavana vaikutteita
Kalevalasta, kuten molempia teoksia verratessa tulee mieleen. Mistään
varsinaisesta Kalevalan jäljittelystä ei sitävastoin voi puhuakaan,
vaikkakin Longfellowia aikoinaan siitäkin syytettiin. Nuo monet
yhtäläisyydet aiheissa, kuten esim. Kullervoa muistuttavat Kwasindin
voimanäytteet verkonrepimisineen -- monta muuta mainitsematta
-- johtuvat intiaanitarujen ja suomalaisen kansanrunouden
samankaltaisuudesta. Samankaltaisen luonnon ympäröimillä kansoilla
alkuperäisillä asteillaan on ihmeteltävällä tavalla voinut
sukeutua toisiaan muistuttavia hengen tuotteita. Tuo suomalaiselle
runorakenteelle ominainen kertokin mainitaan ilmenevän intiaanien
runoudessa, joskin se Kalevalassa lienee erikoisemmin olennaista ja
siitä syystä siirtynyt Hiawatha-runon säkeistörakenteeseen. Samoin
on yhteistä intiaani- ja suomalaisessa kansanrunoudessa kielen käytön
laaja monisanaisuus, päinvastoin englanninkielen lyhyydelle. Senpä
vuoksi vaikuttikin Hiawatha-laulun runoasu oudosti englantilaiseen
lukijaan. Tuo vitkasteleva säekerto tuntui kovin pitkäveteiseltä
ja hidastelevalta heistä, jopa herätti ivailuakin. Kotimaassaan
Amerikassa otettiin teos kumminkin yleensä mieltymyksellä vastaan
ja onpa se sisäisellä viehättäväisyydellään voittanut ulkomaillakin
mieltymystä ja ihailua, tullen useille kielille käännetyksi.
Meille suomalaisille ei se ainakaan tuntune oudolta tuttuine
kalevalaisine säkeineen, vaikkakin verrattain kauan on se
pysynyt suomalaiselle lukijakunnalle selostamattakin. V. 1911
ilmestyi "Nuori Voima"-lehdessä -- sekä eri painoksenakin --
kirjailija Selma Anttilan, lapsia varten toimittama, lyhyehkö
suorasanainen Hiawatha-sovitelma. Sitä ennen, v. 1909 oli
"Valvojan" Kalevala-vihkossa tohtori Zach. Castrén'in kirjoitus
Kalevalan suhteesta Hiawathaan, missä viimemainittua selostettuaan
ja lausuttuaan toivomuksen sen suomenkielelle saannista,
kirjoittaja m.m. lausuu: "-- -- runo vaikuttaa tuoreella,
rikkaalla mielikuvituksellaan, omaperäisillä aiheillaan intiaanien
tarumaailmasta sekä hellillä tunteillaan sillä tavoin kuin
tosirunous aina mieleen vaikuttaa. Laulu Hiawathasta ei kyllä
ole maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia runoteoksia, mutta
puhdasta, kirkasta runoutta se kyllä on." Lopuksi lausuu hän --
vielä toteutumattoman -- toivomuksen, että joku suomalainen, joka
on valinnut alakseen maailman kirjallisuuden historian, ottaisi
suorittaakseen tutkielman Hiawatha-runosta kirjallishistoriallisessa
suhteessa, osoittaisi yksityiskohtaisesti tuon "intiaani-Kalevalan"
synnyn ja arvon, varsinkin sen suhteen Suomen kansaneepokseen.
_Suomentaja_.
Johdanto.
Jos tahdot tarujen näiden,
kummallisten kertomusten
arvaella alkujuurta,
kysellä kotiperiä,
jotka tuoksuvat tutusti
suviniittyjen sulolta,
metsäsaunojen savulta
virtavetten vieremillä,
-- kuulla, mistä kummat kaiut,
virret viehkeät, väkevät
kuni ukkosen kumina
valtavina vyöryävät,
kohta kertoisin sinulle
mistä tarkkasin tarinat:
Pohjan väljiltä vesiltä,
synkiltä sydänsaloilta,
ojibwain, dacotain mailta,
nummimailta mahtavilta,
valtavista vuoristoista,
laajoilta lakeuksilta,
suurimmilta suonseliltä,
kurjen, laklan laitumilta;
Nawadahan taikasoiton
soman nää on soinnuttamat.
Jos sa kuulija kysyisit,
tarkoin tahtoisit tajuta,
mistä suuri soittoniekka,
Nawadaha tenhokieli
villit virtensä tapasi,
kohta vastaten sanoisin:
Metsälintujen pesistä,
majavain salamajoista,
puhvelin jalanjäliltä,
kotkan korkeista pesistä.
Siellä sankassa salossa,
rimpisoilla aukeoilla
sinikurjet, villihanhet,
hyypät, huuhkajat huhusi,
villit virtensä viritti,
laulut laajat huutelivat.
Jospa vieläkin kysyisit,
tuota tarkoin tiedustaisit:
Kenpä oli Nawadaha,
mikä ihme miehiänsä?
Noinpa virkkaisin visusti,
tarinoisin tiettäväksi:
Tawasenthan notkelmassa,[1]
rauhan laaksossa somassa,
virran viehkeän ohella
asuskeli Nawadaha.
Siell' on seudussa somassa
intiaaneilla kylänsä,
pellot kiertäen kyleä,
niityt vierellä vihannat,
Takalolla metsä taaja,
salo soittava sivulla,
kesin keinuin vihreänä,
talvin huuteisna humisten.
Vesiväylät verrattomat
löytäisit ne laaksomailta
kevättulvain hyökyessä,
kesäleppäin liekkuessa,
syksyusmain sauhutessa,
talvin tummana vetenä.
Tuolla laulaja eleli
Tawasenthan notkelmassa,
viidakossa vihreässä,
salossa sanattomassa.
Siellä hän virret vieritteli,
Hiawathasta hyreksi,
soman syntymän saneli,
kertoi kaunihin elämän,
kuin tuo paastosi, rukoili,
kuinka kärsi, työskenteli
kansaheimonsa hyväksi,
onneksi, edistykseksi.
Sä kuin luontoa rakastat:
kukkanurmien heloa,
marjoa vakavan metsän,
suvituulien suloa,
lehdon lehvän heiluntoa,
lumituiskun tuiverrusta
talvisilla tanterilla,
kuohuja vihaisen virran
kautta honkakankahien,
jylhintä ukonjymyä
kaukovuorten kaikuessa,
niinpä kuullos kaskut hurjat,
Hiawatha-laulelmata!
Sinä ystävä ylevä
muinaisien muisteloiden,
kansan kaunisten runojen,
vienosti värähtävien,
kuni henkien hyminä,
luonnotarten laulelema
satusaarien salasta,
kuullos ääntä intiaanin,
Hiawatha-laulelmata!
Inehmo ihannemieli,
sydän, sielu saastumaton,
joka luotat luojahasi,
luojan luontoa rakastat,
sielun voimille syville
annat arvonsa ikuisen,
myönnät villinkin veressä,
poljetuimmankin povessa
kaihoa katoomatonta
puolehen pyhän, ylevän,
joskin heikosti tajuten
haparoitsevat hämyssä,
kättä luojan koskettaen
saavat tiellensä tukea,
askelillensa apua,
vahvistusta voimillensa,
kuullos kertomus koruton,
laulelma Hiawathasta!
Matkustanet maisemia,
pensastojen peittämiä,
missä pihlajat pyhäiset
punamarjoin peittelevät
allensa kivisen aidan,
kuljet kumpujen ylitse,
poljet paatta sammaleista,
kussa kirjoitus kulunut,
kömpelösti kaavaeltu
kertovi koruttomasti
vaipuneesta vainajasta.
Lause, vaikka vaillinainen,
sydäntuskat tulkitsevi,
toki toivolla puhuvi,
tunnokkaasti tulkitsevi
vaiheista elon eletyn,
tositoiveista paremman;
viivy hetkinen, lukeos
tämä kömpelö tarina,
laulelma Hiawathasta!