XII.

Mikä vei tutut tupani?

Kuka kauniit katokset?

Tupa on poltettu poroksi,

Tuuli tuhkat korjanunna.

Turhaan olivat kiiminkiläiset tällä kertaa jättäneet tupansa kylmille

ja paenneet metsiin. Vihollinen ei kajonnut heidän kyläänsä, vaikka se

jo lähellä oli. Mutta niin olivat nuo paljon kärsineet asukkaat

säikähtäneet nähdessään tulen Kellonkylän taloista jo punoittavan

taivaanrannalla, että kapaisivat pakopirteilleen ja lymyilivät siellä

hievahtamatta yli joulun.

Ahma ei ollutkaan vainolaisten joukossa. Siinä oli enimmäkseen

varsinaista päällikköjensä johtamaa sotaväkeä Solovetistä ja Sumasta,

oppaaksi vain oli lähtenyt Kuisma ja hänen kanssaan muutamia kymmeniä

Vienan kemiläisiä. He olivat, käyttäen hyväkseen syystalven vähälumista

aikaa, tulla porhaltaneet Maanselän yli, rientomarssissa hävittäneet

Oulun jokivarret ja koko Limingan pitäjän ja sen tehtyään taas heti

uudelta vuodelta yhtä kiireesti rientäneet takaisin. Sanottiin heidän

pelänneen, kun ei vastustusta näkynyt missään, että pohjalaiset,

seuraten kannanlahtelaisten viimekesäistä esimerkkiä, olivat lähteneet

kostamaan Vienan kyliin, ja siinä pelossa he olivat jättäneet toiset

pitäjät ryöstämättä kiirehtiäkseen kotiinsa. Kun Vesainen ja Hannu

saapuivat Oulunsuuhun, olivat viholliset jo muutamia päiviä sitten

sieltä palanneet jokivartta ylöspäin.

Mutta kamala näky kohtasi tulokkaita näissä äsken vielä niin

vauraissa ja vankannäköisissä kylissä. Tuskinpa koko kylän laajuudelta

näkyi taloa pystyssä yhtään, siellä täällä vain joku matala

ulkohuonerakennus, sauna ja riihi, ja niiden kupeella töröttivät

pelottavina raunioina palaneiden talojen uunit ja savupiiput, nekin jo

puolittain lumen peitossa. Jäistä kylmää ja kolkkoa autiutta huokui

Oulun satamastakin tulokkaita vastaan. Limingan kirkonkylässä

levittihen esiin sama surullinen näky: kirkko oli poltettu

Linnukkamäeltä, pappila samoin, koko pulskan kirkonkylän paikkaakaan ei

olisi voinut entiseksi uskoa. Valittaen lenteli harakka aution

lumikentän yli hakien turhaan suojaa jäiseltä tuulelta, ja yön aikaan

ulvahtelivat nälkäiset kylän koirat haikeasti ja alakuloisesti hangen

peittämillä raunioilla.

Koko Limingan 133 talosta oli tuskin 30 jäänyt polttamatta.

Oudoksuen katseli Hannu Oulujoen jäätä hiihtäessään sitä törmää, johon

hän Tukholmaan lähtiessään jätti Krankkalan talon komeana seisomaan.

Talo oli poissa. Vain sauna joen rannalla ja riihi pellonpäässä

muistuttivat, millä välillä se ennen oli ollut. Ihmistä ei näkynyt

missään; hänen uskollinen Halli-koiransa vain juoksi törmältä

isäntäänsä kohden, hyppi turkkia vastaan, ja sen haukunta kajahteli

kolakasti autiossa luonnossa.

Saunasta nousi savu, ja sinne hiihtäjät riensivät. Vanha Martta-muori

makasi peräseinällä pahaisella vuoteen tapaisella, ympärillä hääräsi

pari talon naista.

-- Tuletko vihdoinkin, puhui Martta vuoteeltaan. Mutta tupaan et sinä,

Krankkalan isäntä, ehkä huoli vieraitasi kutsua.

-- Jo tiedän, äiti, nämä kovat sanomat. Vaan oletteko sairaana?

-- Joudanpa jo kuolemaankin, sillä millä tässä enää eletään!

Myöhemmin kertoivat kylän pilkkakirveet, että Martta-muori oli

sairastunut pelkästä kiukusta ja harmista. Toimekkaana kuin ainakin hän

oli heti sanan saavuttua vihollisen tulosta valjastuttanut hevoset ja

kiirehtinyt mättämään resloihin talon arvokkaimpia tavaroita. Yhden

kuorman, jonka huipulle hän komensi Johannan istumaan, hän oli jo

saanut lähetetyksi joelle, ja se olikin muiden pakolaisten joukossa

ennen venäläisen tuloa ehtinyt merelle ja saapunut onnellisesti

Luotoon. Olisi hän kenties itsekin toisella hevosella kerinnyt perästä,

vaan muori pahan oli kovin sääli jättää taloaan aukinaiseksi tulevalle

viholliselle. Hän oli vielä viime kiireessä juossut sulkemaan

aitan ovea ja pelastamaan peräkamarista miesvainajansa kallista

supinnahkaturkkia; mutta sitten hän ei ollutkaan päässyt kuin parahiksi

pihalta ulos, niin jo ajaa karauttaa venäläinen jäljestä, tarttuu

hevosen kuolaimiin ja kääntää ympäri.

Ilkkuen olivat venäläiset sitten keskenään jakaneet Martan kuorman, ja

puhdasta ne tekivät talossa ja aitoissa, eivätkä niitä lukot

pidättäneet. Martta-muori kähisi kiukuissaan tepastellessaan siellä

pihalla ryöstäväin venäläisten keskellä, hän itki, hän haukkui, hän

kävi käsiksi muutamiin. Kun ne taloa rupesivat sytyttämään, niin hän

kirkui ja hosui, ja se oli niin hauskan näköistä, että he antoivat

hänen iltikseen riehua. Mutta sitten tuli muudan partanaama ja tempasi

Martan hartioilta sen supinnahkaturkin, jonka hän oli ylleen

pujottanut, sekä potkaisi muorin kinokseen. Silloin meni Martaltakin

luonto; siinä hän makasi ja katsoi talonsa palamista. Ja siitä oli

tautikin lähtöisin.

Hatarasta saunasta siirsivät Hannu ja Juho muorin potemaan Vesalan

Kiiminkiin, jossa tuvat jälleen pian saatiin lämpimiksi. Sinne

siirrettiin Johannakin Luodosta, jonne sana lähetettiin, että

pakolaiset nyt voivat palata entisille asumuksilleen. Siellä vieraili

Hannukin ne ajat, jolloin hän ei ollut matkoilla auttamassa kovaonnisia

pitäjäläisiään uuden elämisen alkuun.

Vaikeaa on asua vieraan katon alla, jos ystävänkin, ja Hannusta se

tuntui sitäkin vaikeammalta, kun hän ikänsä oli tottunut ison talon

väljiin tiloihin. Muutenkin tuo ankara isku teki hänet ensi aluksi

raskasmieliseksi ja harvasanaiseksi, ja Juho sai usein asiata tehden

ryhtyä kumppalinsa mieltä rohkaisemaan, kun tämä jo tykkänään näytti

menettäneen entisen iloisen luonteensa. Mutta olipa Hannulla Vesalassa

hauskatkin ja onnelliset hetkensä. Usein hän pitkät ajat unohtui

istumaan ja seuraamaan silmillään talon nuorta neitosta, joka

hiljaisena, mutta sukkelana hääri askareissaan, monesti melkein

näkymättömänä ja kuulumattomana, mutta aina avullisena kaikille. Usein

hän myös pitkinä hämärähetkinä istuskeli Helinän rukin ääressä, kertoen

tarinoita taisteluretkiltään ja Tukholman matkalta sekä käynnistään

kuninkaan luona ja tämän lupauksista ja viimeksimainittuja tyttö

varsinkin jännittyneenä näytti kuuntelevan.

-- Tuleeko tänne sitten varmasti nyt sotaväkeä kyliämme puolustamaan?

kysyi Helinä.

-- Tulee varmasti. Ja sitten täällä saadaan turvassa elää, ei koskaan

uskalla vienalainen kyliimme hyökätä.

-- Eikö koskaan... Eikö Ahmakaan?

-- Ei Ahmakaan, et tarvitse häntä enää pelätä.

-- Mutta loppuvatko nämä taistelut sitten tykkänään, ja ruvetaanko

elämään rauhassa ja sovinnossa rajantakaisten kanssa?

-- Onpa jo aikakin...

Ne uutiset antoivat uuden suunnan Helinän ajatuksille ja mullistelivat

niitä haaveellisia mietteitä, joita hän oli kauan sydämessään hautonut.

Rauha palaa maahan, ajatteli hän, ei koskaan tule Ahma enää tänne

tuhotöitään tekemään eikä tarvitse Juhon kostaa. Näitä verivihollisia

ei tarvitse enää koettaa lepyttää, ne elävät kumminkin sovinnossa...

Nyt voisin minäkin koettaa unohtaa mielestäni Ahman, jota en enää

koskaan näe... Niin arvioi Helinän valtioviisaus toisinaan tuon

muuttuvan aseman seurauksia. Ja toisinaan taas suikahti päähän aivan

kuin varkain jostakin käsittämättömästä lähteestä semmoinenkin ajatus:

ja miksi en voi ruveta ajattelemaan toista...!

Ja hän kuunteli kehrätessään mielellään Hannun hauskoja kertomuksia;

mutta aina väliin herkesi rukki huomaamatta pyörimästä, kun hän taas

oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. --

Huolellisesti Helinä hoiteli vanhaa Martta-muoria, joka ei näyttänyt

enää kostuvankaan taudistaan. Venäläisten raaka menettely oli niin

katkeroittanut muori pahan mielen, ettei se enää entiselleen

palannutkaan, ja kiivas luonto oli lauennut kokonaan. Voimat

heikkenivät heikkenemistään, hän ei enää näyttänyt välittävän ollenkaan

koko tästä pahasta maailmasta, ja eräänä iltana hän nukkui sanaa

puhumatta, valitusta päästämättä rauhallisesti pois. Värähtipä silloin

vähän Hannun ääni, kun hän sulkien emovainajansa silmät virkkoi:

-- Nyt ei ole Krankkalassa emäntää!

Helinä, joka seisoi vieressä, loi vienosti punastuen katseensa alas,

mutta Hannu jatkoi melkein kuin itsekseen:

-- Eikähän tuolla ole taloakaan.

-- Mutta ne saadaan molemmat, virkkoi Juho rohkaisevasti.

Ja Juhon avustamana rupesi Hannu vielä talven kuluessa vedättämään

Krankkalan mäelle uuden tuvan hirsiä, ja ensi suvena siellä jo kirves

heiluili ja saha rasasi ja hirsikerros kohosi taas nopeasti

hirsikerroksen päälle.

Itsellään oli Juholla uusi pirttinsä jo valmistumaisillaan

Kiiminginjoen törmälle samalle sijalle, josta Ahma loppiaisena 1589 oli

tuvan polttanut. Syksyllä ennen Tukholmaan lähtöään hän oli saanut sen

vesikaton alle, ja nyt kevätpuoleen hän sen sisustusta viimeisteli. Ei

siitä näin rauhattomina, köyhinä aikoina niin komeata tullut, kuin se

entinen oli ollut, johon hän Annia oli ollut tuomassa emännäkseen,

mutta mielihyvin hän kumminkin siihen asumaan siirtyi jättäen vanhan,

ahtaan pirtin autioksi. Auliisti oli Hannu auttanut häntä tuvanhirsien

vedossa, ja ilomielin maksoi nyt Juho velkansa, avustaen Krankkalan

talon kohoamista entiselle paikalleen.

Vähitellen siten elämä taas heräsi niinkuin unestaan Oulujoen varrella

ja suistossa varsinkin. Paenneet asukkaat palailivat entisille

asuinpaikoilleen, taloja ruvettiin rakentamaan, ja valkoinen pirtti

siellä toinen täällä kohosi jo talven kuluessa mustuneiden raunioiden

rinnalle. Mutta varsinkin Merikosken alla kihisi väkeä, ja sieltä

kuului ehtimiseen työpaikan virkeätä liikettä.

Jo helmikuussa oli näet Pietari Bagge hallituksen käskystä jälleen

saapunut Pohjanmaalle täyttämään kuninkaan luona käyneiden pohjalaisten

lähettiläiden anomuksia: hankkimaan sotaväkeä maakunnan suojaksi.

Samalla hänellä oli myös käsky jo kohta ruveta rakentamaan linnaa

Oulujoen suuhun.

Surullinen näky kohtasi vanhaa soturia hänen saapuessaan siihen samaan

kylään, jossa hän vuosi sitten oli käynyt ja joka silloin oli näyttänyt

niin hyvinvoivalta ja vankalta. Nyt hänen oli vaikea saada sieltä

mistään kattoa päänsä päälle ja asuntoa perheelleen, joka hänellä oli

mukanaan. Mutta hän ryhtyi siitä huolimatta heti alkuun pontevasti ja

tarmokkaasti täyttämään niitä tehtäviä, joita hän oli toimekseen

saanut. Länsipohjasta ja Angermanlannista saapui jo kevään kuluessa

sotaväkeä monta sataa miestä ja itse Pohjanmaalta, Etelä-Pohjanmaan

pitäjistäkin, määrättiin rajan suojelemista varten otettavaksi joka

viides mies sotamieheksi. Pian oli Pohjanmaalla sotaväkeä kylliksi,

niin ettei tarvinnut uutta vihollisten hyökkäystä pelätä. Myöskin

talonpojille jaettiin nyt pyssyjä, joita hyvin harvoilla ennestään oli

ollut, että he itsekin paremmin kykenisivät itseään puolustamaan.

Samoihin aikoihin -- keväällä 1590 -- hän rupesi myöskin jo

rakennuttamaan linnaa Merikosken pieneen saareen, joka sittemmin tuli

Linnasaari-nimisenä tunnetuksi. Oli täällä entisinäkin aikoina ollut

jonkinlainen puulinnoitus, mutta se oli jo aikojen kuluessa aivan

hävinnyt ja maatunut. Nyt rakennettiin muurit kivestä, luotiin korkeat

multavallit ja tornit tehtiin sekä pohjois- että eteläpäähän.

Linnoituksen sisäpuolelle rakennettiin linnueelle tilavat asunnot, ja

sinne rakennutti Bagge, joka pitemmäksi ajaksi oli määrätty

Pohjanmaalle komentajaksi, itselleen virkatalonkin. Laskusillalla

yhdistettiin saari mantereeseen, jossa linnan alla pian kohosi entistä

useampia yksityisten taloja.

Niissä toimissa muokattiin ahkerasti koko kevät ja kesä.

Työvoimia oli kylliksi -- keräytynyttä sotaväkeä näet käytettiin

rakennustöihin. Myöskin tykistöä toimitettiin linnaan, ja eräs Hannu

Laurinpoika-niminen asemestari saapui sinne tykkejä hoitamaan ja toi

tullessaan kuormittain ampumavaroja. Bagge itse teki sillä välin

tuttavuutta seudun asukkaiden kanssa, oppiakseen lähemmin tuntemaan

noita omituisia oloja ja kahakoita.

Muutamaksi sunnuntaipäiväksi kesäkuun alussa oli Bagge kutsunut joukon

tunnetuimpia isäntämiehiä puheilleen. Hän oli näet hallitukselta saanut

kirjeen, jossa häntä käskettiin valmistelemaan ja saattamaan liikkeelle

se talonpoikaisretkikunta, jonka Vesaisen johdolla piti lähteä

Jäämerelle. Bagge ei ollut selvillä koko tuosta aiotusta retkestä,

milloin se oli tehtävä ja minne, ja hän kutsui sen vuoksi Vesaisen

luokseen neuvottelemaan ja hänen kanssaan muutamia muita miehiä

Limingasta ja Iistä, yksinpä Kemistäkin oli mm. vanha Torvinen taas

saapuvilla.

Outoa oli tämä puhe Jäämeren retkestä toisille Pohjanmaan miehillekin,

sillä harvoille oli Vesainen vielä kertonut keskustelustaan

Kaarle-herttuan kanssa. Ja heitä oudostutti varsinkin se, että hallitus

nyt rupesi sekaantumaan heidän retkeilyihinsä ja antamaan niistä

neuvoja. Ei semmoista ennen koskaan ollut kuulunut. Mutta Vesainen

esitti heille lyhyesti, mikä Kaarle-herttuan tuuma oli ollut.

-- Venäjän puoleiset laskevat alleen lappalaisia kylän toisensa

perästä. He ovat vieneet käsistämme ne tulot, joita meidän isämme

Lapin-retkillään sieltä saivat. He ovat tunkeutuneet meidän kuninkaamme

alueelle, perustaneet sinne luostareita ja kaupunkeja ja isännöivät

niissä. Kuninkaan tahto on, että ne pesäpaikat hävitetään pois, ja hän

on luvannut uudistaa meille Lapin-käyntioikeutemme, jos sen teemme.

Tämä uusi tuuma innostutti monta. Varsinkin kemiläisillä oli tuollainen

retki jo kauan ollut mielessä, puhui Torvinen, mutta vähäväkisyytensä

takia he eivät ole uskaltaneet sinne lähteä. Viime aikoina on näet

Jäämerellä Pohjanmaan Lapin-kävijöitä ahdistettu ja tungettu pois

yhdestä kylästä toisensa perästä sekä Norjan että Venäjän puolelta.

Niitä on siellä pahoinpidelty, niiltä on veroja kiskottu, vangittukin

muutamia ja kielletty kauppaa käymästä. Kemiläisiä kalastajia, jotka

ovat Jäämerellä elinkeinoaan harjoittaneet, on ajettu pois, ja yksinpä

heidän vanhaa asuinpaikkaansakin Varangissa on jo uhattu. Tällainen

retki on siis hyvinkin tarpeellinen.

-- Kiitetty olkoon hallitus, joka tämän tuuman on huomioonsa ottanut!

Niin puhui innostuneena Torvinen. Mutta saapuvilla oli taas muutamia

pappismiehiä ja heidän kannattajiaan, ja näiden puolelta kuultiin

pahoja arveluita lausuttavan siitä, olisiko Pohjanmaan miesten enää

ryhdyttävä uudistamaan noita tuhoavia hävitysretkiä ja lietsomaan uutta

vihaa pohjan perukkoihin. Miks'ei tyynnytä jo ja asetuta rauhassa

elämään, kun on toivo saada elää rauhassa? Kyllä hallitus pitää huolen

siitä, ettei valtakunta menetä oikeuksiaan, talonpoikain on jo aika

asettua.

Niin puhuivat papit, vaan he eivät tällä kertaa saaneet paljon

kannatusta. Liminkalaisetkin olivat nyt kärsimänsä hävityksen jälkeen

kärtyisällä tuulella, ja he janosivat kostoa yhtä innokkaasti kuin

iiläiset vuosi takaperin. Eivätkä he tahtoneet jättää sitä hallituksen

tehtäväksi, he tahtoivat kostaa itse ja itse ilkkuen nähdä, kuinka

heidän vainoojainsa tuvat höyrysivät.

-- Mutta miksi pitäisi meidän lähteä retkelle Jäämeren kolkoille

rannoille? Vienassa meidän vihollisemme on, miksi emme hyökkäisi

kostamaan sinne? kysyivät he.

-- Sen me iiläiset jo mennä kesänä puhdistimme, ei siellä enää ole

paljon kostamista, selitti Vesainen. -- Palatessa sopii muuten

pistäytyä sielläkin, Kannanlahdessa ainakin.

-- Vienan Kemiin päin sitäpaitsi ei ole hyvä mennäkään, neuvoi vanha

Kauppi. Niillä on siellä nyt vahvat sotavarustukset ja sotaväkeä

runsaasti. Mutta Jäämeren luostarien ja kaupunkien ryöstämisestä voi

vielä hyötyä.

Bagge puolestaan kertoi heille, että vaikka Pohjanmaalla nyt olikin

sotaväkeä viljalti käytettävänä, niin ei ollut hetki sopiva retken

tekemiseen Vienan puolelle taistelemaan siellä olevaa varsinaista

venäläistä sotaväkeä vastaan. Oli paraikaa välirauha olemassa Venäjän

kanssa, tuollaista retkeä voitaisiin pitää rauhan rikkomisena, eikä

hallitus sitä tahdo. Mutta toista on, jos talonpoikaisretkikunta aivan

omassa nimessään hyökkäisi hävittämään venäläisten valtaa Jäämereltä,

siitä olisi hyötyä sekä pohjalaisille että hallitukselle. Hän kertoi

vielä, että hänellä oli kuninkaalta käsky hankkia retkelle aseet,

muonat ja muut tarpeet ja antaa Vesaisen komennettavaksi ne pohjoisen

Pohjanmaan miehet, joita äsken oli Oulun uutta linnaa vaiten

kirjoitettu. Siten kävisi retki talonpojille verrattain huokeaksi.

Jo suostuivat liminkalaisetkin Krankan Hannun ehdotuksesta tuumaan, ja

kukin lupasi kotipuolellaan ryhtyä valmistuspuuhiin.

-- Mutta kesäiseen aikaan sellainen retki on mahdoton, ilmoitti

Vesainen.

-- Aivan mahdoton, vakuuttivat muutkin.

-- Vai niin. Siitä täytyy minun heti kirjoittaa hallitukselle. Mutta

ensi talvikelillä ollaan sitten retkelle valmiit.

Sillä aikaa kun miehet Baggen uudessa talossa neuvottelivat tuosta

aiotusta retkestä, odotteli ulkopuolella Merikosken rannalla joukko

naisia ja nuorisoa, jotka miesten kanssa olivat lähteneet katsomaan

tuota tekeillä olevaa uutta linnaa, josta kevään kuluessa oli niin

paljon puhuttu ja riemuittu. Vesalastakin olivat naiset lähteneet

mukaan, Annihan siellä tiesi tapaavansa vanhan isänsäkin, jota hän ei

ollut nähnyt moneen vuoteen. Krankan Johanna, joka jo monet kerrat oli

linnassa käynyt, opasteli heitä siellä. Hän oli näet jo toukokuussa

Hannun kanssa muuttanut uuteen tupaan, vaikk'ei se vielä ollut aivan

valmiskaan; mutta pitihän sitä töiden vuoksi olla talon paikalla.

Päivä oli helteisen kuuma, aurinko paistaa porotti täydeltä terältään,

ja tuulikin, joka hiljaa leuhtoi suven puolelta, tuntui lämpimästi

hivelevän ihoa. Kevät oli ollut kylmänlainen, mutta nyt muutamain

päiväin kuluessa oli ollut mitä ihanin kesäsää; luonto puhkesi lyhyessä

ajassa kukoistukseen, lehti laajeni melkein silmin nähtävästi

hiirenkorvalta täyteen kokoonsa, ja heinä kasvoi että kohisi. Sekä

luonto että ihmiset ikäänkuin hautuivat nyt siinä kesän ensi lämmössä;

se painosti ja se uuvutti, mutta se samalla ikäänkuin huumasi ja valoi

elinvoimaa runsain mitoin. Väkevästi tuoksuivat nurmen kukat, pihlajat

rannalla lemusivat valkopukuisina, koko luomakunta tuntui tuoksuttavan

ympärilleen elämän itua.

Ja ikään kuin kylpien siinä luonnon tuoreudessa lepäsi nuorisoa joukko

pihlaikossa kosken partaalla veden kohinaa kuunnellen. Ei siinä paljon

puhuttu, ei meluttu eikä ilkamoitu, mutta jonkinlainen salainen,

hurmaava ilonvirta tuntui vierähtävän läpi joka sydämen, nuoruuden,

hekkuman ja lemmen.

Linnan pihalta käveli nuori Sven Pietarinpoika sillan yli rannalle

nuorisojoukkoa kohden. Lähimpäin oulunsuulaisten kanssa oli komentajan

poika jo hyvä tuttava; hän oli tuollainen huoleton, hilpeä veitikka,

joka kulki ympäri jokiahteella tarinoiden työmiesten kanssa ja käyttäen

ahkerasti ja arkailematta niitä harvoja suomalaisia sanoja, joita hän

jo oli oppinut. Tuttavallisesti hän nytkin astui nuorukaisjoukkoon, ja

kun näki Johannan törmällä makaavan hän tuli heti juttelemaan. Jo ennen

hän näet oli Johannan kanssa uudistanut entisen tuttavuutensa, ja nuori

herra näytti erityisellä mielihyvällä seuraavan tätä kaunista tyttöä.

Mutta Anni ja Helinä vetäytyivät outoina ja ujoina syrjemmäs.

-- Osaisitko laskea tämän kosken? kysyi Sven äkkiä tytöltä.

-- Monesti olen laskenut, vastasi Johanna ylpeillen.

-- No, tuolla on niemessä vene, lähde, laske minut alas, jos uskallat.

Johanna mietti hetkisen, näytti epäröivän, vaan hypähti sitten ylös ja

virkkoi:

-- Uskallan kyllä.

Mutta Annista tuo oli sopimatonta leikkiä, hän äännähti ikäänkuin

kiellellen ja varotellen:

-- Menetkö?

-- Odottakaa, tulen heti takaisin, huusi tyttö ja juoksi jo täyttä

vauhtia venettä kohden, joka oli siinä saarekkeessa, jonka koski,

pikkuvirtoihin haaroittuen, muodostaa vasemmalle rannalleen. Pian

katseli sillalla seisova nuorukaisjoukko, kuinka vene virran vauhdissa

sukkelasti soluili alas Johannan rohkeasti ja taitavasti ohjatessa

peräsintä. Ennen pitkää nähtiin laskijain jo sauvovan ylöspäin, Johanna

työnsi vankasti perästä ja opetti äkkinäistä nuorukaista, kuinka hänen

piti virran puolelta varata. Hitaasti siinä noustiin, vaan saatiin

kumminkin vene sauvotuksi entiselle paikalleen.

Palavissaan ja läähättäen he nousivat rannalle ja lähtivät astumaan

tiheän vesakon läpi, joka siihen aikaan peitti nykyiset Hupisaaret.

Tällaisiin huvituksiin tottumaton nuorukainen oli innoissaan, hän

ihaili tuota tervettä ja voimakasta tyttöä, joka noin pelottomasti

osasi luonnon voimia hallita, ja huudahti hurmaantuneena:

-- Sinut minä omakseni otan, vien mukanani Ruotsiin!

-- Vaan jospa en lähde?

-- Lähdetpähän -- lähdethän Johanna!

Se oli keväistä tunnelmaa. Niin leppoisasti vilvoitti tuulen henki

siinä hehkuvaa ihoa, koivun tuoreet lehvät suojasivat niin suloisesti

päivän helteeltä, ja tuhansien kevätkukkain tuoksu toi rintaan tuhansia

uusia tunteita, teki mielen niin onnelliseksi...