XIII.

Hiihti soita, hiihti maita,

Hiihti auhtoja ahoja:

Tuli suihki suksiloista.

Savu sauvojen nenistä.

Taas oli kesä mennyt ja tullut syksy. Se oli jo lyönyt roudan maahan,

jäätänyt järvet ja silloittanut joet ja viskellyt ensi lumikerroksen

peittämään valkeaksi kylmän ja harmajan maan. Aika oli käsissä

Pohjanmaan miesten lähteä retkelleen Jäämeren rannalle.

Valmistuksia oli tehty pitkin syksyä, sonnustettu miehiä, varustettu

eväitä, hankittu aseita. Monesti oli Vesainen niissä toimissa

matkustellut Oulun ja Kemin väliä pitääkseen silmällä, että kaikki tuli

kuntoon; uutterasti oli Pietari Baggekin puuhaillut miehiä kootessaan,

ja vouti oli varustanut Kemiin muonaa. Päivä, joulukuun ensimmäinen

sunnuntai, jona kaikkien piti olla koolla Kemijoen suussa, oli jo aivan

lähellä. Yhden ainoan yön sai enää Vesainenkin maata lämpöisessä

tuvassaan, aamulla jo oli lähtö vaivalloiselle matkalle. Niissä

mietteissään Vesainen istuskeli viimeistä iltaa uudessa, äsken

valmistuneessa tuvassaan hyppyytellen polvellaan tuskin vuoden vanhaa

poikaansa, pikku Tapania, joka vasta oli oppinut "isän" nimeä

tapailemaan. Tunsipa hän koko joukon kaipausta mielessään, kun taas

piti erota tuosta rauhallisesta kodista. Ja samalla häntä hiukan

huoletti itse retki, jota hänen tuli johtaa. Se oli suunnitelmaltaan

laajempi ja miesluvultaan suurempi kuin mikään retkikunta, jota hän

ennen oli ohjannut, ja olipa siinä vielä muitakin vaikeuksia.

Tämä retki erosi näet luonteeltaan isosti Pohjanmaan miesten entisistä

ryöstö- ja hävitysretkistä vihollisten pitäjiin ja kyliin. Silloin

olivat miehet omasta tuumastaan, yhteisestä harrastuksesta ja

yhteiseksi edukseen lähteneet kostamaan kärsimyksiään ja kokoilemaan

saalista. Silloin oli isännyys ja edesvastuukin tasaisemmin jaettu. Nyt

oli asianlaita toinen. Hallitukset olivat sekautuneet näihin

taisteluihin, Ruotsin hallituskin oli ikäänkuin omistanut omakseen nuo

retket, antanut niille vahvistuksensa ja pyhityksensä, se oli tehnyt

määräyksiä, rakentanut suunnitelmia ja antanut apua. Samalla retket

tietysti olivat menettäneet entisen, aivan vapaan ja itsenäisen

luonteensa. Vesainen tiesi, että monet alaisetkin olivat

välinpitämättömämpiä tätä retkeä kohtaan kuin entisiä.

Tulipa mukaan vielä varsinaista hallituksen sotapalvelukseen

kutsumaa sotaväkeäkin, joka melkein pakosta seurasi mukana. Sellaista

joukkoa täytyi kohdella ja komentaa toisella tavoin kuin entisiä

naapurimiehistä ja tovereista muodostuneita vapaita retkikuntia. Ja

päällikön edesvastuu oli myös yksinomaisempi ja raskaampi, sen älysi

Vesainen, ja se häntä vähän arvelutti. Mutta hän tiesi myös, että siitä

maine ja hyöty oli sitä suurempi, ja se taas hänen kunnianhimoaan

hiveli. Illan suussa ajoi Krankan Hannu pihaan. Hänen kanssaan oli Juho

jo edeltä käsin päättänyt lähteä aamulla Kemiin, heidän näet piti

ajoissa saapua sinne vastaanottamaan keräytyviä miehiä ja järjestämään

retkikuntaa.

Synkällä ja katkeralla mielellä oli Krankkalan isäntä, katseet

kertoivat suuttumuksesta, ja kolakalla äänellä hän sanoi nyt oikein

uhalla lähtevänsä seikkailuihin ja tappeluihin, sillä kotona

Krankkalassa ei ollut kumminkaan muuta kuin ikävyyttä ja surkeutta.

Eikä tahtonut lauhtua Hannun mieli, vaikka siinä illan ratoksi

istuttiin ja tarinoitiin kaikenmoista. Anni istahti usein puuhistaan

Juhon viereen -- niin oli vielä paljon juttuja juttelematta. Ja kun

Vesainen otti seinältä alas Ruotsista tuomansa raskaan miekan ja

vilautti huotrasta kiiltävää terää, niin herahtipa silloin kyynel Annin

silmistä, ja kaihoten hän valitti, että hänen miehensä taaskin lähti

pitkälle, vaaralliselle sotaretkelle ja jätti talon miehettömäksi,

orvoksi hänet ja lapsen.

-- Etkö muista, mitä pakopirtissä lupasit mennä talvena Ruotsista

palatessasi, ettet koskaan enää jättäisi meitä yksin. Näin nyt syöt

sanasi, Juho.

-- Mutta eihän teillä täällä nyt mitään hätää ole. Vihollista ei teidän

tarvitse pelätä, varusväkeä on Oulunlinnassa kyllin. Silloin oli

toista.

-- Niin, vaan sinne menet surman suuhun, sinua täytyy taas talvikausi

huolehtia.

-- Eihän tämä ole sen kummempi kuin tavallinen Lapin-retki, mitä siitä

huolehdit. Ja sitten ne meidän talonpoikain retket ovatkin lopussa,

tämä on viimeinen.

-- Niin, kunhan ei olisi viimeinen retkesi!

-- Olen tullut takaisin niin monesti ennenkin ja tulen nytkin, heitä

huolet, Anniseni!

Arkaan paikkaan koski Hannuun hänen kuunnellessaan tuota aviopuolisojen

hellää rakkautta ja kaipuuta osoittavaa keskustelua. Hän ajatteli omaa

kohtaloaan. Häntä ei kukaan kiellellyt, ei kukaan ikävöinyt eikä paljon

odottanut takaisinkaan, vaikk'ei olisi koskaan tullut. Eikä hän sen

tähden hetken äänettömyyden jälkeen malttanut olla mieli katkerana

virkahtamatta:

-- Krankkalaan ei isäntää noin ikävöiden kaivata. Hänelle taitaisikin

olla parasta, jos sille tielle jäisi, olisipa silloin kuitti koko

onneton suku.

Mutta ne sanat, jotka hän melkein itsekseen lausui, koskivat kipeästi

erääseen tunteelliseen naisensydämeen ja panivat sen väreilemään. Sääli

ja lempi ovat läheistä sukua ja uskollisia toveruksia; toinen auttaa ja

elvyttää toistaan. Helinän hellä sydän sääli tuota murheellista

nuorukaista, ja hän juosta sipsutti arkana Hannun viereen ja kuiskasi:

-- Älä puhu noin, Hannu; et saa uhalla sotaan mennä.

-- Itkisitkö sinä minua, jos sinne jäisin?

-- Et saa jäädä!

-- Ikävöitkö sitten minua takaisin?

Tyttö ei olisi kehdannut vastata, oli jo juoksemassa pois, mutta palasi

kumminkin ja kuiskahti:

-- Ikävöin...

Kuin tuulen viemänä katosi samassa Hannusta raskas mieli ja maailman

murheet, ja hän oli kohta taas entinen hulivilipoika, iloisempi,

reippaampi ja elämänhaluisempi kuin koskaan. Hiljaiset kihlajaiset

vietettiin vielä sinä iltana Vesaisen tuvassa ja niin unohduttiin siinä

vaipumaan onnellisen tulevaisuuden ihaniin kuviin, että maatapanon aika

siirtyi tavallista myöhemmäksi. Ja kun hevonen aikaisin seuraavana

aamuna lähti laskeutumaan Vesaisen pihalta joelle, seisoi aamupimeällä

törmällä vielä kauan kaksi naista, jotka kyynelten läpi katselivat

poistuvien jälkeen, nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista vielä

vilahdukseltakaan toinen miestään, toinen sulhoaan. -- --

Päivän sarastaessa ajajat saapuivat Iin kirkolle, josta Kaupin ukko ja

muutamia muita iiläisiä yhtyi joukkoon. Ja matkaa siitä jatkettaessa

rannikon valtateitä myöten liittyi lisäksi matkue sieltä, toinen

täältä, tienhaarasta aina vähän päästä. Useimmat hiihtivät suksilla,

joku lasketti porolla, joku vielä oli, samoin kuin Juho ja Hannu,

ottanut hevosen saattamaan Kemiin saakka. Lähempänä Kemin suuta vilisi

jo vilkas liike ja kihisi satainen lauma.

Torvisen taloon ja lähimpiin naapureihin olivat miehet majoitettuina

siihen asti, kunnes kaikki olivat koolla, mutta ahtaaksipa kävi olo

väljissäkin pirteissä, kun satakunta miestä saapui Oulunlinnastakin

Hannu Laurinpojan johdolla. Puuhaa siinä oli Juholla ja Hannulla näiden

kaikkien tarpeiden tyydyttämisessä, ja monesti he olisivat joutuneet

pulaan, ellei heillä olisi ollut alituisena apunaan noiden vanhain

Lapin-kävijäin Niilo Oravaisen ja ukko Torvisen tottumusta ja

neuvokkuutta. Niilo, Lapin vouti, oli hallituksen erityisestä käskystä

tullut Torniosta ollakseen retkellä mukana, mutta ei hän muutenkaan

olisi sieltä malttanut poissa pysyä, sillä olihan tämä retki ikään kuin

juhla hänen omalla monivuotisella vaikutusalallaan. Torvinen sitä

vastoin ei ollut aikonut lähteä matkaan ollenkaan, hän oli jo siksi

vanha, ja se jalka, joka Iijoen jäällä oli haavoittunut, häntä vieläkin

vaivasi; sitä paitsi hänen poikansa Laurin kuolema oli pahasti

köykistänyt vaarin vartta. Mutta kun hän siinä miesjoukossa nilkutti

edestakaisin häärien monenmoisissa valmistuksissa ja puuhissa, muistui

hänelle niin kovin elävästi mieleen monet entiset hauskat matkat, mieli

kiintyi tuhansiin pikkuseikkoihin, hän innostui, hänen rupesi yhä

enemmän tekemään mieli mukaan. Melkein kadehtien katseli hän vanhaa

ystäväänsä Niiloa, joka täydessä tolkussa hankkiusi retkelle.

-- Et ole sinäkään enää mikään nuorukainen tämmöiselle matkalle,

virkahti hän kerrankin.

-- Mikä kummempi se nuorukainenkaan on kuin minä. En pakostakaan jäisi

pois, ja vieläpä näkyy sinunkin mielesi tekevän matkaan.

-- Tekeepä hyvinkin. Melkein poikasesta asti olen nelisenkymmentä

vuotta joka talvi käynyt Jäämerellä. Vielä lähtisin nytkin viimeistä

kertaa noita maita näkemään, vaan eipä taida tuo jalka enää pitkillä

taipaleilla suksessa kestää.

-- Onhan sinulla vankat porot, harallani minäkin ajan.

-- Sääli jäädä, uhka lähteä!

Vaan miten olikaan, kun toiset työntyivät matkaan, niin kovin

surkealta rupesi Torvisesta kotiin jääminen tuntumaan. On sitä aikaa

vielä maata uunin pankollakin, hän murahti, mutta vielä minä miesten

rinnalle kykenen. Ja pirttiinsä hän kapaisi, pukeusi vanhoihin

Lapin-tamineihinsa, sääryksiin, kallokkaisiin, peskiin ja

neliskulmaiseen, punaiseen lappalaislakkiinsa, istahti kepeänä kuin

nuorukainen ahkioon, viskasi hihnan selkään, ja pian hän jäällä Niilon

tapasi.

-- Vieläpähän Lappi veti.

-- Ei hellittänyt, ei laske omaansa, siksi olen tuttava pohjan poikien

tulille, Lapin lasten tuntureille.

Jo paria päivää ennen oli pororaito laitettu taipaleelle vetämään

miesten kuormia ja osaksi aseitakin, varsinkin pyssyjä, joita

hiihtäjäin oli jyrkillä tunturitaipaleilla vaikea kantaa selässään;

olipa pari pientä rautatykkiäkin Oulunlinnasta annettu mukaan.

Etujoukkoa, jota taatut kemiläiset Lapin-kävijät opastivat, johti

Krankan Hannu, jälkijoukon kanssa ajoivat Oravainen ja Torvinen, mutta

itse Vesainen hiihti joukkonsa keskellä, hiihti ryhmästä toiseen pitäen

silmällä kaikkia ja tarkastellen että miehet pysyivät koossa ja että

hyvä järjestys vallitsi. Olipa siinä vaalimistakin tuossa

retkikunnassa, jossa oli neljättäsataa miestä, kaiken ikäistä ja

luontoista, miestä innostunutta ja uskollista, mutta joukossa

halutontakin ja juonikkoa.

Niin painoi retkikunta ylöspäin pitkin Kemijoen leveää jään pintaa ja

lähti Rovaniemeltä nousemaan sydänmaiden halki Kittilän, Sodankylän ja

Sompion lappalaiskyliä kohti, josta taas kulku tunturien ja aavikkojen

yli ohjattiin Inaria ja Jäämerta kohden.

Oli siinä taivalta miesten hiihtää, ponnistella sai jalka, jännistellä

käsivarsi, retkikunnan samotessa yli vuorten ja halki salojen ja poikki

auhtojen ahojen. Vaan liukkaasti liukui lyly lumella, sivakat

sihahtelivat kinoksien päällitse, ja savu näytti suihkivan sauvojen

nenistä kuopaistessa sataisen joukon. Pitkät rupeamat hiihdettiin,

harvoin jouduttiin lepäämään. Kun pakkanen vihaisesti pureskeli ja

paukautti vanhoja suopetäjiä, silloin ei paljon tehnyt miesten

mielikään pysähtelemään aavikolle, silloin juoksi suksi pitkän ladun,

ja vankasti survoi käsi sompaista keihästä. Vaan kun lauhan teki ja

taivas satoi tahkeaa vitiä, silloinpa pikemmin väsymys voitti, kulku

kävi raskaammaksi, mies siellä toinen täällä seisahtui toisten rivistä

hetkiseksi hikisenä huokaisemaan ja porontalilla talmaisemaan

kaverrettua kaihoa liukkaammaksi.

Taipaleena Lapin jylhä luonto, rupeamana Lapin pitkä yö. Milloin

hiihdettiin läpi ikivanhojen sydänmaan metsien, joilla ei tuntunut

olevan päätä eikä laitaa, milloin avaraa, rajatonta jänkää, jossa

jääkylmä vihuri mielin määrin temmelti, rajuna puskien poikki

äärettömän aavikon. Taikka tultiin vuoristoon, tunturien sekaan, jotka

ylpeinä upottivat kaljut päänsä talvisen taivaan hallaviin pilviin ja

joiden puuttomat, kylmänvalkoiset rinteet peninkulmain päähän

kuumottivat hiihtäjän silmään uhkaavina, epäystävällisinä. Vaan suoraan

jyrkkää rinnettä kohden kävi kulku, harju noustiin, noustiin toinen,

laskettiin laaksoon ja noustiin taas. Ja sattuipa monesti, kun miesjono

parhaillaan hiihti pitkin tunturin lumista kuvetta, että ylhäältä

huipulta lähti pilventapainen tuisku tuulen tupruttamana vyörymään

alaspäin, kasvoi matkallaan pyryäväksi, pyörteiseksi lumimyrskyksi,

joka tuossa tuokiossa lennähti matkueen niskaan, tempasi sen hurjan

leikkinsä keskukseen ja peitti sokaisevaan, hukuttavaan sumuun. Silloin

kysyttiin, kuka jaksoi joukossa pysyä, sillä äkkiä löysi kylmän

hautansa se, joka toisista erkani.

Vuorokausi umpeen oli yhtä yötä. Himmeästi kuumotti vain keskipäivän

aikaan kipene kalpeaa, päiväistä valoa, vaan ei se jaksanut voittaa

tähtien herkeämätöntä tuikkinaa, ja hopeankarvainen kuu hallitsi siitä

huolimatta yhtä vakavana ja mahtavana taivaan tummaa lakea. Mutta

pilvettöminä pakkasöinä syttyivät tuhannet vikkelät liekit leimuamaan

taivaalle, räiskyvät revontulet ajelivat toisiaan taivaanrannalta

taivaanrannalle ja loivat arkoja, leikkiviä heijastuksia valkoiselle,

talviselle tantereelle.

Sitä taivalta hiihti Vesaisen retkikunta päivän, hiihti viikon ja

toisen. Milloin hiihtäjät taipaleellaan ehtivät lappalaisten kurjaan

kylään, silloin noustiin suksilta, käytiin kotaan lämmittelemään ja

pantiin lappalainen poronlihaa keittämään; palkaksi annettiin hänelle

paloviinaryyppy tai kaksi -- taikka ei yhtään. Mutta kun päivän

matka oli hiihdetty, tehtiin leiri johonkin metsänrintaan tai

tunturilaaksoon, mieskunnittain kaivettiin kinokseen syvät haudat,

taitettiin havuja pohjalle, tehtiin keskelle roihuava hirsinuotio,

jonka ympärille istuttiin aterioimaan ja asetuttiin yölevolle. Siinä

tuulen suojassa, paahtavan tulen ääressä, oli pahimmalla pakkasellakin

lämpöinen levätä, ja makealta siinä maistui uni uupuneille hiihtäjille.

Vaan ennen uneen uupumistaan valvoivat vanhemmat miehet usein illoilla

vielä hetkisen ja tarinoivat havuvuoteillaan loikoen vanhoja, hauskoja

muistoja entisiltä Lapin-retkiltään, kertoivat vaaroistaan ja

seikkailuistaan näillä samoilla tuntureilla muinoisina Lapin-kävijäin

kultaisina aikoina. Niinpä tarinoi eräänä iltana Niilo Oravainen

kuunteleville kumppaneilleen:

-- On tässä nyt miestä Jäämerelle pyrkivää, vähän niitä on ollutkin

viime vuosina. Toista se oli vielä vuotta kolmisenkymmentä sitten.

Silloin hiihti kaikista pitäjistä Limingan ja Luulajan väliltä mies

joka kylän joka talosta talvella Lappiin. Muistanpa hyvin nuo ajat; en

ollut silloin vielä Lapin voutina -- Lapin verotus olikin silloin vielä

meidän talonpoikain käsissä -- mutta Tornion pirkkalaisten päällikkönä

olin silti aina matkassa. Retkikuntia hiihti joka suunnalle, kukin

kantamaan veroa omilta verolappalaisiltaan, jotka hän tunsi ja jotka

hänelle jo veron olivat varanneet. Muutamat kävivät ainoastaan

lähimmissä kylissä, vaan oli meitä aina joukkoja, jotka verottelimme

vuosittain Jäämeren rannikkoakin, hiihdimme vuonosta vuonoon, kylästä

kylään, eikä sitä veroa meiltä koskaan kielletty. Me torniolaiset

kävimme kauppaa ja kannoimme veroa siten koko Ruijan rannikolta aina

Lofoteniin ja Tys-vuonoon asti, eikä siitä väliä pidetty, vaikka siellä

norjalaisetkin samoihin aikoihin verottivat. Vankat kuormat tuotiin

aina kotiin ja elettiin pulskasti. Mutta sitten se hallitus vei meiltä

verotusoikeuden, Lapin voudilla ei ollut sitä valtaa, mikä ennen

pirkkalaisilla, ja nämä heittivät vähitellen vähemmälle retkeilyn, kun

ei siitä enää ollut entistä hyötyä. Siksi lappalaiset ovat nyt yhä

enemmän joutuneet norjalaisten alaisiksi.

-- Vaan mepä otamme vielä heiltä lappalaiset takaisin, innotteli joku

nuorempi joukossa.

-- Aika se nyt ottaa, kun heillä on siellä Jäämerellä jo virkamiehensä

ja sotamiehensä. Meiltä se jääpi tekemättä, jos ei hallitus asiaan

puutu.

-- Mutta tekisi niitä mieli vielä kerran muistuttaa entisistä ajoista!

Niin tuumailivat vanhemmatkin miehet mielihaikein muistellen noita

makean leivän päiviä. Mutta äänetönnä lepäsi Vesainen havuvuoteella,

kuunteli vanhusten tarinoita ja rakenteli mielessään suunnitelmia,

kuinka hän vielä Kaarle-herttuan suosiota hyväkseen käyttäen näyttäisi,

tokko pirkkalaisten pojat jaksavat käydä perimässä takaisin isäinsä

perintöjä. Annahan ajan kulua. Kunhan venäläiset ensiksi ajetaan pois

Turjan rannalta, niin tulee se vielä tällainen retki tehtäväksi Ruijan

puolellekin.

Hetkisen kuluttua korotti Torvisen ukkokin nuotion ääressä äänensä ja

kertoi kemiläisten retkistä:

-- Siinä kolmenkymmenen vuoden korvissa taitaa olla aikaa siitäkin, kun

meiltä kemiläisiltä jäivät retket Turjanmaalle melkein kokonaan.

Vuosittain sielläkin ennen hiihdettiin, kannettiin lappalaisilta

veronahkoja ja käytiin kauppaa koko rannikolla Varangista aina

Pyhäniemeen saakka. Kalalappalaiset olivat siellä hyvänpuoleisissa

varoissa, ja nurkumatta ne veronsa maksoivat. Ja melkeinpä siellä yksin

saatiin herrastella, joskus vain kävi karjalaisjoukko verottamassa,

joskus myöskin jokin norjalaismatkue. Eikä meiltä Ruotsin kuninkaan

kielto sitä verotusoikeutta vienyt. Vaan Solovetin monasteri rupesi

sitten lappamaan Turjanmaalle pappejaan ja kätyreitään, venäläisiä ja

karjalaisia alkoi siellä yhä enemmän liikkua. Monesti niiden kanssa

kahakoissa oltiin, monesti ne selkäänsä saivat, mutta ei ollut

meidänkään vähäväkisinä siellä turvallista liikkua. Petsamonvuonon

rannalle perustivat munkit sitten luostarinsa, ja sehän se meiltä

isännyyden lopetti Turjanmaalla kokonaan. Lappalaiset rupesivat

munkkien uskoon ja kantoivat niille veronsa, väkisin meidän sittemmin

piti heiltä saatavamme ryöstää, kun milloin mailla käytiin.

-- Miksi ette hävittäneet pois sitä luostaria?

-- Ei tainnut olla yksimielisyyttä tarpeeksi. Vaan oli meillä ainakin

kerran sellainenkin tuuma. Meitä oli lähes puolensataa kemiläistä,

jotka yhtenä talvena hiihdimme Turjan rannalle. Siellä kuritimme vähän

niskoittelevia lappalaisia, ja oli homma yön aikana käydä polttamassa

Petsinki. Mutta lappalaiset katalat kavalsivat meidät, veivät viestin

luostariin, ja sieltä laitettiin väkeä meidän päitämme väijymään. Kun

seuraavana aamuhämäränä laskimme yksitellen alas muutaman tunturin

rinnettä ja lähdimme kapeaa laaksoa pitkin hiihtämään, niin siinä oli

pensaikossa vihollisia vaaniva joukko, siitä hyökkäsivät äkkiarvaamatta

meidän kimppuumme ja tappoivat, ennenkuin vastarintaan ehdittiin

suoriutua, runsaasti puolet koko joukostamme. Meitä oli tuskin

parikymmentä miestä, jotka pääsimme pakoon hiihtämään ja saavuimme

Kemiin takaisin. Eikä sen jälkeen ole tarmokkaampaa yritystä tullut

tehdyksi.

-- Mutta nyt se tehdään, nyt hitto soi, vähän kärvennetään niitä

munkkeja!

-- Ei saa sinne jäädä luostarista jälkeäkään, mikä lappalaisia

muistuttaisi sen vallasta. Vallan otamme me!

Niin huudahtivat innoissaan nuoret kemiläiset. Ja Vesainen lisäsi,

nauttien siitä nuorten innostuksesta:

-- Ja Kuolan kaupunki, jonka ne sinne turvakseen ovat perustaneet, on

myöskin hävitettävä, jos mieli voittaa siellä pysyväistä valtaa.

-- Kaikki pois, koko vieras valta!

Niin uhottelivat retkeläiset kiihottunein mielin, ja moni kinnas

puristi innoissaan keihäänvartta. Vaan vähitellen taukosi tarina

nuotion ympärillä, kertojain ääni vaikeni, ja kuuntelijat vaipuivat

havuvuoteilleen näkemään unta, mikä loistavista voitoista ja suuresta

saaliista, mikä kotoisista oloista ja odottavasta vaimostaan.

Koko leiri makasi syvässä unessa, kattonaan avara taivas, jossa

tuhannet tähdet tuikkivat syvää tultaan ja revontulet ajelivat

vallatonta leikkiään. Luonto ympärillä oli kuollut, ei elävän jälkeä

missään. Ainoastaan poro kuului leiripaikan kupeella nakertavan naavoja

kaadetusta kuusesta, ja nälkäinen hukka, joka tämän jälkiä oli kaukaa

vainunnut, juosta koikkelehti harjun rinnettä viistoon alaspäin,

haisteli ahnaasti saalistaan, mutta arasteli noita outoja tulen

liekkejä; pysähtyi hetkeksi katsomaan, mutta jatkoi sitten taas

matkaansa toisen harjun taa, ja siellä se vasta uskalsi surumielisesti

ulvahtaa.

Yhtä autio ja pimeä oli vielä Lapin yö, kun Vesainen aamulla herätti

joukkonsa ja miehet puoliunisina ja kylmissään nousivat hiiltyneiden

nuotioidensa äärestä. Hetkinen siinä vielä viivyttiin, haukattiin pala

ja korjailtiin mäystimiä ja sompia, ja taas oli miesjono täyttä vauhtia

painamassa pohjoiseen päin.

Pohjoiseen päin, aina vain pohjoiseen, herkeämättä ja arvelematta!

Näytti siltä, kuin ei miesjoukko olisi mielestään kyllin pian luullut

ehtivänsä tuon lumisen maailman viimeiselle perukalle, olipa kuin olisi

jokin vastustamaton sisäinen pakko, jokin syvä, kiihottava intohimo

ajanut noita kaukaa rauhallisilta rannoiltaan tulleita talonpoikia

ponnistamaan viimeiset voimansa joutuakseen sinne perimmäiseen

pohjolaan. Mitä varten sinne? Taistelemaan, murhaamaan ja polttamaan!

Noinko tulisina hehkuvat inhimilliset intohimot vielä Lapin jäisillä

tuntureillakin? Eikö jaksa verta hyytävä pakkasluonto, kangistava

tunturituuli ja kaikkia kuolettava, pitkä yö sielläkään sammutella

taikka tukahduttaa ihmispovessa raatelevia tunteita, himoja ja

intohimoja? Mikä on se valtava voima, joka noin jaksaa liekkeihin

lietsoa erämaan lasten sydämet Lapin rajattomilla, jääkylmillä

tuntureillakin, mikä on se tuli ja missä sen ahjo?

Kuori on kankea, pinta on kylmä. Vaan jos voisi silmäillä useimpain

noiden turkkipeittoisten rintain sisäpuolelle, voisi sieltä poven

sisimmästä sopukasta ehkä löytää sen levottomasti kytevän ahjon ja

kiihottavan kipinän, joita ei voi sammuttaa jää eikä tunturituuli. Ahjo

on viha ja kipinä on kosto.