Hilpeällä mielellä ja hyvin toivein lähti pohjalainen lähetyskunta
Tukholmasta paluumatkalle, viedäkseen kuninkaan varman lupaussanan
lohdutukseksi huolestuneille kotolaisilleen. Melkeinpä oli ylpeyttä
heidän mielessään siitä, kun heitä hovissa niin hyvin oli kohdeltu, ja
nautinnokseen he ajattelivat, miten omaisilleen ja naapureilleen
kertoisivat keskusteluistaan ja kesteistään kuninkaan linnassa ja
näyttelisivät saamiaan lahjoja. Vanha kirkkoherrakin hyräili hyvillään
laivan kannella, ja Hannu kehuskeli ja valehteli laivamiehille, miten
kuningas muka ateriankin aikana oli heitä taputellut olalle ja sanonut:
"Syökää te pojat, mutta kylläpä te syöttekin!"
Mutta syksy oli käynyt myöhäiseksi, marraskuu oli jo lopulleen
kulumassa, paluumatka kävikin vaikeaksi. Myrsky hätyytteli jo heti
alussa, sitä vastaan saatiin tapella monta päivää, ja kun vihdoin
Merenkurkkuun ehdittiin, oli jo jäitä liikkeessä, eikä päästykään läpi.
Suomen puoleinen rannikkokin oli jo kiinteässä jäässä, ei auttanut muu
kuin piti palata takaisin. Monien vastuksien perästä päästiin vihdoin
terveinä Gävlen satamaan, johon laiva täytyi jättää talveksi. Siellä
oli pohjalaisten ensiksi keliä odotettava, ja vasta joulun alla he
pääsivät lähtemään paluumatkalle Pohjanlahden ympäri kotiaan kohden. Se
oli harmittava vastoinkäyminen, mutta minkäpä sille teki.
Tammikuun alkupuolella -- oli jo solahdettu vuoteen 1590 -- ehtivät
lähettiläät Tornioon ja ajoivat Niilo Oravaisen taloon, mahtavan
Lapin-kävijän ja Lapin-voudin, jonka seurassa Vesainen kerran oli ollut
Lapin-matkalla. Mutta täällä oli heitä vastassa pahoja, masentavia
uutisia, jotka olivat omiaan tekemään aivan arvottomiksi ne hyvät
sanomat, jotka he toivat tullessaan. Hallituksen luvattu apu joutui
liian myöhään. Tornioon asti Oulunsuusta rientäneet pakolaiset tiesivät
näet kertoa, että venäläiset jo olivat tehneet hävitysretken
Pohjanmaalle taikka olivat vieläkin parhaillaan hävitystään tekemässä.
Viattomain lasten päivänä -- niin kertoivat pakolaiset -- oli Oulun
jokivarrelta ruvennut näkymään mustaa savua, ja kamalan punaiselta oli
paistanut itäinen taivas. Huolestuneina olivat jokisuulaiset niitä
merkkejä katselleet, mutta kauan ei heidän tarvinnut odottaa, ennenkuin
saivat varmat sanat. Pelästyneitä pakolaisia oli rientänyt jokivarrelta
alaspäin, ja ne olivat kertoneet, että heidän talonsa ne paloivat ja
että vihollinen, jota nyt oli oikeata sotaväkeä, jalka- ja ratsuväkeä
tuhansia miehiä, oli täyttä vauhtia tulossa alaspäin jokisuuta kohden.
Siinä joukossa oli ollut julmia tataarilaisia, jotka löivät kuoliaiksi
kaikki elävät ja ihmiset, mitä eteen sattui. Hädin tuskin olivat
pakenijat saaneet henkensä pelastetuksi ja hakivat nyt paikkaa, missä
piillä julmaa vihollista.
Se sanoma oli Oulunsuussa herättänyt hirmuista häiriötä ja melskettä.
Jokainen juoksi pelastamaan, mitä hänelle kalleinta oli, kiirehtiäkseen
pakoon, mutta harvat olivat pakoon ehtineet, ennenkuin vainolaiset jo
olivat olleet kylässä. Olivat muutamat vastarintaakin ajatelleet, vaan
ne tuumat oli täytynyt hylätä tykkänään, kun kuultiin vihollisia olevan
semmoinen määrä. Kuka oli ehtinyt valjastaa hevosensa, riipaista rekeen
jotakin vaatekappaletta ja lähteä lapsineen ajamaan kierälle jäälle, se
oli pelastunut. Hailuotoon olivat monet paenneet, toiset ajoivat
rannikkoa pitkin Tornioon asti. Kamala lieska oli heidän selkänsä
takana noussut palavista taloista, ja vielä monen peninkulman päähän
oli taivaanranta veriselle punoittanut.
Niin kertoivat pakolaiset Oravaisen pirtissä, ja kauhistuen sitä
Ruotsista palaavat kuuntelivat. Hannu aavisti heti, että tuhkana se nyt
on hänenkin uhkea talonsa, mutta kuinka on kotiväen käynyt, äidin ja
sisaren? Ja Juhon sydäntä vihlaisi pelottava ajatus: onko Ahma mukana?
Jos on, niin kolkosti on käynyt suojattomiksi jääneiden kotona
Kiimingissä. Hävitys siellä kai kaikissa tapauksissa taas on käynyt,
mutta Anni ja Helinä...?
-- Mitähän myöten lie hävitys ulottunut? kysyi hän levotonna.
-- Ei ole tietoa. Kemissä asti ne eivät vielä ainakaan ole käyneet,
eikä ole Iistäkään mitään kuulunut. Vaan ne voivat ensiksi ryöstää
Oulujoen eteläpuolen.
Vesainen mietti hetkisen ja virkahti sitten:
-- Minä lähden kohta ajamaan. Tuletko mukaan, Hannu?
Hannu oli heti valmis, mutta toiset estelivät:
-- Mitäpä te sinne surman suuhun. Ei teistä ole siellä apua kumminkaan,
päänne vain menetätte.
-- Menköön pää. Anna, Niilo, vahvimmat porosi, jotka hengästymättä
jaksavat tästä juosta Kiimingin suuhun.
Eikä viivytty siinä monta hetkeä, ennenkuin molemmat miehet istuivat
ahkiossa ja antoivat vankkain härkäporojen täyttä nelistä kiidättää
poikki hankien kaakkoa kohden. Kalajoen kirkkoherra jäi Tornioon
odottamaan varmempia uutisia.
He ajoivat illan ja läpi yön malttamatta antaa poronsa muuta kuin
toisinaan hetkisen hengähtää. Oli talven kovimpia pakkasöitä, jää
paukkuili ja ulvoi surullisesti halkeillessaan kylmän pakosta, ja
lämmin henki jäätyi melkein kohta sieraimista huokuessaan. Porot
vetivät sitkeästi ja väsymättä, vaan aamupuoleen jo rupesi vauhti
heikkenemään. Mutta samassa oltiinkin Kiimingin suussa, ja vielä
jaksoivat porot vetää Haukiputaan ensi taloihin; siellä ne sentään
olivat niin uupuneet, läähättivät niin pahasti, ettei ollut enää
lähtemistäkään niillä jatkamaan.
Miehet astuivat pihalle, kolkuttivat pirtin ovelle. Ei vastausta.
Repäistiin ovi auki. Pirtti kylmillä, eläjää ei ketään. Mentiin toiseen
taloon.
Sama juttu. Asukkaat näyttivät hävinneen kokonaan, lienevätkö paenneet
vai tapetutko niin tarkoin.
Hakemalla löysivät miehet taloista kahdet sukset ja päästettyään
poronsa naavametsään he lähtivät hiihtämällä painamaan jokea ylöspäin.
Juho ponnisti sitä tiukemmin, kuta lähemmäs Vesalan maita hän ehti. Jo
kuumotti tuttu tupa valkoista hankea vastaan. Mikä ihme, se on
polttamatta! Mutta entä asukkaat?
Tuiskuna rientää Juho ovelle: pirtti on kylmillä, kaikki sisällä hujan
hajan, ei elävän jälkeä missään. Lunta on kinostanut navetan oven
eteen, ja talli on tyhjä. Missä ihmiset? Ryöstetytkö vai tapetut, vai
ovatko päässeet pakoon?
Kiduttava epävarmuus vaivasi miestä kahta kamalammin. Ei mistään saanut
tietoa, kaikki jäljetkin talosta oli tuisku peittänyt. Mutta olihan
kiiminkiläisten vanha pakosauna Suosalon norossa, olisivatko raukat
hädissään paenneet sinne? Sinnepäin lähti Juho hiihtämään, Hannu
seurasi äänetönnä jäljestä. Jälkiä ei näkynyt metsässäkään, turha tämä
hiihto taitaa olla, arveli Hannu, mutta seurasi kumminkin. Hiihdettiin
poikki soiden ja halki metsien, läpi tiheitten vesakkojen. Pimeän
päässä ei Juhokaan keksinyt, missä siellä ryteikössä se vanha
saunanroju oikeastaan oli, olipa saattanut hajota koko laitos sitten
viime näkemän. Vihdoin hän huomasi muutaman laajaoksaisen kuusen alta
säkeneen räiskähtävän.
-- Siellä sauna, siellä eläjät! hän huudahti ja hiihtää ponnahutti
kohti.
Pienessä, matalassa hökkelissä oli siellä yhdessä mylläkässä sekaisin
sekä ihmistä että eläintä ja tavaraa kaikennäköistä; pakolaisparat
olivat sinne kuljettaneet vähät karjansakin ja tavaroita mitä lähdön
hurakassa saivat mukaansa otetuksi. Tuli paloi kivisessä kiukaassa
lämmittäen tuota hataraa suojaa.
Sakean savun läpi ei Juho ensiksi voinut erottaa saunassa olevia
olentoja, jotka säikähtäen hypähtivät pystyyn, kun näkivät uuden
tulokkaan astuvan piilopirttiin. Hän kävi askeleen lähemmäs, ja jo hän
tunsi vaimonsa, joka istui nurkassa ja piteli kääröä sylissään. Kun
Juho astui vierelle, nosti Anni onnellisesti hymyillen tätä vasten
pienen äskensyntyneen, heidän esikoisensa.
-- Tässäkin on yksi, joka tervehtii isää.
Juho istui matalan piilopirtin nurkkaan vaimonsa rinnalle, ja hän tunsi
itsensä niin äärettömän onnelliseksi. Hän ei joutanut paljoa vastaamaan
muiden tuvassa olijain tervehdyksiin, hän nautti siinä kiitollisessa
sydämessään sitä armoa, mikä hänelle oli suotu juuri samaan aikaan,
jolloin ympärillä oli riehunut surma ja hävitys. Hän tunsi niin syvästi
tuolla hetkellä, kuinka kallisarvoista ihmiselle kodin lämpö ja hellyys
sentään on...
Mutta hetken hän vain siinä nauttien istui, sitten hyppäsi ylös ja
virkkoi:
-- Ei, täytyy lähteä tutkimaan minkälaista jälkeä vihollinen taas on
tehnyt. -- Hän viittasi Hannuun. -- Tässäkin on muuan, joka nykyisestä
hävityksestä kenties ei yhtä onnellisesti ole suoriutunut kuin me.
Pitää kiirehtiä auttamaan, missä vielä auttaa voi.
-- Mutta Juho, joudu takaisin, meitä on nyt kolme ikävöimässä, puhui
Anni hyvästellessään miestään, joka taas näin pian jätti heidät.
-- Olkaa rauhassa kaikki kolme, en malta nyt teistä erilläni kauan
viipyä. Enkä enää teitä kauaksi jätä.