XVI.

Se oli surma suuren miehen,

Kuolo kuuluisan urobon.

Kiiminginjoen rannalla Vesaisen uudessa tuvassa istui emäntä penkillä

peräseinän ainoan ikkunavähäisen ääressä soudattaen hiljaa jalallaan

kehtoa, jossa pieni perillinen rauhallisesti uinui nukahtaneena äitinsä

hyräilyihin. Anni ompeli täyttä vauhtia palttinaa, jonka hän äsken oli

kangaspuista päästänyt -- piti jouduttaa valmiiksi uusia paitoja

Juholle, eihän sitä tiedä, minä päivänä se tulla tupsahtaa kotiin.

Päivä paistoi sisälle suven puoleisesta ikkunasta, kultasi puolittain

pöydän ääressä istuvan Helinän kasvot ja tuuhean, kellertävän tukan ja

valahti siitä pitkänä, valkoisena juovana lattialle, jossa kissa

pitkällään kylpi sen paahteessa. Tytölläkin oli ompelus käsissään,

mutta neula oli pysähtynyt laskun poimuun, kädet olivat hervahtaneet

syliin, ja miettivinä tuijottivat silmät ulos kirkkaasti kimaltelevaan

lumiseen luontoon. Hetken kuluttua hän laski neuleen sivulle, veti

eteensä pöydälle kanteleen ja rupesi hiljaa sen kieliä näppäilemään.

Siitä soi kauan vieno, surunvoittoinen sävel, vaan vähitellen se

kiihtyi, yltyi intohimoisemmaksi, helskyi hetkisen täysiäänisenä

soittona, mutta talttui taas, hiljeni ikään kuin säikähtäen omaa

kaikuaan ja väreili sitten taas kauan vienona, arkana, uinuvana

kaipauksen huminana. Ja kanteleen yli nojautuneena näytti tyttökin oman

soittonsa tuudittamana melkein uinailuun uupuneelta.

Annikin unohtui hetkeksi tuota soittoa kuuntelemaan, kenkä luiskahti

kehdon jalalta ja neula pysähtyi palttinapaitaan. Niin tuttavana tuntui

tuo kaipauksen sävel kajahtavan hänenkin sydämessään, ikään kuin se

sieltä olisi kotoisin ja sen omia ikäviä laulaisi. Mutta sitten hän

äkkiä havahtui, tarttui vireästi työhönsä ja virkkoi melkein

nuhtelevasti kälylleen:

-- Voi sinua, Helinä, taas sinä unohdut tuota kannelta soittamaan,

vaikka kesken ovat kaikki kiireiset työsi. Ei tiedä minä päivänä miehet

palaavat retkeltään, Hannu haluaa varmaan jo keväällä viettää häät,

eikä sinulla ole myötäjäisistäsi vielä puoletkaan valmiina.

-- Niin myötäjäiset, niitä en taas muistanutkaan, vastasi Helinä,

vitkastellen ryhtyen uudelleen työhönsä.

-- Niitäpä sinun juuri tulee muistaa. Niitä kyllä Krankkalaankin nyt

tarvitaan, kun kaikki vanhat varat poltettiin.

Taas istuttiin hetkinen ääneti, kumpainenkin muka töihinsä vaipuneena,

mutta oikeastaan jatkoivat molemmat itsekseen noiden samojen äskeisten

hiljaisten mietteiden hautomista. Odottavan ikävä, epäilevän toivo ja

kalvava huoli ei heistä hetkeksikään tahtonut väistyä. Kotvasen

kuluttua virkkoi Helinä:

-- Kunpa ne miehet jo tulisivat! Hannua minä en kyllä enää koskaan

laske sotaretkelle, niin minua pelottavat nuo pitkät, kamalat matkat.

Säikähdin niin tässä yhtenä yönä unissanikin, kun olin näkevinäni Juhon

ja Ahman ajavan tuosta törmältä ylös pihalle rinnakkain samassa reessä,

jossa Juho ja Hannu syksyllä lähtivät. Hannua ei ollutkaan matkassa,

mutta Juho näytti minulle Ahmaa ja kysyi, enkö tunnekaan enää

sulhastani...

-- Vieläkö se Ahma pyörii mielessäsi ja unissasi, sinä hupakko, torui

Anni taas lempeästi nuhtelevalla äänellä. -- Etkö sinä siitä pelosta

vieläkään ole irti päässyt? Eiväthän ne meikäläiset tällä kertaa ole

siellä päinkään, jossa Ahma -- Jäämerellä, missä viipynevät.

Anni vaikeni, mutta lisäsi hetken kuluttua ikään kuin itsekseen:

-- Mutta saisivat ne miehet todellakin jo kotiutua, johan ne siellä

aikoja sitten ovat valloittaneet luostarit ja muut, mitä siellä vielä

virkaillevat. Mutta eivätkö nuo pian tullekin!...

Jo tammikuussa (1591) olivat Vesaisetkin saaneet kuulla Oravaisen

tuoman sanoman Petsamon hävittämisestä joulupyhäin aikana ja

pohjalaisten loistavasta voitosta. Iloa ja ylpeyttä se oli

luonnollisesti heissäkin synnyttänyt, mutta erittäinkin se oli

herättänyt hyviä toiveita, että miehet jo pian palaisivat. Mutta nyt

oli jo helmikuu lopulleen kulumassa, eikä tulijoita vielä kuulunut. He

odottivat yhä hartaammin joka päivä, usein viivähtivät joelle

vilkaisemaan ja kiirehtivät aina ikkunaan, kun Peni haukunnallaan

ilmoitti, että joku oli tulossa. Mutta retkeilijöitä ei kuulunut, ja

turhaan he koettivat kotoisissa askareissaan unohtaa ikävänsä.

Kätkyessä heräsi pieni mies, ja äiti nosti sen syliinsä ruokaa saamaan.

Ja sille hän hyväillen jutteli hellällä äänellä:

-- Mutta tuleepa se isä pian, tulee se pikku Tapanin luo ja tuopi

tuliaisia, tulee se...

Peni haukahti taas törmällä, ja nopeasti kääntyivät naiset ikkunaan

katsomaan, keitä olivat tulokkaat. Joelle hiihti pari miestä; he

hiihtivät rantaa kohden, rupesivat nousemaan törmälle... Eikö ne ole

Yli-Kiimingin miehiä, jotka lähtivät mukaan Jäämerelle ... niitä ne

on ... hyvä Jumala, miksi ne palaavat ennen meidän miehiä...!

Miehet astuivat tupaan, ja hätääntyneenä kiirehti Anni kuulumisia

kysymään, ennenkuin istumaankaan käski.

-- Hyviä kuulumisia, kertoivat miehet hymähdellen. -- Terveisiä laittoi

Vesainen eukolleen ja käski lämmittää huomisillaksi saunan.

-- Tuhannet kiitokset -- jopa kouristikin sydänalaani. Istukaa,

vieraat. Mutta minne se itse jäi, miks'ei jo tullut?

-- Erottiin Kemijoella, toisia lähti vielä Tornioon saaliinjaolle, ja

Vesaisenkin oli käytävä siellä Oravaisen luona, joka on kuormia tuonut.

Me muut painettiin suoraan kotiin.

-- No Jumalan kiitos, että se vielä hengissä on.

-- Hengissä kai se on ja terveenä, paljon tuonne muutoin miehiä jäikin.

-- Näin kertoivat tulokkaat hyviä uutisia ensiksi, mutta hetken

kuluttua he jatkoivat vähän vitkastellen: -- Jäi sinne paljon

iiläisiäkin, monta tämän kylänkin miestä. Ja kemiläisistä kaatui

Torvisen isäntäkin Kuolan portille.

-- Isäkö kaatui, vanha isäukko -- sinnekö senkin piti jäädä! Sitäkö

varten sen piti vielä vanhana ja vaivaisena lähteä sinne

tappelupaikalle ... eipä malttanut ukko pysyä kotona.

Anni herahti itkemään. Mutta kaipauksen kyyneliin, joita sydän vuoti

surusta vanhan isän kuoleman johdosta, sekaantui kiitollisen,

onnellisenkin sydämen kepeämpiä kyyneleitä: olihan Juho palannut

pitkältä retkeltään, palannut terveenä ja voimissaan, vuorokauden

perästä hän on jo omassa tuvassaan lohduttamassa kauan kaivannutta

naistaan, poistamassa yksinäisyyden ikävän ja turvattomuuden tunteen.

Vaikka suru karmikin sydäntä, olisi hänen tehnyt mieli kyyneltensä läpi

hymyillä.

Mutta Helinä, joka koko ajan oli äänetönnä kuunnellen seisonut

sivummalla uunin kupeella, kävi hänkin nyt miesten luo ja kysäisi

arastellen:

-- Entä Hannu ... tuota Krankkalan isäntä...?

-- Ka, olipa unohtua. Terveenä on hänkin ja terveisiä laittoi. Sanoi

tulevansa Juhon kera Vesalaan ensi töikseen morsiantaan tapaamaan -- ja

tässäpä sen nyt morsiamen tunteekin... Siinä käsi, kussa kipu...

Punehtuen loi tyttö katseensa maahan. Mutta miehet kertoivat vielä,

lohdutellen itkevää emäntää:

-- Ja vielä se käski Vesainen sanoa emännälleen, että pitäisi varalla

olutta ja paistaisi viljalti piiraita, voipi näet hänen matkassaan

tulla vieraita muitakin. Sillä on vankikin mukanaan, joka on ennestään

tässäkin talossa tuttu ja jota kyläläisetkin ehkä tahtovat nähdä,

ennenkuin se Oulunlinnaan viedään.

-- Kuka se on, ehätti Helinä kiireesti kysymään. -- Eihän vain Ahma...?

-- Ahma se juuri onkin, sama mies, joka meidän kyliä niin monesti on

poltellut ja tästäkin talosta entisen tuvan. Mutta nyt on mies

nuorissa, ei polttele enää.

-- Tuopiko se sen tänne, meille?

-- Tuopi, vaan ei sitä enää tarvitse pelätä.

Hetkisen vielä levättyään lähtivät uutisten tuojat jatkamaan matkaansa

ylöspäin jokea; heitäkin vartoi helmaansa kodin lämpö, ja ikävöiden ja

huolissaan odotti kaivattu perhe.

Vesaisen pirttiin jäivät naiset taas kahden, ja olivatpa he melkein

pyörällä noin monista uutisista. Oli nyt surun syytä, oli ilon aihetta,

niiden välillä viskelehti mieli eikä tahtonut taipua tasapainoon.

Anni toipui kumminkin kohta arkielämän todellisuuteen, muisti miehensä

lähettämät terveiset ja kiirehti puhdistamaan pirttiä, toimittamaan

syrjään arkitöitä ja valmistamaan koko taloutta kuntoon miehensä

paluuksi. Pian oli uuni lämpiämässä, taikina nousi pankolla, ja

täysinäisenä odotti kirnu nurkassa männän heiluttajaa ja voin

valmistajaa. Emäntä hyöri kuin väkkärä toimesta toiseen ja kiirehti

Helinää avukseen. Olihan juhla tulossa Vesalan pirttiin, juhla, joka

koski koko pitäjää ja koko Pohjanmaata.

Vaan Helinä liikkui verkemmin ja äänetönnä askareissaan ja tunsi

sydämensä levottomana tykyttävän, vaikk'ei tiennyt miksi. Olihan syytä

iloita, kun Juho taas palaa ... ja Hannukin... Miksi tuntui sitten

toisinaan kuin olisi tuska kouraissut rintaa? Miksi hän niin säpsähti

aina kun muisti, että Juho tuopi Ahman mukanaan? Ei tiennyt hän sitä

oikein itsekään. Mutta hän kammoi nyt niin nähdä tuota miestä, hän ei

olisi enää koskaan tahtonut tavata häntä, huih! häntä puistatti jo

ajatellessaan, että tuo hurja soturi hehkuvine silmineen taas astuisi

hänen eteensä ... teki mieli juosta pakoon, kätkeytyä saunan

loukkoon... Ei, hulluahan se oli tuollainen pelko, aivan naurettavaa,

vankinahan se nyt tuotiin Ahma, nuorissa... Mutta sittenkin, mahtinsa

sillä on vankinakin, sen silmissä, sen liikkeissä ... eikä Helinä

voinut häntä nuoriin sidotuksi ensinkään ajatella, häneen oli Ahman

kuva jäänyt tuliseksi, intohimoiseksi, suureksi...

Ja taas se kuva yritti Helinän valtaamaan. Monesti hänen jo teki mieli

kertoa Annillekin tuosta kummasta pelostaan, vaan ei kehdannut. Ja hän

päätti karaista mielensä, karkottaa ne ajatukset pois ja ajatella

muuta, Juhoa ja Hannua...

Muissa kiiminkiläisissä ei sanoma Ahman vangitsemisesta pelkoa

synnyttänyt, sitä kuultiin päinvastoin mielihyvin ja riemuiten sekä

siellä että kaikkialla Pohjanmaalla. Tieto Vesaisen retkikunnan

paluusta oli Kemistä suoraan saapuneiden kautta levinnyt joka pitäjään

ja kylään, ja tiedettiin myös, että Vesainen jo seuraavana iltana

saapuisi kotiinsa ja toisi vangin mukanaan. Paljon oli uteliaita, jotka

tahtoivat nähdä tuota kauan kammottua, paljon julmuutta tehnyttä miestä

kerrankin kahleissa, Ahmaa, jonka pelkän nimen mainitseminen jo saattoi

lapset itkemään. Ja hänen voittajaansa tahdottiin myöskin nähdä:

Vesaisen nimi ja maine kulki kuuluisampana ja kunniakkaampana kuin

koskaan miehestä mieheen. Siksi keräytyi jo puolelta päivin seuraavana

päivänä Vesalan pihalle ja pirttiin lähempiä ja etäisempiä naapureita

odottamaan maineikkaan päällikön tuloa.

Sitä joukkoa Anni iloa uhkuvin mielin katseli juostessaan puuhissaan

edestakaisin pihan poikki. Pirtissä oli jo kaikki valmista, hän vei

saunan lämmitä, kantoi vettä ja valitsi vastat ja kysäisi aina ohi

mennessään törmällä seisovilta:

-- Eikö tulijoita jo näy?

-- Ei näy vielä.

-- Kyllä ne sieltä kohta ajavat.

Mutta päivä kului, ilta läheni, tulokkaita ei näkynyt. Anni pistäysi

tuhkatiheään tuvasta törmälle tähystelemään -- muita tuli, odotettuja

ei. Muuankin ajoi sieltä saanireellä ja kulkusilla, Anni juoksi

katsomaan: se oli Iin vanha kirkkoherra, joka kinkerimatkaltaan

Haukiputaalta poikkesi kuulemaan retkeläisten uutisia. Ilta jo hämärsi,

odottavista vieraista rupesi yksi ja toinen tekemään poislähtöä.

Silloin kuului törmältä huuto:

-- Jo tulevat, kahdella hevosella.

Koko pirtintäysi tyhjeni tuossa tuokiossa pihalle. Harmaan hämärän läpi

nähtiin kaksi hevosta joen jäätä pitkin suuntaavan kulkunsa taloa

kohden.

-- Mutta miksi ajavat noin hitaasti, miks'eivät laske tuiskuna pihalle?

-- Ja miksi istuu toisessa reessä ajaja yksin sepipuolella?

Matkamiehet lähenevät. Miten, näyttäähän siltä, kuin siellä makaisi

mies reslan pohjalla... Isä taivaan! eihän liene Juho sairastunut...

Laupias Jumala! valehtelevatko silmät, vai liehuuko siellä todella

valkoinen riepu luokin nenässä...? Liehuu se, vainajata tuovat, kenen

ruumista...? Juhonko? Ei, ei ... mutta miks'ei häntä näy? Hannu ajaa

ensi hevosta, toisessa Kaupin isäntä ja kaksi kiiminkiläistä... Juho

poissa ... hänkö makaa reslan pohjalla, hänkö...?

Anni ei voinut enää hillitä levotonta mieltään, hän juoksi hankea alas,

kirmaisi jäälle, rekeä kohden, kohotti raanun lievettä ... ja viskausi

tuskasta huudahtaen silmilleen rekeen.

Siellä makasi Vesainen kalpeana, kylmänä, jäätyneenä. Kankeiksi olivat

jähmettyneet kasvojen rohkeat piirteet, jäykkänä peitti luomi sammuneen

silmän ja tonkkana nojasi käsivarsi reslan laitaan. Mutta sarkainen

takki oli paksussa veressä, joka oli pulpahtanut esiin reiästä rinnan

kohdalta ja hyytynyt hurmeeksi.

Vitkalleen nousivat vakavakatseiset matkailijat törmälle, ja huurteiset

hevoset pysähtyivät huokuen pirtin oven eteen. Äänettöminä keräysivät

törmältä vieraat tuon surullisen ruumisreen ympärille, katselivat

syvästi kaihoten kaatunutta sankaria, joka siinä jäätyneenä lepäsi

reslan heinissä, vieressä sanattomaan tuskaansa läkähtyvä vaimo.

Kantamalla piti nostaa Vesalan sekä isäntä että emäntä reestä sisään.

Porstuaan laskettiin ruumis pitkälleen lepäämään lautapaarille

seinänvierustalle, ja melkein väkisin piti sen äärestä nostaa Anni

pakkasesta tuvan lämpimään. Ei sanaakaan lähtenyt nuoren naisen

huulilta, ei valitusta, ei huokausta, eikä kyyneltä vuotanut silmä.

Mutta sanomaton oli se tuska, joka kuvastui hänen harhailevasta

katseestaan, ja ruumis vavahteli kuin vilun väreilystä.

Kuolon hiljaisuus vallitsi kauan aikaa porstuassa ja pirtissä, ei ollut

mieltä kellään sanoihin purkamaan sitä mitä tunsi. Kysyvinä olivat vain

katseet kiintyneet vainajan tuojiin, mutta nämäkin olivat ääneti. Eikä

huomannut kukaan, että uusi vieras ajoi pihalle; vasta kotvasen

kuluttua porstuassa olijat näkivät, että Oulunlinnan päällikkökin

seisoi avopäin ja äänetönnä heidän joukossaan paarien vieressä.

Baggekin oli ajanut asiata tehden tapaamaan Jäämeren-retken palannutta

johtajaa, kiirehtiäkseen tekemään tästä retkestä kohta selkoa Kaarle

herttualle, joka siitä jo pari kertaa oli kysellyt. Näitä tietoja hän

nyt oli rientänyt saamaan ja samalla osoittamaan suosiotaan rohkealle

talonpoikaispäällikölle. Mutta porstuaan astuessaan hän tapasi

katseellaan ensimmäiseksi Vesaisen kylmän ruumiin, jonka ympärillä

kunnioittavassa äänettömyydessä seisoi sureva joukko. Kauan katseli

vanha soturikin siinä kaatunutta sankaria, vaan kysyi vihdoin:

-- Mitä on tapahtunut?

Siinä irtausi kielenkanta toisiltakin, ja moneen kertaan uudistui

kysymys:

-- Mikä sorti voittoisan sankarin vielä kotikulmain kuuluvilla?

Siirryttiin pirttiin, ja siellä kertoi jännittyneenä seuraavalle

kuulijajoukolle Kaupin ukko Krankan Hannun avustamana tuon surullisen

tapauksen matalalla, masentuneella äänellä.

* * * * *

Torniossa oli meillä eilen iltapäivällä jo kaikki asiat toimitettuina,

ja illalla pidettiin retkeläisille Oravaisen rikkaassa talossa komeat

kestit. Niilo käski meitä vielä yöksi taloon, vaan Juho tahtoi

välttämättä vielä yötä myöten lähteä taipaleelle, ei sanonut

malttavansa enää lykätä kotiin tuloaan tuonnemmaksi. Iltasen jälkeen

istuttiin vielä hetkinen ja tarinoitiin oluthaarikan ääressä

torniolaisten valjastaessa hevosia, joilla he olivat tarjoutuneet meitä

alkumatkalle saattamaan.

Mieliala pirtissä oli hilpeä ja vallaton, kerrottiin kaskuja ja

laskettiin leikkiä. Vesainenkin oli korskealla päällä ja kertoi

voitonvarmana uusista aikeistaan ja tuumistaan. Uhkasi ensi avovedellä

lähteä Ruotsiin kuninkaan ja herttuan pakinoille. Syksyksi hän näet

aikoi hommata uuden retkikunnan, entistä suuremman, ja sillä hän vannoi

ajavansa Jäämeren rannalta pois niin hyvin viimeiset venäläiset kuin

norjalaiset. Lapin pitää rantojaan myöten jälleen joutua pirkkalaisten

käsiin, hän sanoi ja lupasi kyllä näyttää, että siitä isännyydestä ei

enää luovutakaan. Niin hän kertoi ja kehaisi sitten:

-- Ja sinne Ruotsiin minä tämän Ahmankin vien, sitä siellä kernaasti

katsotaan.

Vaan Oravainen kielteli häntä tällä kertaa ottamasta vankia mukaansa.

-- Mitä sinä siitä kotiisi lähdet kuljettamaan, on meillä täälläkin

vankkoja aittoja.

-- Kotiini vien, intti Juho, ja sieltä Oulunlinnaan. Tekee sen heittiön

itsensäkin hyvää nähdä se uusi pirtti, jonka olen rakentanut hänen

polttamansa sijalle.

-- Niin, Ahmahan se poltti sinulta pirtin silloin, kun isäsikin tappoi,

muisteli Niilo.

-- Isän tappoi ensi kerralla ja toisella veljen. Ja sisartani se on

kahdesti yritellyt ryöstämään, sitä sen mieli on hyvin näkynyt tekevän.

Mutta saat, peto soi! sinä sen vielä kerran nähdä -- niin Juho ilkkuen

huusi kuuntelevalle Ahmalle -- nähdä saat, mutta etäältä, siivosti,

oviloukosta saat katsella, kun se istuu sulhasensa sylissä...

Ahma, joka istui kahlehdittuna Oravaisen pirtin ovensuussa, karahti

tuon puheen kuultuaan tulenpunaisena pystyyn ja ravisti ankarasti

kahleitaan. Oli se pilkkaa saanut kuulla ennenkin, mutta siivosti se

oli kuunnellut, mistä lie nyt niin kauhtunut. Hän väänteli sidottuja

käsiään niin että luut ruski ja köysi natisi, vaan ei auttanut.

-- Siivosti, siivosti, huusi Vesainen naureskellen, ja miehiä nousi

Ahmaa asettelemaan.

Mutta hurjasti luimisteli tämä ympärilleen, hyppäsi äkkiä oravana uunin

nurkkaan, jossa oli silppukone ja siinä terävä hakkuri. Sitä ei ollut

kukaan arvannut kantaa pois, vaikka vangeilta kyllä muuten teräaseita

varottiin. Taapäin nojautuen vihlaisi Ahma terää vasten köytensä

poikki, ja kädet vapaana hän seisoi lattialla.

Hämmästyneinä hyppäsivät miehet kaikki pystyyn, mutta nuolena lensi

Ahma seinän luo, sivalsi pyssyn naulasta ja ojensi Vesaista kohden.

Hannu, joka istui oven puolella, ehti tempaista kirveensä, käsi ojossa

hän juoksi karjalaista vastaan, välähtäen heilahti kirves tämän päätä

kohden, halkaisi kallon ja kaatoi miehen lattiaan.

Mutta Ahma oli juuri samassa tuokiossa ehtinyt laukaista pyssyn, luoti

oli osunut Juhon rintaan. Molemmat makasivat verissään lattialla,

vastakkain vainajina...

Ei ajatusta sillä välin ehtinyt ajatella, kaikki kävi

silmänräpäyksessä. Pökerryksissään seisoivat miehet kauan aikaa

paikoillaan, käsittämättä oikein mitä oli tapahtunut.

Mutta savu hälveni, ja kohta se tajuttiin. Ammuttu oli Vesainen,

kuolleena hän siinä makasi, ei mitään ollut enää tekemistä.

Itkivätpä siinä partasuutkin miehet, valittivat, kiroilivat

varomattomuuttaan ja siunailivat kohtalon kovuuttä. Vaan mikäpä siinä

auttoi. Parin tunnin kuluttua nostettiin kylmennyt ruumis jo rekeen, ja

apein mielin me lähdimme sitä kotiin tuomaan. Sillä kotipitäjäänsähän

se vainaja on haudattava, kotitalostaanhan sankari on maahan vietävä.

* * * * *

Niin kertoivat saattajat, eikä kuulunut heidän puheensa aikana pirtissä

hiiskahdustakaan. Annikin oli koko ajan istunut vuoteelleen

nojautuneena, henkeään pidättäen, hehkuvin silmin hän oli kuunnellut

surullista tarinaa. Vasta kotvasen kuluttua miesten vaiettua hän

kysäisi:

-- Hetikö se kuoli, eikö mitään ehtinyt virkkaa?

Hannu viivytteli hetkisen vastaustaan ja virkkoi sitten verkalleen:

-- Luoti oli osunut sydämeen. Kohta kun savu hiukan haihtui, heittäysin

hänen viereensä lattialle tutkimaan, olisiko toivoa jäljellä. Verta

pulppusi torvenaan rinnasta, henki teki lähtöään. Mutta äänen

korahdellessa kuulin hänen vielä katkonaisesti sopertavan:

-- Sano Annille ... Tapani kostakoon...

Nyt vasta pääsi kyynelten virta, voimakas, hillitsemätön, puhkeamaan

esiin tuskaansa pakahtuvan puolison täpötäydestä sydämestä. Hän

heittäysi lapsensa kehdon eteen polvilleen ja nojausi sen yli, koko

ruumiin valtavasti vavahdellessa. Nyyhkytystensä väliin hän, puristaen

lastaan hellästi rintaansa vastaan, puhui:

-- Orpo, isätön Tapani raukkani. Sinut minulle jättivät, muut vietiin

kaikki...

Mutta kyynelten tulva uuvutti surua ja helpotti kirvelevää sydäntä. Hän

jo kuuli ja tajusi, miten naapurit kaikki ehättivät häntä lohduttamaan.

-- Vesaisen leskellä ei pidä olla koskaan minkään puutetta eikä hätää,

niin kauan kuin leipäpalaa lie näissä pitäjissä...

Niin vannoivat naapurien miehet. Ja vanha linnanpäällikkö julisti

juhlallisesti, että Ruotsin hallitus ei ole jättävä Vesaisen ansioita

palkitsematta. Annin luo astuen hän virkkoi:

-- Niin totta kuin olen Pietari Bagge, toimitan sinulle ruunulta

elinkautisen eläkkeen ja tilasi verottomaksi ikuisiksi ajoiksi.

Vaan toisten lohdutellessa surevaa leskeä harhaili Hannun katse etsien

ympäri pirtin; hän ei ollut vielä morsiantaan ollenkaan tavannut ja oli

huolissaan, että surusanoma aivan oli lannistanut tuon herkän ja hellän

lapsen mielen. Hän löysi Helinän kyyristyneenä vuoteen nurkkaan; siinä

nyyhki hiljaa, pää patjoihin painautuneena. Hannu istahti viereen,

siveli hellävaroen noita pehmeitä, vaaleita kiharoita ja kuiskasi:

-- Tyynny tyttöseni, tyynny. Me panemme tästä elämän uudelle tolalle,

ja vielä se haihtuu surukin kerran.

Tyttö tarttui silloin hermostuneesti Hannun käsivarteen, nosti päänsä

patjoista ja virkkoi, kohottaen kyyneleiset silmänsä Hannua kohden:

-- Kuule, onhan nyt siis jo Ahmakin kuollut?

-- Kuollut se on, mutta paljon sen henki maksoi.

Silloin kiersi Helinä kätensä Hannun kaulaan ja nojasi päänsä sulhonsa

rintaa vastaan. --

Pirtin pitkän pöydän ääressä, surevain seurakuntalaistensa keskessä,

istui äänetönnä Iin vanha kirkkoherra vaipuneena synkkiin, murheisiin

mietteisiin. Kädet olivat ristissä, säälivinä, surevina tarkkasivat

hänen katseensa kehtonsa vieressä itkevää äitiä. Milloinkahan, niin

ajatteli vanhus, milloinkahan päättyvät nämä veriset näytännöt,

milloinka rauhoittuu tämä levoton kansa, milloin sulaa viha sydämestä

ja kaikkoaa katkera kosto? Meneekö se iäti perintönä isästä poikaan,

pitääkö heidän aina kaatua koston sana huulillaan niinkuin Vesainen

äsken... Eikö vitsauskaan pehmitä luontoa ja nöyryytä kovaa sydäntä? --

Mutta sittenkin, niin ajatteli hän toisekseen, eihän voi tuomita tuota

kansaa, se on niin paljon kärsinyt, sitä ei voi nuhdellakaan, sillä se

tarvitsee lohdutusta...

Ja lohdutuksen sanoja hän sille rupesi puhumaan, lohdutusta etenkin

orvoksi jääneelle perheelle, mutta varoituksen sanoja kaikille. Ja

lopuksi hän virkkoi: -- Paljon olemme nähneet verta vuotavan, paljon

kärsimysten kyyneleitä, paljon surua ja kurjuutta. Suokoon Jumala, että

vainon ajat nyt olisivat lopussa. Opettakaa lapsianne kammomaan verta

ja rakastamaan rauhaa, opettakaa heille, että kosto on Herran...

Hartaana kuunteli masentunut seurakunta vanhan paimenensa sanoja ja

yhtyi niiden loputtua suruvirren säveleihin. Vaan vielä virren aikana

hiipi Hannu ulos, sytytti porstuassa tuohuksen ja seisoi sen valossa

kauan aikaa ääneti paarien vieressä, katsellen siinä kylmänä lepäävää

sotatoveriaan, jonka kanssa hän rinnakkain oli niin monet taistelut

taistellut ja monet retket retkeillyt. Nyt se on Juho lopettanut

retkensä. Siinä makaa mies rauhallisena, sen kasvot ovat niin varmat ja

vakavat kuin olivat aina hänen taistelun tuleen rientäessään...

Hetkisen siinä seisottuaan Hannu haki tuoreen, metsältä tuoksuvan

kuusenoksan ja peitti sillä sankarivainajan kasvot. Miekka, tuo komea

lahjamiekka, oli tupesta valahtanut lattialle; Hannu nosti sen ylös ja

laski poikkipuolin vainajan rinnalle. Mutta hän otti sen siitä taas

heti pois, nouti reslasta Juhon raskaan, veriruosteesta ruskean

sotakirveen ja sovitti sen vainajan kouraan. Tukevasti tuntuivat

kankeat sormet vielä puristavan tapparan vartta. Hannu katsoi sitä ja

hymähti surumielisesti. Hän muisti niin selvästi vainajan taistelun

kuumuudessa lausumat sanat:

-- Itsestäni on tämä ottavampi.