XV.

Jopa tiesi, jotta tunsi,

Tiesi tielle tullehensa,

Matkalle osannehensa:

Eipä jaksa jalka nousta,

Siin' on kuin kivinen kenkä.

Vielä hiilostivat Petsamon luostarin rauniot, kun Vesaisen retkikunta

niiden ääriltä lähti hiihtämään, painaen Jäämeren rannikolta takaisin

sisämaahan päin ja suunnaten kulkunsa Kuolan kaupunkia kohden.

Mutta Lapin vouti Niilo Oravainen erosi joukosta ja lähti parikymmentä

miestä ja osa saalista mukanaan samoamaan länttä kohden Varankiin päin.

Hänen piti rannikon lappalaisilta kantaa vuotuinen vero Ruotsille, ja

hetki oli nyt siihen erittäin sopiva. Tuota veroa oli näet viime aikoma

ollut hyvinkin vaikea saada. Norjalaiset viranomaiset eivät enää

tahtoneet myöntää Ruotsille minkäänlaista verotusoikeutta Ruijan

rannalla, olivatpa monesti uhkaavalla tavalla kieltäneet Oravaista

siellä niissä puuhissa liikkumastakaan. Lappalaisia he myöskin olivat

ankarasti varoittaneet Ruotsille veroa maksamasta, ja nämä, ollen

pahassa välikädessä, koettivat siitä syystä vastustaa ruotsalaisia niin

paljon kuin mahdollista. Olipa vielä sattunut kuten viime vuonna, että

norjalaiset viranomaiset olivat väkisin ottaneet takavarikkoon sen

veron, minkä Oravainen jo Ruotsille oli saanut kiskotuksi.

Mutta nyt Niilo katsoi hetken otolliseksi ottaa takaisin ne saatavansa

lisän kanssa. Huhu pohjalaisten suuren retkikunnan tulosta oli jo Lapin

harvaan asutuilla paikoillakin ehtinyt kulon nopeudella levitä vuonosta

vuonoon ja synnyttää siellä pelästystä. Olivatpa norjalaiset

viranomaisetkin siitä tiedon saaneet, ja heidän pääpaikassaan Vuoreijan

linnassa oltiin jo pahasti säikähdyksissä että "ruotsalaiset", joksi he

pohjalaista retkikuntaa nimittivät, suuntaisivat sotaiset aseensa

kostoksi juuri heitä vastaan. Eipä siitä syystä tällä kertaa Oravaisen

veronkanto koko rannikolla kohdannut minkäänlaista vastarintaa, hän sai

ottaa niin paljon kuin ilkesi. Ja Varangista hän ylpeästi lähetti

kirjurinsa Vuoreijaan kysymään, annetaanko sieltä takaisin niitä

takavarikkoon otettuja veroja vai eikö. Ne tulivat paikalla. Nopeasti

sai Niilo siten asiansa Jäämerellä toimitetuksi ja pääsi jo muutamain

viikkojen perästä laskeutumaan kotipuoleensa, jossa hän kaikille

riemuiten kuunteleville kotilaisille kertoi Vesaisen onnellisesta

retkestä ja Petsamon luostarin perinpohjaisesta hävittämisestä.

Mutta Vesainen itse riensi Lapin lumisten tunturien yli joukkoineen

täyttä vauhtia Kuolan vuonon pitkulaiseen perukkaan, ja jo kolmantena

joulupäivänä hän hiihti Kuolanjokea ylöspäin kaupunkia kohden. Pitkästä

hiihdostaan väsyneet ja äskeisestä voitostaan ylpistyneet miehet eivät

olisi tahtoneet rasittaa itseään noin liioin ponnistelemalla, olisivat

mieluummin halunneet hiukan lepäillä ja nauttia vaivainsa palkkiosta.

-- Keritäänhän se Kuolakin vielä polttaa, ei se pakoon juokse,

murahteli muuan Paavo Halonen-niminen kemiläinen, kun Vesainen eräästä

lappalaiskylästä kiirehti miehiä pois lappalaiskotien ja rasvaisten

lihapatain äärestä. Ja häntä kannattivat monet nuoret miehet.

Mutta Vesainen ei hellittänyt. Hän tahtoi jos mahdollista

äkkiarvaamatta valloittaa Kuolankin ja koetti siitä syystä kiirehtiä,

ennenkuin kuolalaiset saisivat heidän tulostaan tiedon ja ehtisivät

varustaa itsensä.

-- Sitten Kuolassa saatte levätä viikon ja herkutella niin paljon kuin

mielenne tekee. Mutta hiihdetään ensin sinne.

Mutta Kuolaan oli jo kahta kautta saapunut tietoja Vesaisen tulosta, ja

joulupäivinä siellä varustauduttiin minkä suinkin ehdittiin.

Vienan puoleiset karjalaiset olivat pitkin syksyä huolestuneina

kuunnelleet sanomia pohjalaisten retkelle valmistautumisesta ja pelon

vallassa vartoneet, mitä seutuja kohden retki ohjattaisiin. Olihan

siellä Vienassa tosin nyt vähän sotaväkeä varalla, vaan eihän se koko

pitkää rannikkoa ehtinyt puolustamaan. Varsinkin olivat huolissaan

kannanlahtelaiset, joilla ei ollut sotaväestä ollenkaan turvaa.

Vihoviimein saapui joulun alla heidän veronkantajiaan Kuolajärveltä, ja

nämä kertoivat lappalaisilta kuulleensa, että Vesaisen retkikunta juuri

oli kulkemassa Sodankylän ja Sompion kautta pohjoiseen päin.

Kannanlahtelaiset arvasivat heti, että pohjalaiset riensivät Kuolaa

kohden, mutta samalla he myöskin kohta tulivat ajatelleeksi, että

retkikunta sieltä palatessaan luultavasti poikkeaa Kannanlähteen

kostamaan viimeistä Iin hävitystä. Ahman mielestä, joka tunsi Vesaisen

katkeran vihan, tämä oli melkein varmaa, ja hän sen vuoksi innokkaasti

vaati, että oli kiireellisiin varustuksiin ryhdyttävä. Ja niin

päättivätkin Kannanlahden miehet kiireimmän kautta lähettää sananviejiä

Solovetiin ja Sumaan pyytämään sotaväkeä suojakseen. Mutta itse Ahma

lähti parin miehen kanssa viemään varoittavaa sanaa Kuolan kaupungin ja

maakunnan päällikölle. Jos Vesainen saisi Kuolassa selkäänsä, niin ei

hän uskaltaisi Kannanlahteenkaan tulla, niin hän arvioi.

Ja tulista vauhtia hiihti Ahma, joka jo haavastaan oli aivan

parantunut, tunturien ja Imandran laajojen selkien poikki ja saapui

Kuolaan samoihin aikoihin kuin Vesaisen retkikunta Petsamoon.

Kuolassa oli siihen aikaan jo erityinen Venäjän hallituksen

käskynhaltija, jonka huostaan koko Lapin saarennon hallinto oli jätetty

ja jolla myöskin oli satakunta miestä sotaväkeä käytettävänään.

Kaupunki tosin oli pieni ja vähäpätöinen, ainoastaan muutamia satoja

ihmisiä oli viimeksi kuluneina vuosikymmeninä asettunut asumaan sen

luostarin ympärille, joka samoihin aikoihin kuin Petsamo (1550

tienoilla) oli syntynyt Kuola- ja Tulomajokien yhtymäpaikkaan. Mutta

sillä oli kumminkin venäläisvallan pesäpaikkana Lapissa jo

merkityksensä, ja olipa sille niiden riitaisuuksien aikana, joita viime

vuosina oli ollut olemassa Norjan puoleisten kanssa, laitettu

paalumuurikin varustukseksi. Kaupunkia vastaan ei kumminkaan ollut

koskaan vielä mitään vihamielisiä hyökkäyksiä tehty, joten Kuolan

voivodista, joka siellä oli saanut aivan häiritsemätönnä sotamiehineen

nukkua vuodet umpeensa, oli ihan uskomaton ja mahdoton sellainen

sanoma, jonka Ahma nyt hänelle toi.

-- Vihollisia! Mitä hulluja mies puhuu? Onko hän niitä nähnyt? -- Niin

ihmetteli päällikkö, joka juuri parhaiksi oli joulupäivänä ehtinyt

parin alapäällikkönsä kanssa ottamaan ensimmäisiä jouluryyppyjä.

-- En ole nähnyt, vaan ne ovat kulussa tännepäin, ehkä jo pian täällä.

-- Kuulkaa, antakaa hänelle kolme ryyppyä, sanoi päällikkö

palvelijoilleen, hänelläkin näkyy eilinen viina vielä olevan päässä. Ja

käskekää hänen sitten tarkoin miettiä, mistä hän on nähnyt unta ja mitä

hän tietää.

Sen sanottuaan voivodi istui taas pöhevänä pöytänsä ääreen juomaan.

Mutta kun Ahma tovereineen tarkoin kertoi hänelle, mitä he olivat

kuulleet ja mitä oli pelättävissä, silloin karkasi rauha päällikönkin

mielestä. Hän rupesi ensiksi epäilemään ja sitten uskomaan. Hän istui

kotvasen ääneti, kaatoi sitten vielä poskeensa pari ryyppyä ja hypähti

vihdoin ylös.

-- Tässä taitaa tulla sota! Ja koska tämä on tsaarin kaupunki ja me

olemme tsaarin miehiä, niin ei auta, meidän täytyy tapella.

Tieto levisi kohta yli kaupungin, ja pian oltiin täysissä

varustautumispuuhissa. Muurit tarkastettiin ja korjattiin, portit

suljettiin, kaikki työkykyiset miehet koottiin aseisiin. Ruostuneet

keihäät hiottiin ja käyttämättä olleet kiväärit kaivettiin esiin.

Vihollisen tulosta ei tosin vielä oltu aivan varmoja, mutta jo

seuraavana päivänä saapuivat poroilla ajaen lappalaisten säikähtyneet

pakolaiset Petsamosta kertomaan pohjalaisten kamalasta julmuudesta ja

hävitystyöstä luostarissa. Pelko ja kauhu valtasi mielet, mutta samalla

huomattiin, ettei siinä auta muu kuin kova vastarinta. Siihen Ahmakin

kehoitti, ajatellessaan kotipitäjänsäkin etua, ja itse hän myös jäi

Kuolaan ottaakseen osaa alkavaan otteluun.

Ja pian se alkoikin. Kolmannen joulupäivän iltana ehtivät jo Vesaisen

miehet Kuolan edustalle, ja heti pimeän päässä he tekivät väkirynnäkön

porttia vastaan. He eivät nähneet, että puolustajat aseet ojossa olivat

muurin takana heitä vastassa, eivät arvanneet, että sellainen iskujen

rankkasade heitä rynnätessään odotti. Miehiä kaatui monta, useita

haavoittui, kiireen vilkkaa vetäytyivät toiset pakoon, ja masentuneina,

väsyneinä ja pettyneinä asetuttiin leiriin joen törmälle metsän rintaan

kaupungin edustalle.

Ja siinä saatiinkin leirissä olla useita viikkoja. Parista uudistetusta

rynnäköstä tultiin näet huomaamaan, että noiden paalumuurien

sisäpuolelle, jotka oli tehty pitkistä, maahan rinnakkain pystyyn

isketyistä hirsistä, ei ollut niinkään helppo väkirynnäköllä hyökätä,

kun puolustajat yöt päivät olivat niitä valppaasti vartioimassa, mutta

huolellisesti välttivät antautumasta kenttätaisteluun. Vesainen oli

kärtyisä ja vihaisella tuulella. Tällaista piirityssotaa hän ei voinut

kärsiä, nälällä voittaminen ei ollut hänestä oikeata miehen voittoa --

ja saattoipa niillä ruoat riittää vaikka ensi syksyyn saakka! Mutta

taas portilta palaamaan -- siihen hän ei suostunut, toista hän oli

Kaarle-herttuallekin luvannut.

Asemestari Hannu Laurinpoika paukutteli sillä välin mahtavana noita

mukaan otettuja kahta pientä tykkiä. Ei niillä suurta koloa saatu

muuriin, mutta siksi sentään, että puolustajat myötään saivat olla

korjaamispuuhissa. Mutta sen edemmäs ei viikkokausiin päästy.

Vesaisen miesten joukossa rupesi vihdoin kuulumaan tyytymättömyyttä ja

nurinaa. Hittoja vartenko he talvikaudeksi ovat asettuneet tuon

mitättömän kyläpahasen edustalle? Talvi oli tavattoman kylmä, tammikuun

alussa oli pakkanen pureutunut mitä vihaisimmaksi, ja jäinen meriviima

tunki läpi luiden ja ytimien. Matkalla ollessa semmoista säätä

paremminkin sieti, vaan yhdessä kohden leiripaikalla eivät miehet

millään ilveellä tahtoneet pysyä lämpiminä kinoksissa nuotiotulien

ääressä. Ja eväät, joita ei Petsamosta ollut arvattu paljon ottaa

mukaan, tekivät loppuaan, eikä lähiseudun lappalaisilla enää ollut

mitään ryöstettävää. Johonkin tässä on toki ryhdyttävä, napisivat

miehet, kuljettava on joko eteen- tai taaksepäin, kosk'ei tuota

kylärojua kumminkaan näkynyt saavan anastetuksi.

-- Se on vienyt meiltä monta kymmentä miestä. Pian tähän koko joukkokin

hupenee.

Halonen varsinkin kulki ympäri leiriä ja levitti mieliin tuota

tyytymättömyyttä. Jo alkumatkasta hän oli osoittautunut juonikoksi,

vanhojen, naapurein välisten lohivesiriitojen takia hän kantoi katkeraa

vihaa Torvista vastaan ja samalla myös tämän vävypoikaa kohtaan, joka

hänen mielestään aivan ansiottaan päällikön arvossa rehenteli. Aina

vähän väliä hän oli kapinapuuhissa, koettaen niskoittelemalla tehdä

Vesaiselle johtajanviran vaikeaksi. Ja Vesaisen puolestaan täytyi

monesti ankarin sanoin puhutella tuota vastahakoista, vehkeilevää

miestä. Nyt Halonen oli kerännyt ympärilleen jonkinlaisen puolueen,

enimmäkseen Oulunlinnasta lähetettyjä sotamiehiä, ja veti näiden kanssa

kaikessa vastaköyttä.

-- Jos ei tästä kohta lähtöä tule, niin hiihdämme omin nokkimme, he

murahtelivat jo Vesaisenkin kuullen. Eräänä päivänä sen vuoksi Torvisen

ukkokin ehdotti Vesaiselle, että pitäisi jo ryhtyä johonkin

ratkaisevaan toimenpiteeseen.

-- Niin minustakin, vastasi Vesainen. -- Tehdään vieläkin ryntäys!

Hän oli monista merkeistä tullut huomanneeksi, että kuolalaisten joukot

olivat siksi harvalukuiset ja huonot, etteivät ne kestäisi oikeassa

tasapäässä tappelussa, jos kerran keihäänkantomatkalle päästäisiin. Ja

nyt oli toki Hannu Laurinpoika saanut tykeillään sen verran sälötyksi

muuatta muurin kolkkaa johon hän oli tulensa kohdistanut, ettei siitä

pitänyt olla vaikea kirveiden avulla päästä paaluaitauksen

sisäpuolelle. Ilma oli aamusta päivin ollut lauhtumaan päin, oli

alakuun aika, ja pilvinen taivas oli ruvennut viskelemään lumia, -- yön

pimeässä oli hetki hyökkäykseen sopiva. Neuvoteltuaan Torvisen ja

Krankan kanssa hän komensi iltapäivällä miehensä leiripaikalta

liikkeelle, kuormastot ja vangit otettiin mukaan, ja retkikunta lähti

ikään kuin kotimatkalle hiihtämään Tulomajokea ylöspäin. Kuolan

vartioväki näki leiritulien sammuvan ja vihollisen poistuvan.

Mutta jo muutamien virstojen päähän pysäytti Vesainen joukkonsa pieneen

näreikköön ja ilmoitti, että tästä pyörretään takaisin ja tehdään

hyökkäys kaupunkiin. Suurimman osan miehistöstään hän kohta sai

innostumaan tuumaansa, ainoastaan muutamat "Halosen miehet" vielä

juonittelivat, vaan nekin hän taivutti parilla kovalla sanalla. Mutta

Halonen itse koetti sittenkin tehdä tuuman tyhjäksi. Hän laski

iltahämyssä salaa pari Petsamon vangeista vapaaksi ja tuli jonkin ajan

perästä ilmoittamaan, että ne ovat karanneet ja tietysti rientäneet

Kuolaan kertomaan hyökkäystuumasta.

-- Sinä laskit itse ne irti, mies katala, huudahti Vesainen ja ojensi

vihan vimmassa keihäänsä. -- Mutta petturin palkan saatkin!

-- Älä iske, hänet on tutkittava ja tuomittava, varoitti Hannu. --

Viedään mies vankina Ouluun vastaamaan elkeistään ja riennetään me nyt

heti hyökkäykseen.

Halonen ja pari hänen kätyriään sidottiin ja kuormastoja ja vankeja

vartioimaan jätettiin parikymmentä miestä, muut kiirehtivät suksilleen

ja lähtivät äskeisiä latuja myöten hiihtämään takaisin joen jäätä

pitkin.

Lumisade oli yltynyt sakeaksi tuiskuksi. Niin tiheään lappoi taivas

suuria lumihiutaleita, että melkein sauvallaan saattoi leikata ilmaa,

eivätkä hiihtäjät voineet nähdä kuin sylen matkan eteensä. Hiljaa kuin

haamut he hiihtivät pehmoisen lumitantereen yli, eikä kuulunut

suhahdustakaan koko autiossa luonnossa, kun he saapuivat paaluaitauksen

edustalle, johon jättivät suksensa. Nopeasti murrettiin aukko

särjettyyn muuriin: sisäpuolella oli kaikki äänetöntä ja tyhjää, näytti

siltä kuin koko kaupunki olisi vaipunut raskaaseen uneen. Viipymättä

juoksivat Vesaisen miehet sen parinkymmenen sylen levyisen aukon yli,

joka erotti muurin kylän rakennuksista, ja ensimmäiset joukot

syöksähtivät jo kaduille.

-- Iskenpä tulta ja sytytän tuon latopahaisen soihduksi ja merkiksi,

eihän tässä sokkelossa muuten osaa mihinkään, virkkoi Torvinen

Vesaiselle, kun he muutaman ladon ohi jälkijoukossa samosivat, ja

päästi samassa kipunan kuiviin heiniin, jotka kohta roihahtivat tuleen.

Mutta kun he sen tehtyään juuri olivat jälkijoukon perästä työntymässä

kaupunkiin, kuului takaapäin askelten kohinaa ja hiljaista puhetta.

Miehet pysähtyivät.

-- Jokohan ollaan merrassa?

Kuuntelivat. Outo joukko kuului yhä selvemmin kahlaavan takaapäin.

-- Merrassa ollaan. Vaan perä on puhkaistava. Hei, miehet, Pohjanmaan

miehet, takaisin, aukolle!

Kuin ukkosen jyminä kajahti tämä Vesaisen huuto yön hiljaisuudessa, ja

jäljimmät miehet, jotka sen kuulivat, pyörähtivät takaisin päin. Pian

he huomasivat vihollisjoukon hiipivän takaapäin, ja Vesaisen ympärille

keräytyen he ryntäsivät sitä vastaan.

Sieltä tuli Ahma puolensadan miehen kanssa. Halosen laskemat Petsingin

vangit olivatkin ajoissa ehtineet Kuolaan kertomaan Vesaisen

sotatempusta. Ahmalla oli heti vastajuoni ollut valmiina. Hän keräsi

heti 50 varmaa miestä valiojoukoksi ja piilousi niiden kanssa muurin

kupeelle aittojen ja kinosten taakse. Muu varusväki vetäytyi kaupunkiin

talojen suojaan. Oli tarkoitus saartaa hyökkäävä vihollinen kaupungin

kapeilla kaduilla kahden tulen väliin, sulkea siltä paluutie ja

hävittää se siellä yön pimeässä viimeiseen mieheen asti. Siksipä nyt

Ahma hiipi ääneti kuin väijyvä ilves esiin, luullen koko Vesaisen

joukon jo hajaantuneen kaupunkiin ryöstämään.

Mutta se pieni parvi, minkä Vesainen sai huudetuksi kokoon, ilmestyi

hänelle pahimmoilleen vastustukseksi. Pimeällä hangella syntyi tuima

ottelu. Vesainen ja Torvinen huomasivat, että heidän täytyi, maksoi

mitä maksoi, saada muurinaukko anastetuksi takaisin käsiinsä, että

heidän miehilleen, joiden kimppuun sotaväki kaupungissa hyökkäsi,

avautuisi paluutie vapaaksi. Siksi he hurjalla vimmalla iskivät paljon

voimakkaampaa vihollista vastaan. Yön pimeys esti näkemästä joukkojen

suuruutta, he löivät vain edestään kenen näkivät palavan ladon

himmeässä tulessa vastaansa ryntäävän, askel askelelta he työnsivät

vihollista takaisinpäin. Ahma peräytyi paaluaidan aukolle, sen hän

ainakin aikoi pitää käsissään. Mutta siinä peräytyessä joutuivat hänen

miehensä sekaisin, hajaantuivat, eivät pimeän päässä osanneet erottaa

ystävää ja vihollista, vaan kolhivat toisiaankin erehdyksissä

kuoliaiksi. Ahma kyllä koetti karjunnallaan pitää heitä koolla äänensä

ympärillä. Vesainen tunsi tuon äänen, ja hänen jäntereensä pinnistyivät

kahta tarmokkaammiksi. Hänen pieni joukkonsa pysyi kiinteästi koossa ja

työntyi päällikkönsä jäljestä varmasti eteenpäin.

Jo oltiin aukolla. Tiheäksi ryhmäksi keräsi Ahma miehensä siihen, vaan

kuin vasama hyökkäsi Vesainen arvelematta kohti, ja epätoivon vimmassa,

tietäen henkensä siitä riippuvan, taistelivat hänen harvat miehensä

hänen ympärillään. Miehiä kaatui kuin heinää, ja Ahman joukosta rupesi

jo yksi ja toinen vetäytymään aukolta syrjemmäs, vaikka päällikkö kyllä

itse tulisesti taistellen huusi heitä pysymään koossa.

Mutta huutoja kuului jo kaupungistakin. Kuolan voivodin sotamiehet

olivat rynnänneet ryöstäväin pohjalaisten kimppuun ja ruvenneet

tekemään tuhoa heidän joukossaan, arvellen että he jo olivat

takaapäinkin saarretut. Pohjalaiset pökertyivät ensi aluksi, moni mies

eksyi väärälle suunnalle ja kaatui; pimeän päässä eivät useat tienneet

mihin päin peräytyä. Hannu, joka oli etujoukkoa johtamassa, koetti

kyllä kerätä miehiään vastarintaan, ja vihaisesti kamppailtiin

kaduillakin. Mutta iskuja kolahti solista ja nurkkain takaa, ja pelon

valtaamia miehiä kaatui tukuittain. -- Peräytykää tulen liekkiä kohden!

se huuto kajahti vihdoin pohjalaisten joukossa, ja se heistä useimmat

pelasti. Yksitellen ja pieninä ryhminä he juoksivat palavaa latoa

kohden ja ehtivät vihdoin aukolle, jossa Vesainen miestensä kanssa

hurjasti kamppaili avatakseen peräytyville paluutien. Ja näiden

apumiesten tultua kääntyivät Ahman miehet aukolta pois ja pakenivat.

Mutta silmittömän hurjasti taisteli siinä vielä Ahma itse kymmenkunnan

miehen kanssa; kuoleman kolauksen sai jokainen, joka koetti heidän

ohitseen päästä ulos. Väkevänä kuin karhu ponnisteli kyllä Vesainen

syrjäyttääkseen hänet edestään, mutta sukkelana väisti Ahma iskun ja

antoi itse. Tulta hehkuivat näiden vanhain verivihollisten silmät, kun

he taas kerran tappelivat vastakkain, ja katkonaisia huudahduksia pääsi

heiltä iskujen välillä:

-- Nyt et livistä kynsistäni!

-- Jäät sinä jos minäkin!

Mutta taistelun kuumuudessa kiersi vanha Torvinen sivulta päin aukolle

ja teki ryntäyksen selän takaa. Ahma käännähti päin, ja rinta

lävistettynä kaatui vanhus ääntä päästämättä hangelle. Vesainen näki

sen, ja hurjalla liikkeellä hän sysäsi keihäänsä Ahmaa kohden; tämä

väistyi, keihäs jysähti hirteen, katkesi kahdeksi, mutta tynkä kädessä

syöksyi Juho Ahmaan käsiksi ja iski päähän niin, että mies kepertyi

tantereeseen. Vesainen veti jo miekan huotrastaan lopettaaksensa siihen

paikkaan verivihollisensa ja vaarallisimman vastustajansa, mutta

samassa välähti uusi ajatus hänen mielessään. Hän tempasi kaatuneen

vastustajansa vyöstä kiinni, veti perässään aukon ulkopuolelle, sitaisi

siltä siellä kädet ja jalat omalla vyöllään ja jätti hangelle,

kiirehtiessään taistelupaikalle takaisin.

Paluutie oli vapaa, juoksujalkaa kiirehtivät pakenevat miehet siitä

ulos. Vesainen huusi heitä pysähtymään siihen, mutta useimmat riensivät

seisahtumatta suksilleen ja lähtivät kiireen vilkkaa hiihtämään joen

jäätä kuormastolleen. Muutamain kymmenien miesten kanssa Vesainen vain

vartioitsi aukkoa, kunnes kaikki olivat ehtineet kaupungista.

Viimeisenä tuli sieltä Krankan Hannu, joka harvenneine joukkoineen oli

kaupungissa vihollista vastustellut. Ja odottamatta, tulisivatko

kuolalaiset heitä takaa ajamaan, lähti Vesainenkin viimeisten miestensä

kanssa paluutielle. Hän ei olisi tuosta salajuonesta säikähtänyt, hän

olisi ollut valmis heti tekemään uuden hyökkäyksen, jos miehet olisivat

pysyneet koossa. Mutta vielä lähtiessään hän viskasi kahlehditun Ahman

tyhjään ahkioon ja lähti vetämään perässään.

Kuolalaiset eivät ajaneet takaa, kiittivät onneaan, kun saivat jäädä

rauhaan koteihinsa. Heidänkin joukkonsa olivat yön pimeässä

arveluttavasti huvenneet, ja niistä jotka Ahma oli ottanut johtoonsa,

ei palannut takaisin kuin joku ainoa. Parissa paikassa olivat Hannun

miehet lähtiessään vielä ehtineet pistää tulen rakennuksiin, ja henkiin

jääneillä miehillä oli kyllin tekemistä liekkien rajoittamisessa, joita

tuuli pyrki levittämään laajemmalle. Ja koko yön ja aamun he peläten

vartoivat uutta hyökkäystä.

Vesaisella olikin aie, annettuaan miestensä levätä muutamia tunteja,

tehdä uusi hyökkäys. Paljon oli tosin pohjalaisia kaatunut, sen hän

tiesi, mutta vihollinen oli myöskin heikontunut, sen paras mies oli

vankina; ainoastaan Halosen petoksen ja salajuonen vuoksi oli

vastarinta tällä kertaa onnistunut. Mutta aamulla...

Se uhka mielessään nukkui Vesainen nuotion ääreen uupuneiden miestensä

keskelle. Mutta kun aamulla noustiin, huomattiin, että suuri osa

miehistöstä oli kateissa. Halosen olivat yöllä hänen ystävänsä

vapauttaneet, ja hänen kanssaan oli noin 50 miestä lähtenyt leiriltä

hiihtämään omille teilleen, vieden osan saaliista mukanaan. Kun yöllä

noin 50 miestä oli Kuolan muurien sisäpuolella kaatunut, oli retkikunta

nyt siksi heilikö, ettei sen enää ollut ajattelemista lähteä uuteen

rynnäkköön. Harmistuneena Vesainen kuuli tämän kavaltajan uuden

petoksen ja huudahti:

-- Meidän on lähdettävä perästä viilettämään ja tuomaan miehet

takaisin.

-- Mitäpä siitä olisi hyötyä? epäilivät Hannu ja Kaupin ukko. -- Ei

niihin kumminkaan enää voisi taistelussa luottaa.

-- Ei, mutta rangaistuksensa niiden täytyy saada. Ja sen pitää olla

ankara, sillä heidän takiaan jääpi nyt meiltä Kuola valloittamatta.

Hirtettävä ne petturit on joka mies.

-- Vaikea taitaisi olla heitä nyt tavata, jäljetkin on tuisku

peittänyt. Mutta ei ne silti väistä rangaistustaan. Ehditään ne tavata

vielä kotonakin, minnepä ne muualle voivat hiihtää kuin sinne.

-- Odottakoot sitten siellä. Mutta sinne kai tästä täytyy meidänkin

painaa.

Muu ei auttanut -- paluumatkaan täytyi ryhtyä. Karvain mielin antoi

Vesainen siitä käskyn joukoilleen.

Mutta Halosen miehiä ei enää koskaan tavattu. He eivät uskaltaneet

palata takaisin Pohjanlahden rannalle, sillä siellä he arvasivat

kurituksen olevan odottamassa. He sen sijaan retkeilivät ryöstellen

lappalaiskylissä, hyökkäilivätpä Vienan puoleistenkin metsätaloihin,

mutta saivat viettäessään kulkulaiselämätä, kärsiä paljon kurjuutta;

moni heistä hupeni taipaleille. Myöhemmin kuultiin Pohjanmaalle,

että heidän joukkonsa oli keskenään riitaantunut ja hajaantunut,

muutamat olivat hiihtäneet takaisin Jäämerelle ja jääneet sinne

kalastajiksi, toiset olivat Halosen kanssa kevään tullen pysähtyneet

Kitkanjärven asumattomille rannoille, rakentaneet sinne piiloon

pirttipahaset, ruvenneet siellä maata viljelemään ja siten, otettuaan

lappalaistyttäriä vaimoikseen, perustaneet Kuusamon ensimmäisen

suomalaisen uudisasutuksen. --

Pahasti oli Vesaisen joukko siten pilkkoutunut ja hajaantunut Kuolan

edustalla. Tuo komea retkikunta, joka pari kuukautta sitten niin

suurella innolla hiihti Lapin kylmäin tunturien yli Jäämerta kohden,

oli nyt supistunut vähempään kuin puoleen lukumäärästään. Parisataa

Pohjanmaan talonpoikaa oli taas sotaretki nielaissut, useimmat olivat

kaatuneet ja saaneet hautansa noissa kaukaisissa nietoksissa, osa

retkeili vielä koditonna ja turvatonna jääkylmiä aavoja pitkin,

uskaltamatta enää koskaan palata vanhojen, kotoisten liesien äärelle.

Äidit ja vaimot ja orvot lapset odottivat taas ikävöiden ja haikein

mielin elättäjäänsä ja kotiensa turvaa. Useimmat odottivat turhaan.

Ja kuitenkin tuon retken tulokset jäivät puolinaisiksi, ja se se

Vesaisen mieltä eniten kaiveli ja hurjisti. Kaikki jäi häneltä aina

puolinaiseksi, keskeneräiseksi, aikeet ja suunnitelmat eivät koskaan

täydelleen toteutuneet. Ja kumminkin hän niin sydämestään oli aina

kaihonnut saadakseen aikaan jotakin täydellistä, eheätä työtä, suurta,

kokonaista! Mutta häntä kahlehti aina kohtalon pakko. Silmänkantaman

päähän jäi häneltä Vienan retkeltään Soloveti seisomaan täyteen

loistoonsa, vaikka sen hävitys olisi voinut yhdessä päivässä olla

tehtynä. Kuolan edustalta hänen nyt täytyi moniviikkoisten yritysten

jälkeen hiihtää pois ja jättää kaupunki siihen puolipalaneena

paikoilleen, -- supistuneella joukollaan hän ei sitä jaksanut

valloittaa!

Niitä hän mieli katkerana mietti hiihtäessään joukkoineen Tulomajokea

ylöspäin ja suunnaten kulkunsa vanhoja poroteitä myöten Sodankylän ja

Kittilän Lapin kautta takaisin Kemin ja Tornion suita kohden. Mutta oli

hänellä katkeruudessaan kumminkin jonkun verran hyvitystäkin. Olihan

hän ensimmäisen tehtävänsä saanut kunnolleen täytetyksi: Petsamossa ei

ollut enää kiveä kiven päällä. Olihan hän Turjan niemellä saanut

isketyksi semmoisen pelon ja kunnioituksen pirkkalaisten poikia

kohtaan, että nämä tästä lähtien saattoivat syystä kysyä sieltä

perintöään. Ja olihan hänellä -- seikka, mikä häntä enin hyvitti --

mukanaan vankina tuo suurin kiusantekijänsä, vaarallisin vihollisensa,

vastustajain paras mies ja mielevin sankari. Hiihtihän Ahma tuossa

vangittujen joukossa Pohjanmaata kohden. Se oli mieluinen tuotava se,

se korvasi paljon.

Mielellään hiihteli Juho vankien kupeella, jotka, vaikka sijoitettuina

keskelle joukkoa, kumminkin olivat köysillä kaksittain sidotut,

etteivät jossakin äkkimutkassa ehtisi pakoon puikahtaa. Hän nautti

nähdessään, miten Ahma siinä äänetönnä ja synkkäkatseisena raskaasti

hiihti länttä kohden, ja kuullessaan miten vartijat häntä ilkkuen

kiirehtivät, milloin hänellä sukset kovin haluttomasti näyttivät

juoksevan.

-- Paina menemään, Ahma, taival on pitkä, saat kerrankin kuopaista,

ennenkuin ollaan Pohjanlahden rannalla!

Joskus kutkutti kiirehtijä Ahmaa keihääntutkaimella selkään, ilkkuen:

-- Pois minä sinusta laiskuuden otan. Hiihdithän sinä ennen uupumatta

päivät ja yöt, kun olit matkalla meidän kyliä ryöstämään.

Ja yöpaikoissa varsinkin, joissa retkeläiset nuotion ääressä illoilla

lepäilivät aterioiden ja tarinoiden, sai Ahma kärsiä vielä pahemman

pilkan. Siellä Juho usein kertoili tovereilleen, kuinka hän, kun

lähtisi Ruotsiin tekemään tiliä Kaarle-herttualle retkistään, veisi

Ahman mukaansa hoviin ja kertoisi vielä, että tässä se nyt on se mies,

joka on vuosikausia Pohjanmaata poltellut.

-- Rahan edestä sitä siellä näytellään ja lopuksi ripustetaan Tukholman

portin kaareen kuivamaan.

-- Eikä siellä taida enää Ahman kynnet auttaa?

-- Ei, ne on jo katkottu. Mutta syö, mies, että sinne asti jaksat!

Niin sanoen viskasi Vesainen halveksivasti niinkuin koiralle Ahman

eteen poronluun nakerrettavaksi.

Makuulle ruvettaessa sidottiin Ahmalta aina kädet ja jalat tiukalle,

vieläpä kytkettiin mies tanakasti kasvavaan näreeseen kiinni.

Siinä makasi sitten karjalaisten sankari liikkumatonna, äänetönnä. Ei

huokausta päässyt koskaan hänen rinnastaan, ei kirousta hänen

huuliltaan, kasvojen ilme oli värähtämätön, kylmä, ja silmät olivat

puoliummessa kääntyneet talviyön tähtitaivasta kohden. Pinta oli tyyni,

ei hän näyttänyt ajattelevan mitään, ei tuntevan mitään. Mutta sisässä

riehui myrsky; levottomina, rajuina kuohuilivat siellä vihan katkerat

laineet, ja väkisin hillityn koston himo kyti kärsimätönnä rinnassa

sidotun miehen. Voimaa, rajua, ärsytetyn pedon kiihottunutta voimaa hän

tunsi jäsenissään, mieltä poltteli hehkuva halu ruhjoa mäsäksi koko tuo

ilkkuva joukko, lentää surman henkenä yli tämän vihamielisen leirin,

iskeä, tappaa, silpoa niinkuin ennen ja julmemmin kuin koskaan... Mutta

siivet oli leikattu. Siinä täytyi maata ja salata vihansa.

Yksi varomaton liike oli hänet pettänyt; hyvin lähellä oli jo ollut,

että hän itse olisi päässyt Vesaisen sijaan ja Vesainen hänen. Hän

olisi saanut kytkeä tuon kirotun vihamiehensä oman nuotionsa ääreen --

oih, kuinka hän olisi ilkkunut katsellessaan, miten Pohjanmaan peto

vääntelehti kahleissaan ja purki voimatonna kiukkuaan...! Tuossa se

makasi nyt parin sylen päässä, vielä nukkuessakin voittajan ilkkuva

hymy huulillaan... Jos pääsisi sitä tuohon kolhaisemaan...

Jo leimahtivat Ahman kylmät katseet tulena, ruumis kiemurteli, suonet

pullistuivat voimain ponnistuksesta, ja hamppuinen köysi narahti...

Vaan se kesti.

Siinä voittaja makasi, ja voitettu ponnisteli turhaan. Ei auta, täytyy

maata kahleissaan. Kauas on jo jäänyt kotoinen ranta, vihollisen maa

lähenee, joka ilta ollaan sitä lähempänä, joka tunturi, joka lasketaan,

asettuu muuriksi kodin ja vangin väliin. Siksi juoksivat sukset

toisinaan raskaasti, siksi tuntui vastamaiselta taival. Monesti Ahma

ennen oli ne matkat hiihtänyt, mutta silloin oman joukon etunenässä,

vapaana, voimakkaana. Nyt yksin, kahleissa, voimatonna...

Voimatonnako? Ei. Tulvillaan juoksi vielä elonvoimaa suonissa, väkevinä

pullottivat lihakset. Ehkä taittuu kahlekin kerran vielä... Silloin

suksi suhahtaisi ja savu suihkisi sauvan nenästä. Kotiinsa hän

hiihtäisi, pyrynä hän keräisi miehensä, nuo vanhat, urheat, uskolliset,

ja rientäisi kostamaan. Oih! sitä tulen liekkiä, sitä hurmeen virtaa,

mikä hänen tiensä merkiksi jäisi... Mutta Vesaisen hän kietoisi näihin

samoihin kahleisiin, silpoisi hänet vähitellen, jäsenen päivässä, ja

viskaisi loput kärventymään hienosti hiillostavalle tulelle. Hän

kostaisi ja nauttisi, nauttisi kostostaan, sammumattomasta,

pohjattomasta kostostaan...

Niihin haaveiluihin hän, valvottuaan yöt, aamupuoleen nukahti ja jatkoi

unissaan kostonsa nautintoja.

Mutta ilkkuva sysäys tai halveksiva potku katkaisi sitten unelmat. Hän

heräsi kahleihinsa. Taas oli noustava suksille, taas lähdettävä

hiihtämään raskasta taivalta, painamaan myötään kaukaista länttä

kohden, joka potkaisulla poikemmas kodista ja lähemmäs vihamielistä

rannikkoa.