XI.

Salon synkimmän sisässä,

Korven kolkon kainalossa,

Näkevi salaisen saunan,

Piilopirtin pikkaraisen

Kahden kallion lomassa,

Kolmen kuusen kulman alla.

Vain Ahvenanmerellä oli syksyinen myrsky vähän hätää näyttänyt

Pohjanmaan miehille, jotka pienoisella jahdillaan purjehtivat

Oulunsuusta Tukholmaan, muuten oli matka ollut aivan vaaraton, vaikka

vuodenaika olikin myöhäinen. Krankkalan vanha kippari tunsi väylät,

osasipa hän luovia Tukholman kapeavetisen, kauniin saaristonkin läpi

aina Määlarin laskuun asti, ja eräänä iltana he laskivat jahtinsa

satamaan aivan kuninkaallisen linnan alle. Valitut lähetysmiehet,

Kalajoen kirkkoherra, Juho Vesainen ja Hannu Krankka, nousivat maihin,

laivamiesten toimeksi jätettiin myödä ja tarpeellisiin tavaroihin

vaihtaa ne maalaistuotteet, joita mukaan oli otettu.

Ljungo Tuomaanpoika oli jo ennen Upsalasta käsin käynyt valtakunnan

pääkaupungissa ja osasi opastaa äkkinäisiä tovereitaan, jotka eivät

ennen eläessään olleet oikeata kaupunkia nähneet, saatikka sitten niin

suurta ja komeata kuin Tukholma jo silloin ajan oloihin nähden oli.

Siellä he tepastelivat pitkin katuja lammasnahkaturkeissa ja

tervatuissa kautokengissään ja ihmettelivät sitä outoa komeutta.

Monesti nämä erämaan lapset seisottivat askeleensa ja jäivät pää

pystyssä kummastelemaan noita vieressään kohoavia kivirakennuksia,

linnoja ja kirkkoja: sitä lasien paljoutta, sitä värien runsautta, sitä

salvu- ja kivimiehen työpaikkaa! Suuret kivisillat viivyttivät heidän

huomiotaan, he ihmettelivät laitureihin laskettujen laivojen

lukumäärää, suuruutta ja komeutta, ja varsinkin panivat muhkeat

nelipyörävaunut, jotka parihevosten vetäminä ohi viilettivät, heidät

kummiinsa. Pohjanmaalla ei näihin asti vielä oltu minkäänlaista

ratasajopeliä nähty, ei ollut maanteitä, eikä niitä siis tarvittu.

He olivat ensi aluksi aivan pyörällään siitä liikkeen hurinasta, siitä

väen vilinästä. Niinhän ne olivat kuin alituiset markkinat. Outoja

pukuja siinä oli jos jonkinlaisia, hienoja ja ruumiin mukaisia,

niinkuin kuoria makkarassa, sotaväkeä siellä marssi ryhdikkäänä

tahdissa komeissa, kiiltävissä univormuissaan, ja naiset, ne nyt

näyttivät niin somatekoisilta, hoikkaisilta ja pehmeiltä, että Hannu

toisinaan kesken kävelynsä pysähtyi, tempasi Juhoa käsivarresta ja

näytti sormella:

-- Katsopas tuossakin, niin on kuin meren kaisla, tekisi mieli

kouransilmäänsä puristaa, että jäisikö jälkeä...

Ja kun he olivat satamassa tavanneet muutamia suomalaisia merimiehiä ja

näiden kanssa illalla pistäytyivät kirkkaaksi valaistuun, seiniltään

kuvitettuun kapakkaan, jossa hempeät neitoset tarjosivat hohtavista

tinamaljoista Espanjan kihahtavia viinejä, niin jopa pääsi Hannulta

nauru, eikä hän malttanut olla hihkaisematta:

-- Hei pojat! Tämäpä vasta maailmaa on! Enpä huolisi taivaaseen

pyrkiäkään, jos täällä saisin elää. --

Moniaita päiviä he viipyivät Tukholmassa, ja Kalajoen kirkkoherra kulki

sillä aikaa korkeiden viranomaisten puheilla kertomassa heidän matkansa

tarkoituksesta ja tiedustelemassa miten kuninkaan puheille päästäisiin.

Vanha Juhana-kuningas ei ollut pääkaupungissa, hän asui Gripsholman

kauniissa, syrjäisessä linnassa, jossa hänen hovinsakin oli ja johon

hän äsken, kun vanhuus ja tauti rupesi heikontamaan voimia, oli

kutsunut hallitustoimiin apulaisekseen nuoremman veljensä,

Södermanlannin herttuan Kaarlen. Pohjanmaan miesten anomus päästä

kuninkaan puheille saatettiin hänen tietoonsa, ja jo muutaman päivän

perästä tuli heille kutsu saapua Gripsholmaan. Laitettiin kuninkaan

käskystä heille sinne kyytikin, ja ensi kerran ajelivat nyt Hannu ja

Juho sillan sileyistä maantietä myöten nelipyöräisissä, notkeasti

keinuvissa vaunuissa, joita korskuvat pekunat nopeasti kiidättivät

eteenpäin.

Nämä lähettiläät valtakunnan kaukaisimmalta kulmalta olivat näet sangen

mieluisia ja tervetulleita vieraita Ruotsin hoviin. Uteliaana odotti

heitä vanha kuningas. Kaikua sen taistelun rytäkästä, jota viime

vuosikymmenenä oli peräpohjassa käyty Vienanmeren ja Pohjanlahden

ranta-asukkaiden välillä, oli vihdoin vähäisen kuulunut Ruotsin

hallitukseenkin asti. Pietari Bagge oli matkaltaan palatessaan tiennyt

siitä katkelmia kertoa, ja voudit olivat kirjeissään siitä usein

maininneet. Viimeisten ryöstöretkien yhteydessä oli Juho Vesaisen nimeä

jo monesti mainittu Ruotsin hovissa ja jännittyneinäpä sen vuoksi

tahdottiin nähdä tätä omituista, itsenäistä, tarunomaista

talonpoikaissankaria, joka siellä asutuksen rajamailla naapureistaan

keräämällään joukolla uljaasti puolusteli kotoisia seutujaan ja

pelottomasti teki laajojen erämaiden taakse hävitysretkiä vihollisen

alueelle, synnyttäen siellä kauhua ja vapistusta.

Nuo pohjanperän kaukaiset seudut ja olot olivat siihen aikaan vielä

kokonaan peittyneet jonkinlaiseen tarumaiseen, paksuun huntuun, jonka

alle hyvin harvoin tarkemmin oli silmäilty. Sen kansa eli vielä omaa,

itsenäistä, muista erotettua elämätään, johon sen, pirkkalaisaikojen

perijänä, katsottiin olevan oikeutetunkin. Hallitus sekaantui hyvin

vähän sen sisäisiin oloihin; vouti kantoi sieltä vuosittain veron,

sotaväkeä käytiin sieltä tuon tuostakin kirjoittamassa, mutta muuten

sai kansa itse pitää huolta toimistaan ja tarpeistaan. Sen

kaupparetkistä Lappiin ja Jäämeren rannoille, sen sotaisista hankkeista

ja itsepuolustuspuuhista, jotka olivat synnyttäneet lujan

yhtenäisyystunteen rahvaanmiesten kesken, kerrottiin Ruotsissa kuin

satuna, mutta sitä hyvin vähän tunnettiin.

Ruotsilla oli näihin aikoihin ollut pitkällinen sota Venäjää vastaan,

vaikka nyt juuri vähän aikaa sitten välirauha oli saatu solmituksi. Nuo

pohjanperän kahakat eivät olleet missään suoranaisessa yhteydessä tämän

sodan kanssa, sen Ruotsin hallitus kyllä tiesi, mutta voisivatko ne

siihen jotenkin vaikuttaa, voisiko Ruotsilla olla niistä jotakin etua?

Viime aikoina oli varsinkin Kaarle-herttua erityisesti kiinnittänyt

huomionsa Lapin seutuihin ja Jäämeren sekä Vienan rantoihin. Hän oli

puhutellut vouteja, jotka vuosittain Lapissa kulkivat, hän oli tavannut

merimiehiä, jotka olivat purjehtineet Vesisaaressa, Kuolassa ja

Arkangelissa, ja nämä olivat hänelle kertoneet, että tuolla tunturien

takana oli maailmaa sielläkin; siellä oli rikas kalastus, metsänriistaa

viljalti, valaita pyydettiin, suolaa keitettiin, ja vilkas kauppa kulki

sieltä moneen maahan. Mutta mihin valtakuntaan mikin paikka oikeastaan

kuului, siitä ei kukaan osannut tehdä selkoa, vaikka kyllä kerrottiin,

että tanskalaiset yhdeltä puolen ja venäläiset toiselta viime aikoina

olivat ruvenneet sinne kiinnittämään kynsiään: Tanskalla oli linna

Vuoreijassa, venäläiset rakensivat kaupunkeja ja luostareita Petsamoon,

Kuolaan ym. Mutta kävihän siellä Ruotsin voutikin veroa kantamassa,

siellä pirkkalaiset olivat vielä viime aikoihin isännöineet, ja

siellähän nyt vielä heidän jälkeläisensä kulkivat kauppamatkoilla ja

sotaretkillä... Pitihän siellä Ruotsillakin olla sananvaltaa, mutta

mitä myöten ja kuinka paljon?

Siitä hän oli jo muulla tavoin ruvennut selkoa ottamaan, ja nyt oli

hänelle Pohjan miesten lähetyskunta tervetullut apu. --

Gripsholmassa miehet saatettiin kuninkaan luo, joka istui lepotuolissa

vanhuuden jo koukistamana. Harmajaksi oli jo käynyt hänen tuuhea,

punainen partansa, ja vaivoin enää jalka miestä kannatti.

-- Terve, Suomen miehet! -- Niin tervehti Juhana tulevia suomen

kielellä, jota hän vielä muutamia sanoja muisti Turun ajoilta, jossa

hän Suomen herttuana ollessaan oli asunut ja silloin kansan kieltäkin

vähän opetellut. Rupesi sitten kyselemään Pohjanmaan oloista ja

huolista, tahtoen tarkan selon pienimmistäkin seikoista. Ljungo

Tuomaanpoika, joka kielentaitavana eniten oli äänessä, kertoi viime

aikain tapahtumat Pohjanmaalta ja sen kansan kärsimykset ja vaarat. Hän

kuvasi, miten tuo verinen taistelu molempain heimokansain, karjalaisten

ja pohjalaisten, välillä jo kauan oli kestänyt, miten se oli käynyt yhä

tuimemmaksi ja verisemmäksi, muuttunut sisämaan kalajärvillä ja

lappalaisten kauppapaikoilla käydyistä kahakoista varsinaiseksi

hävittäväksi sodaksi, joka ensin rajoittui ainoastaan ulompiin kyliin,

mutta sittemmin siirtyi aina rannikon väkirikkaimpiin pitäjiin asti,

joista Pohjanmaalla muutamat, kuten Ii ja Kemikin, jo oli aivan

paljaiksi hävitetty ja ryöstetty, vaaran toisille käydessä myötään

suuremmaksi. Kuluvan vuoden veriset kahakat hän kuvasi tarkalleen.

Tähän asti on, sanoi hän, taistelu ollut yksinomaan talonpoikain

keskeistä, mutta nyt on jo Venäjän puolella hallitus ottanut nämä

kahakat huomioonsa ja lähettänyt sotaväkeä Vienaan, joten pohjalaiset,

jotka näihin asti, joskin suureksi turmiokseen, ovat pitäneet puoliaan,

nyt ovat ehdottomasti joutuneet huonommalle puolelle ja jääneet

avuttomiksi. Apu Ruotsin hallituksen puolelta on siis välttämättömän

tarpeellinen, jos ei maan ja kansan mieli joutua aivan perinpohjaisen

häviön omaksi. Siitä syystä on kansa heidät lähettänyt pyytämään

sotaväkeä suojelemaan Pohjanlahden rannikkoa vienalaisten

hyökkäyksiltä.

Tarkkaavasti kuuntelivat Juhana ja Kaarle-herttua tätä kertomusta, ja

vastaus oli hyvin suosiollinen. Kuningas vakuutti, että hän ei suinkaan

jätä pohjalaisiaan pulaan, vaan lupasi jo aivan pian lähettää sinne

riittävän suojelusväen. Sen varman kuninkaallisen sanan hän käski viedä

tervehdyksenä Pohjanmaan miehille. Hän kehoitti heitä edeskinpäin

urhokkaasti puolustamaan kyliään, ja rahvaan verotaakkaakin hän

palkkioksi lupasi huojentaa. Ottipa hän jo myöskin puheeksi linnan

rakentamisen Pohjanmaalle, kyseli missä sille sopiva paikka olisi ja

aikoi piakkoin laittaa miehiä siitä huolta pitämään. Hyvin toivein

poistuivat Pohjanmaan miehet hallitsijansa luota, vieläpä heille

kaikille kuninkaan käskystä lahjatkin annettiin, -- Vesaiselle Juhana

käski antaa komean miekan, jonka hamaraan oli uurrettu sanat

"palkkioksi urhoollisuudesta".

Muhkeasti kestittiin miehiä linnassa, komeapukuiset palvelijat

toimittivat heille ruokia ja juomia. Mutta ennen heidän lähtöään kutsui

Kaarle-herttua Vesaisen vielä erikseen puheilleen. Oli tullut

mainituksi, että Juhokin oli käynyt Lapin-retkellä Jäämerellä asti, ja

siitä hän tulkin avulla tarkemmin kyseli. Juho kertoi hänelle, että

Torniosta ja Kemistä käydään noilla Lapin-retkillä vieläkin joka vuosi,

käydään Jäämerellä asti, jossa kemiläisillä on Varangissa varsinainen

asemapaikkansa. Ennen oli Lapin-kävijäin vaikutusala ulottunut

laajemmallekin itään päin, mutta nyt olivat venäläiset perustaneet

sinne Petsamonvuonoon luostarin, joka on lyönyt sen seudun lappalaiset

alleen.

-- Onko se luostari edes venäläisellä alueella? kysyi Kaarle innostuen.

-- Ei ole Lapissa mitään rajoja, vaan Pohjanmaan miehet siellä ennen

ovat verottaneet. Mutta nyt on luostari vienyt heiltä sen tulon

kokonaan.

-- Eikö Ruotsin Lapin-voudin valtakaan ulotu sinne?

-- Ei. Munkit siellä isännöivät.

-- Mutta se luostari pitäisi hävittää pois sieltä, nuo tungeskelevat

munkit pitäisi karkottaa koko rannikolta! Sillä tällä tavoinhan meidän

valtakuntamme menettää osan vanhaa aluettaan!

Niin huudahti herttua harmistuneena ja käveli lattiata edestakaisin

mietteissään. Vihdoin hän pysähtyi Juhon eteen.

-- Mutta te pohjalaisetkin olette sankarijoukkoa, tottuneet tappelemaan

ja hävittämään. Menkää te ja hävittäkää se luostari maan tasalle! Ja

hävittäkää Kuolan linna ja koko venäläinen asutus Lapista. Jos te sen

teette, niin saatte takaisin oikeutenne verottaa lappalaisia siellä.

Kun tulkki oli tämän Juholle kääntänyt, katsoi herttua terävästi Juhon

silmiin ja kysyi:

-- Luuletko voivasi tehdä sen?

-- Voin, vastasi Juho varmasti, ja hänenkin silmänsä välähti intoa.

Herttua meni pöydän ääreen, kirjoitti paperille muutamia sanoja, antoi

paperin Vesaiselle ja virkkoi:

-- Tässä on valtakirja, jossa minä olen sinut määrännyt Jäämeren-retken

päälliköksi. Ja jos hyvin teet tehtäväsi, niin palkkiosi on oleva

runsas.