XIV.

Viel' ei meitä noijat noiju,

Noijat noiju, näe näkijät,

Näille teille kuoleviksi,

Matkoille maseneviksi,

Nuorina nukahtaviksi,

Verevinä viereviksi.

Ensi kerran näkivät monet Vesaisen retkikunnan nuoret miehet vapaan,

jäättömän valtameren hiihtäessään Jäämeren rannikkoa kohden Inarista

Petsamoon ja sivuuttaessaan jo matkallaan Näätämön vuonojen päissä

meren laajoja lahdelmia. Sulana se aaltoili ja pärskytti laineitaan

rantoja vastaan, mutta sen hengähdys oli niin hyytävän kylmää, sen

tuulet niin karkeita ja kosteita, että jäseniä puistatti ja vihlaisi

selkäpiitä. Mutta melkein kaikille vanhemmille miehille se oli vanhaa

tuttua leikkiä, oli kuin tervehdys entisiltä ajoilta. Monesti he olivat

ennen vetäneet henkeensä tuota suolaista, kosteata meri-ilmaa, monesti

näitä rantoja hiihdelleet aina luostarin alueelle saakka. Mutta siitä

oli heidän aina ollut pakko pyörähtää takaisin, ja kiroten ja nyrkkiä

puiden he olivat sen tehneet ja uhanneet kerran vielä palata. Nyt he

olivat uhkaustaan täyttämässä, nyt tuomassa tulta ja murhaa ja

hävitystä anastajan pesään.

Vajaan päivän hiihto enää, niin he olivat perillä luostarissa.

Ihmetellen ja säikähtyneinä näkivät näiden seutujen kalalappalaiset

tuollaisen monisataisen miesjoukon hiihtävän heidän kyliensä kautta.

Olivathan he ennenkin nähneet verottajajoukkoja, olivat suuriakin, vaan

tällaista laumaa eivät koskaan. Hätääntyneinä riensivät muutamat

Paatsjoen lappalaiset jo edeltäpäin ilmoittamaan luostariin, että

tulossa oli joukko outoja hiihtäjiä.

Petsamon luostari Petsamonvuonon päässä ei ollut vielä varsin vanha,

vaikka se jo oli saavuttanut niin suuren ja laajan vaikutuksen Turjan

niemen oloissa. Vuotta nelisenkymmentä sitten oli sille ensimmäisen

alun antanut solovetilainen munkki Trifon, joka oli ottanut

lappalaisten käännyttämisen elämän tehtäväkseen ja asettuen

Petsamonvuonon varrelle rakentanut sinne kirkon ja kerännyt erakoita

ympärilleen. Mutta siitä alusta oli luostari lähtenyt nousemaan nopeaan

kukoistukseen; jo parikymmentä vuotta myöhemmin kuuluu siinä olleen

kolmattasataa henkeä, niistä 50 munkkia ja yli 200 maallikkoveljestä

eli palvelijaa. Ja äveriääksi tämä maailman pohjoisin monasteri myöskin

pian kävi; sen varat kasvoivat tietysti etupäässä runsaista

lahjoituksista, joita kaukaiset uskovaiset Venäjältä alinomaa

lähettivät tälle uskonsa pohjoisimmalle rajanvartijalle. Mutta myöskin

harjoittamillaan elinkeinoilla se vaurastui; lappalaisten verotus, jota

ulonnettiin sangen laajalle, oli tietysti tuottavaa, mutta vielä

tuotteliaampaa oli kalastus meressä ja joissa sekä valaanpyynti, jota

monasterista käsin hyvin uutterasti harjoitettiin. Olihan itse tsaari

Iivana Julma erityisellä lahjoituskirjalla laskenut koko Turjanmaan

pohjoisen rannan, maat ja vedet, luostarin omiksi, joten sillä

naapurikansojen harmiksi oli yksinoikeus siellä kalastellakin.

Suolankeittimöistään ja laivanveistämöistään se oli kuulu, ja

englantilaiset ja alankomaalaiset laivat välittivät sen kanssa vilkasta

kaupankäyntiä, jota paitsi luostari itsekin harjoitti merenkulkua.

Petsamon luostarin rikkaus ja mahtavuus oli paisunut vuosi vuodelta.

Sen hallitseva asema Jäämerellä kävi yhä täydellisemmäksi. Luostarissa

oli jo koko rivi rakennuksia, kirkkoja ja kappeleita; siihen kuului

karjataloja ja myllyjä, ja sen satamassa oli pieni kaupungintapainen

kasvamassa. Ja kuten muutkin venäläiset luostarit siihen aikaan, oli

Petsamokin muureilla ympäröity, ja sillä oli varustuksia voidakseen

omin voimin puolustaa itseään sattuneita hyökkäyksiä vastaan.

Mutta mikään vaara ei ollut pitkiin aikoihin luostaria uhannut,

häiritsemättä sen asukkaat olivat saaneet hiljaisessa yksinäisyydessään

harjoittaa hartauttaan ja palvella Jumalaansa. Se oli omituista

seurakuntaa, mikä täällä inhimillisen asutuksen äärillä eli omaa,

muusta maailmasta erotettua elämäänsä. Sinne olivat vetäytyneet

väsyneet taivaltajat suojaan elämän myrskyävältä mereltä; monet rikkaat

ja suurellisetkin olivat, kyllästyneinä maailman herkeämättömään

rientoilemiseen ja kilvoitteluun, jättäneet kaikki, jättäneet

rikkautensa ja loistonsa, viljavat maansa ja maalliset huvinsa ja

paenneet kenenkään tietämättä Jäämeren viileälle rannalle, siellä jo

eläessään puoleksi haudatakseen itsensä ja vaipuakseen hiljaiseen

miettimiseen, sielunsa valmistamiseen ja Jumalansa palvelemiseen. Sinne

oli myöskin mieron taipaleelta joutunut moni köyhä kerjäläinen,

löytänyt siellä suojaa ja lämmintä ja jäänyt sen hoivaan elämään.

Siellä eli rinnakkain venäläinen pajari ja karjalainen kalastaja,

samanlaiseen karkeaan kauhtanaan pukeutuneena, samalta pöydältä syöden,

saman alttarin edessä kumartaen. Ei kysytty nimeä eikä arvoa,

ainoastaan hurskautta ja sydämen nöyryyttä.

Maailman riennoista vapautuneina, kaukana sen taisteluista ja

välittämättä sen vaiheista he elivät siellä, ja aamusta iltaan

kaikuivat luostarikirkoista heidän hartaat rukous- ja kiitosvirtensä

autioon luontoon. Herralle suitsutettu savu kohosi talvista taivasta

kohden, ja vahakynttilän valo heijasti kauas Lapin pitkään yöhön.

Aikaisin olivat Petsamon munkit jouluaamunakin (1590) olleet kirkossaan

veisaamassa ylistysvirsiä jumalanlapsen syntymisestä ja siirtyivät

sieltä ensimmäisen jumalanpalveluksen loputtua kukin koppiinsa, vielä

yksinäisyydessä jatkamaan kiitostaan ja rukoustaan. Luostarin vanha,

valkopäinen igumeni Gurij, joka suuren hurskautensa takia oli Trifonin

kuoltua tullut tämän sijalle, istui huoneessaan Raamattu edessään

mietteisiinsä ja tutkistelemisiinsa vaipuneena. Siihen hänelle tuotiin

lappalaisten viesti, että vihollisen joukko oli tulossa luostaria

kohden.

-- Te olette heikkoja, lapseni, te pelkäätte turhia, virkkoi hän

levollisena sanantuojalle. -- Kuka voisi vihamielisissä aikeissa

hyökätä pyhää huonetta vastaan itse Vapahtajan syntymisen päivänä?

-- He ovat outoja nemtsejä tunturien takaa.

-- Mutta onhan heilläkin Jumala, hän estää kyllä heidän aikeensa. Mutta

kuitenkin, teidän heikkoutenne takia, sulkekaa luostarin portit ja

antakaa palvelijoille aseita.

Mutta tuskin oli tämä käsky saatu täytetyksi, kun jo lännestä päin

rupesi häämöttämään hiihtävä parvi, joka kuin tuulen lennättämä musta

pilvi nopeasti liukui lumitantereen yli luostaria kohden. Hädissään

kiirehtivät hämmästyneet munkit kirkkoihin Jumalalta apua rukoilemaan,

vaan maallikkoveljet varustautuivat asein puolustamaan pyhää kotia. --

Vesaisen joukko saapui jo perille, pysähtyi luostarin alle, ja miehet

nousivat suksiltaan sonnustautuakseen taisteluun. Tuumana oli ollut

äkkiarvaamatta aamuhämärässä hyökätä luostariin ja hävittää se,

ennenkuin sen asukkaat ehtivät vastarintaan ryhtyäkään. Ja tämä tuuma

päätettiin viipymättä panna toimeen. Kiireesti järjestivät Juho ja

Hannu miehensä, ja juoksujalassa rynnättiin luostarin portteja kohden;

aivan lähellä vasta rämäyttivät miehet kamalan sotahuudon, jota rannan

tunturit koleasti kajauttivat.

Mutta portit olivat suljetut, ja odottamaton vastarinta kohtasi

hyökkääjiä muurien takaa. Sieltä yhtäkkiä pyssyt paukahtivat ja keihäät

sinkoilivat, ja typertyneinä pysähtyivät pohjalaiset, miehen siellä

toisen täällä kaatuessa hangelle. Eivätkä he kauan siinä vitkastelleet,

vaan kääntyivät juoksujalkaa pakoon.

Vesainen kirkui harmistuneena ja komensi julmalla äänellä pakenevia

miehiään pysähtymään. Luodin kantaman matkan päähän seisahduttiinkin ja

pikainen neuvottelu pidettiin siinä puolipimeällä hangella.

-- Ne ovat lappalaiskatalat niille taas viestin vieneet.

-- Ei tässä auta muu kuin piirittäminen, niitä on monta sataa miestä,

eivätkä ne hevillä antaudu.

Niin tuumailivat muutamat ensi vastoinkäymisessä masentuneina. Mutta

Vesainen puhui harmista hehkuen:

-- Piirittämään! Tässäkö viikkokausiksi rupeaisimme seisomaan

tuollaisten puuaitausten ulkopuolella ja antaisimme muutamain munkkien

suotta härnätä ja pelottaa itseämme. Sitäkö varten me satakunnan

peninkulmaa olemme tänne hiihtäneet? Eiväthän ne Pohjanmaan miehet

ennen ole raukkoja olleet. Ei, uusi ryntäys heti ja kahta

voimakkaammin!

Mutta se tuuma näytti vieläkin muutamia miehiä kammottavan. Pitäisi

muka odottaa niitä tykkejä, jotka kuormaston mukana olivat tulossa, ja

niillä edes särkeä portit. Mutta se puhe pisti vanhalle Torvisellekin

vihaksi.

-- Eikö nyt miesten voimalla saada tuollaisia ovia särjetyksi, sanoi

hän. -- Minä lähden muutamaksi portinsärkijäksi, ja on niitä miehiä

mukaan lähteviä muitakin, sen tiedän.

Ja niin päätettiinkin, että samalla kun toiset hyökkäisivät eri

tahoilta muureja vastaan ja etäämmältä ampuisivat, ryntäisi valiojoukko

portin kimppuun ja koettaisi saada sen auki; sinne kaikki sitten

keräytyisivät. Luostarin pajasta, joka oli kosken rannalla, varusti

Vesainen itselleen raskaan kurikan, eikä hän antanut miehilleen pitkää

miettimisen varaa, ennenkuin taas juoksujalkaa komensi joukon

eteenpäin.

Sinkoili taaskin muurilta nuolia ja luoteja, vaan pysähtelemättä

ryntäsi miesjoukko eteenpäin, ja kohta rytisi portti miesten iskuista.

Mutta se oli vahvaa tekoa, vankat saranat ja lujat telkeet, ei se

huojunutkaan vähillä lyönneillä. Ja ylhäältä muurilta lennähteli kiviä

ja keihäitä särkijäin niskaan. Mutta voimakkaasti heiluili Vesaisen

moukari, vihansa ja kiukkunsa vimmassa hän takoi raudoitettua petäjätä

ja jo sinkoilivat sälöt ja halkeilivat palkit. Jälkiä tekivät

toistenkin kirveet, telkeet taittuivat takaa, ja jo sai Torvinen kangen

väännetyksi portin alle. Painettiin miesvoimalla, ja rytisten kaatui

raskas salvos.

Huutaen juoksivat siihen Pohjanmaan miehet, ja verinen tappelu syntyi

aamuhämärässä portin sisäpuolella. Hurjasti puolustivat luostarin

miehet pihalla pyhää kotiaan, ja tuhoa tekivät heidän miekkansa ja

keihäänsä ryntääviin joukkoihin. Vaan vimmatusti hosuivat

pohjalaistenkin keihäät. Vesainen hyökkäsi etupäässä, ja mies kaatui

hankeen hänen tapparansa jokaisen iskun alle. Puolustajain täytyi

vähitellen peräytyä. Mutta vielä ovilla ja nurkkain takana he

taistelivat, harventaen hyökkääjäin rivejä, ja muutamasta solasta

välähti jo miekan terä Vesaisenkin pään varalle; vaan se isku kolahti

Hannun keihäänvarteen, jonka tämä kiireesti ojensi väliin. Miekka

putosi iskijän kädestä, vaan aseetonna seisoi Hannukin, kädessään

keihäänvarren tynkä.

-- Iske tuolla, virkkoi Vesainen sotatoverilleen, tajuttuaan tapauksen,

ja veti huotrasta kalliin lahjamiekkansa. -- Itsestäni on tämä tappara

ottavampi.

Taistelua jatkettiin vielä kotvanen. Kellot soivat koko ajan kirkon

tornissa, ja rannan tunturien kaiku vastasi surunvoittoisesti ja

melkein valittavasti. Mutta kirkoista kuului lakkaamatta munkkien

harrasta veisuuta, ja polvistuneina pyhäinkuvien eteen rukoilivat

toiset ääneti kaikkivoivalta apua ja armoa. Mutta kiihottunut

vihollinen työntyi myötään lähemmäs. Puolustajain joukko oli jo

hajaantunut, ja yksityisiä pakenevia seivästettiin armotta portaita ja

seiniä vastaan. Muutamat harvat vain pääsivät puikahtamaan portin

kautta ulos ja pakenemaan lumiseen luontoon, muut, ketkä hengissä

ehtivät, vetäytyivät kirkkoihin alttarien turviin.

Mutta turvaa ei ollut sielläkään, armoa ei annettu temppelin

pyhätöissäkään. Taistelun kuumuudessa Vesainen seurasi miehineen

kirkkoonkin, ja pian välähtelivät heidän veriset aseensa siellä

sytytettyjen vahakynttiläin valossa. Vastarinta oli tulistanut mielet,

taistelu oli kiihottanut veren; arvelematta, säälimättä nuo

hurjistuneet miehet jatkoivat temppelissäkin murhatyötään. Verta valui

virtana pitkin kirkon permantoa. Munkit alttarin edessä iskettiin

kuoliaiksi, messuavain pappien joukkoon survottiin keihäitä,

armonhuutoja ei kuunneltu.

Ylinnä kaikista riehui Vesainen itse; taas leimusi hänen silmistään tuo

hurja, hillitön liekki, kasvot hehkuivat kuumuudesta, hiki valui

ohimoita pitkin, ja tukka hulmusi valloillaan. Hän oli kuin

huumauksissaan, iski, iski vain. Nuori uusikko oli kirkon nurkassa

vaipunut polvilleen jumalanäidin kuvan eteen rukoilemaan. Sen hän

keihäällään naulasi seinään kiinni. Itse valkopäinen igumeni oli

kaikkein pyhimmässä puoleksi suljetun esiripun takana polvistunut

alttaria vastaan ristiinnaulitun kuva kädessään, ja katseet olivat

hartaina suunnatut taivasta kohden. Sen näki Vesainen, kerran vain hän

survaisi keihäänsä, ja tummanpunainen veri ruiskahti alttarille.

Hän nautti, hän toteutti täällä sen, minkä oli aikonut Solovetissa

tehdä, ja siitä hän riemuitsi. Ja vasta kun ruumis makasi ruumiin

vieressä kirkon permannolla, hän käveli sieltä ulos vetäen veristä

keihästä perässään, ja hänen jäykkäpiirteisille kasvoilleen oli

levinnyt hurja hymy. Pihalla oli taistelu jo tauonnut. Pienen joukon

olivat miehet vangikseen ottaneet, joitakuita kymmeniä oli päässyt

pakoon, muut olivat saaneet surmansa. Toista sataa ruumista makasi

kirkoissa ja käytävissä ja pihalla, jonka hanki punoitti verestä.

-- Nyt, miehet, ryöstäkää, tehkää puhdasta, sillä kohta ei tätä

luostaria enää ole! huudahti Vesainen pihalle kertyneille miehilleen,

pyyhkiessään hurmeista keihästään kinokseen.

-- Jätetäänkö ruumiit paikoilleen?

-- Jätetään. Mutta omain miesten ruumiit kerätään ja haudataan.

Itse ei hän viitsinyt ottaa osaa ryöstämiseen, vaan käveli Hannun,

Torvisen ja muutamain muitten miesten kanssa katselemaan luostariin

kuuluvia rakennuksia. Valkamassa oli joukko aluksia, ja niistä hän

käski lyödä pohjat puhki, ja satamassa olevat aitat ja muut rakennukset

sytytettiin palamaan. Luostarin karjatalo oli melkein autiona,

ainoastaan pari puolikuoliaaksi pelästynyttä naispalvelijaa siellä

lymyili riehuvaa vihollista. Sitten kun talo oli tarkastettu ja

ryöstetty ja lehmistä pulskimmat keitoksi teurastettu, rupesivat miehet

sitäkin sytyttämään.

-- Hei, siellä on vielä kaksi akkaa, huusi silloin muuan miehistä, joka

oli saanut käsiinsä kiulullisen rieskamaitoa ja mieluisasti

lämpimissään veti sitä nahkaansa.

-- Jäättekö sinne vai tuletteko ulos? karjaisi akoille nuotion

tekijä, ja toinen potkaisi heidät menemään pihalle. Akat lähtivät

pökerryksissään koikkelehtimaan pitkin hankea, upposivat kinokseen ja

kompastelivat päällekkäin. Naureskellen sitä Vesaisen joukossa olevat

miehet katselivat ja kävelivät edelleen karjatalon leimahtaessa

liekkeihin.

Mäen nystyrällä, tunturiseinän kupeella, oli pieni puolilaho,

saunantapainen pöksä. Se oli sama tupa, jonka Trifon Petsamon vuonoon

asettuessaan itse omin käsinsä oli siihen ensi asunnokseen rakentanut.

Kalliina muistomerkkinä oli sitä luostari säilytellyt, ja siinä asui

erakkona yksin vanha munkki, joka oli vielä luostarielämästäkin

tahtonut yksinäisemmäksi sulkeutua aivan häiritsemättä Jumalaansa

palvellakseen. Ovenkin tupavähäiseensä hän oli naulannut kiinni, pienen

aukon kautta hänelle vain oli ruokaa kannettu. Vesainen väänsi oven

auki, ja nähdessään yksinäisen, nahkaryysyihin puetun erakon

polvistuneena nurkassa hän heristi keihästään huudahtaen:

-- Ka, täällähän on vielä yksi eläjä, mitä varten hänet säästetään?

-- Juho, laske keihääsi, onhan jo verta vuotanut kylliksi, virkkoi

Hannu astuen Juhon ja vanhuksen väliin. Häntä oli tuo murhaaminen jo

ruvennut iljettämään, häntä puistatti nähdessään niin paljon ihmisen

verta teurastamalla vuotavan.

Mutta vanhus kääntyi nurkassaan, katsoi vieraita verestävillä, syvälle

kuihtuneisiin ja kalmankalpeihin kasvoihin vaipuneilla silmillään,

jotka kytivät kuopissaan kuin hehkuvat kekäleet. Sitten rupesi

pörheäpartainen leuka väkättämään, ja suusta, josta vuosikausiin

luultavasti ei ollut kuuluvaa sanaa lähtenyt, tunki kolkko, vapiseva

ääni. Hän oli karjalainen, puhui suomeksi:

-- Ojenna vain keihääsi, mies julma, iske kohti, ei siitä säpsähtäne

sydämesi eikä omatuntosi soimanne. Sinunhan lienee työtäsi se

tulenliekki, joka silmiini hohtaa, sinusta lähtöisin nekin huudot ja

valitukset, jotka aamukauden ovat korviini soineet. Miks'et iske? Älä

minua sääli, vaan sääli itseäsi, sillä kostosi koituu. -- Mitä

lienettekin te kaukaiset miehet, jotka satutitte kätenne pyhään

paikkaan, tahrasitte vaatteenne hurskasten miesten veressä.

Turmioksenne sen teitte, sillä tietäkää, tuo viaton veri valuu

kirouksena teidän päällenne. Saastutitte korkean juhlan, rikoitte pyhän

joulurauhan, hävititte Herralle vihityn luostarin itse Vapahtajan

syntymisen päivänä. Ilkutte tekoanne, rehentelette ja nauratte, vaan

katkera on siitä palkkanne oleva. Ei moni teistä enää synnyinmaataan

näe, et kotiisi ehdi sinäkään, synkkäkatseinen mies, sillä tiedä, Herra

ei anna itseään pilkata eikä jätä kostamatta omiaan...

Ääni korahti vanhuksen kurkussa, ja uupuneena hän taas notkahti alas

polvilleen jumalankuvansa eteen. Miehet seisoivat vielä kotvasen ovella

äänettöminä ja miettivinä. Vanhan erakon sanat olivat heihin syvästi

koskeneet. Eipä ollut moni ehtinyt matkan hurakassa eikä taistelun

kiivaudessa muistamaankaan, että oli hävityksen päiväksi sattunut

joulupäivä, juhla suuri ja pyhä, jota he lapsuudestaan saakka olivat

oppineet hartaudessa viettämään. Sitä terävämmin vihlaisi vanhuksen

kirous monen rintaa ja pani kauhistuen ajattelemaan tehtyä tekoa.

Kävivätpä Vesaisenkin kasvot hetkeksi tavallista totisemmiksi, tuntuipa

melkein, kuin olisi hänenkin sydämessään jokin vienompi kieli

soimaavasti värähtänyt. Mutta ainoastaan hetkisen hän mietteissään

seisoi, käännähti sitten ympäri ja virkkoi:

-- Pahasuinen äijä -- olisipa koukkuleuka kolautettava, vaan jääköön

pesäänsä. Ei meitä noidat noidu eikä myrkkysuut kiroa, niin kauan kuin

kädessä on keihäs ja sydämessä vaikkua!

Sillä välin olivat jo toiset miehet tehneet selvää jälkeä itse

luostarissa, kantaneet ulos sen kalleudet ja sälyttäneet ne jo perille

saapuneeseen kuormastoon. Kirkot ja asuinhuoneet, varastot ja aitat oli

tyhjennetty, ja luostarin ruokavaroistakin he olivat makeimmat palat

valinneet ja valmistaneet komeat ateriat, joita parhaillaan söivät, kun

Vesainen taas palasi luostaripihaan. Syönnin päälle levähdettiin

moniaita tunteja -- työpäivä olikin ollut yhtä rasittava kuin verinen.

Mutta pitkiin lepoihin ei ruvettu Petsamon muurien sisäpuolella. Vielä

vallitsi pimeä yö, kun miehet jo lähtivät luostarista ja nousivat

suksilleen. Tuli oli tehty moneen paikkaan, ja ahnaasti rupesivat

liekit vinhan pohjatuulen virittäminä nieleskelemään kirkkojen ja

rakennusten seiniä ja leimuilivat kohta katoilta räiskyen korkealle

öistä taivasta kohden. Jo paloivat ympärillä puiset muurit, hangen

pintaa myöten siveli niitä kuluttava liekki; jo romahti alas kirkon

torni, ja kellot helähtivät valittaen kekäleihin pudotessaan ja

särkyessään.

Hangella luostarin edessä seisoi kuormastonsa ympärillä pohjalainen

retkikunta nauttien tuosta näystä ja lämmitellen sen paahteessa.

-- Se on komea nuotio, Hannu. Ei ole enää vastusta Petsamon

luostarista, virkkoi Juho innostuneena.

-- Komea, mutta kamala. Melkeinpä pistää nenääni palavien ruumiiden

käry.

-- Semmoista sen pitää ollakin sotamiehen tuoksun. Ja Kuolassa teemme

vielä komeamman rovion.

Vähitellen romahtivat alas hiiltyneet seinät, liekit laskeusivat

alemmas, Petsamon luostari suitsusi savuavina raunioina. Se oli maan

tasalle hävitetty eikä kohonnut enää paikalleen.

Ainoastaan Trifonin puolilaho saunahökkeli seisoi vielä polttamatta

mäen nystyrällä, ja ainoaksi eläväksi luostaripaikalle jäi sen

yksinäinen erakko, jäi sinne makaamaan polvilleen tupansa nurkkaan

jumalankuvansa eteen.