X.

Miekkaa Pohjola hioili,

Tapparata tahkoeli,

Piti viikkoista vihoa,

Ylen kauaista kaetta.

Kesätyöt oli Pohjanmaalla tehty, elot leikattu missä leikattavaa oli,

riihet puitu, ja käsissä oli pimeä, sateinen syksy.

Syysmyöhällä lokakuussa pidettiin siihen aikaan Oulujoen suussa suuret

markkinat. Sinne purjehti laivoja Turusta, Tukholmasta, Raumalta, jopa

joskus Riiasta ja Lyypekistäkin asti tuodakseen koko maakuntaan

välttämättömimpiä elatusvaroja ja tarvekapineita, suoloja, jauhoja,

rautaa, hamppuja, ja viedäkseen sieltä eläinten nahkoja, kaloja,

tervoja ja voita. Useita näitä kaukaisia laivoja oli nytkin ankkurissa

salmessa taikka satamassa joen suussa Linnansaaren alla. Mutta vielä

enemmän oli siellä pitkin rantoja kuin pinottuina rantamaalaisten omia

veneitä, suurempia ja pienempiä. Oulunsuun markkinoille purjehtivat

näet silloin vielä rantalaiset Kokkolasta Tornioon asti, ja

sisämaalaiset riensivät sinne myöskin joko soutaen jokia pitkin tai

metsäpolkuja astellen, kaikki vaihtamaan itselleen metsän ja karjan

tuotteita vastaan tärkeimpiä tarvekaluja pitkän talven varaksi.

Olipa silloin muutaman viikon ajan elämää ja liikettä näillä muuten

hiljaisilla seuduilla. Veneitä tuli ja meni, tavaroita kannettiin

rannalle, ostajia keräytyi siihen; tingittiin, tarjoiltiin,

käänneltiin, punnittiin. Suurin liike oli kumminkin noiden kaukaa

tulleiden laivojen edustalla ja kannella; siellä säkkejä auottiin,

kyseltiin hintoja ja hierottiin kauppoja.

Rannallekin Merikosken alle olivat kauppasaksat rakentamiinsa

lautakojuihin levittäneet tavaroitaan näytteille, ja siinä oli

kiiltokalua monenkinmoista, mikä katsojan silmää hiveli ja vietteli

ostamaan. Siinä edustalla kulki varsinkin nuorta väkeä runsaasti

edestakaisin, nauttien jo pelkästä katsomisestakin, siinä tapasivat

tuttavat toisensa, ja se oli alituisena kisapaikkana pitkin päivää.

Siinä kulki Vesalan emäntäkin eräänä päivänä nuoren kälynsä kanssa.

Olivat edellisenä iltana tulleet Juhon seuraamina markkinoille, joilla

molemmat olivat ensi kertaa, ja olipa heillä nyt ihmettelemistä kaikkea

sitä uutta komeutta katsellessaan. Outoa väkeä vilisi mustanaan

edestakaisin, vieraita kasvoja näkyi kaikkialla, vaan kuului sentään

joukosta joku tuttavakin tervehtivän.

-- Ka, onhan täällä kiiminkiläisiäkin, puhui Krankan Martta-muori, kun

Johannan kanssa ostoksiltaan heitä kohden kuupitti ja tuli tervehtimään

pulleana ja mahtavana kuin ainakin. -- Mutta miks'ette ole taloon

tulleet, kun kerran mailla olette, Helinäkin, sinä jota sinne meille

kohta pitemmäksikin aikaa odotettaneen ... niin, niin, veretpähän

kasvoihin karahtivat.

-- Kuinka pitemmäksi ajaksi? kysyi Anni muka oudostellen.

-- No etkö sinä tiedä, vaikka salaistahan tuo vielä lieneekin. Mutta

näin meidän kesken puhuen niin kuuluuhan niillä nuorilla olevan vähän

yhteisiä puuhia.

-- Vai niin, ja minä olen luullut että sinne kotivävy meille otetaan,

kun on miehistä puute, jutteli Anni puoleksi leikillään. Sillä tiesihan

hänkin vähän niistä Hannun tuumista, mutta tiesi myös, että Helinä

siitä puhuttaessa oli kammoksunut joutumistaan äkäisen Martta-muorin

miniäksi.

-- Mitä kotivävyä? kysyi Martta melkein suuttuneena. -- Onko siitä jo

tietoa?

-- Eikö mitä, kiirehti Helinä vastaamaan.

Mutta Anni jatkoi vieläkin muoria kiusatakseen:

-- Onhan niitä siellä kotikulmallakin miehiä, vaikka niitä on

tapettukin.

-- Hoo, ihmetteli Martta-muori ja melkeinpä kiivastui. -- Sitä minä

olen aina sille Hannulle sanonut että se on vetelys -- ilman se vielä

jääpi ja poikamieheksi, jos se tuolla tavalla jatkaa. Mitä se onkin

sillä peliä: kiehahtaa tänäpänä sinne ja huomenna tänne, naurattaa

kaikkia naisia eikä sitten pidä kiinni yhdestäkään. Mikä ne lie meidän

lapset pilannut. Tämäkin Johanna, se hylkii hyviä kosijoita, mutta

viisastut sinäkin tyttö, kunhan aikasi olet sitä herraspoikaa

haaveksinut, joka sinua keväällä imarteli. Nyt minä toki luulin, että

Hannulla oli vakavammat tuumat, mutta näin se aina vitkastelee. Mutta

kerrankin minä sille totuuden sanon...

Muori oli saanut mielensä aivan kuohuksiin kiihotetuksi, hän melkein

kähisi haukkuessaan sitä poikavetelystään. Vesaisen suku oli arvossa

pidettyä koko Pohjanmaalla, ja Martta oli jo ollut hyvillään, että

sieltä saataisiin arvokas emäntä Krankkalaan, mutta siihen poikaan sitä

ei koskaan tiennyt luottaa.

-- Ehkäpä se Hannu vielä ajattelee sitä Vienan tyttöä, jota se jo

kuuluu ruvenneen tänne kuljettamaan, vaikka sitten matkalle jätti,

pisti taas Anni väliin.

-- Mitä Vienan tyttöä -- venakoitako tänne, höpsistä! Mutta tuossahan

tuo itse tulee... Hannu! ... selittäköön nyt itse asiansa.

Hannu tuli ja tervehti hyvin ystävällisesti kiiminkiläisiä, Helinän

kättä varsinkin kauan puristi. Vaan Martta kiirehti heti selittämään:

-- Vesalaan kuulutaankin kotivävy hommattavan.

-- Tottako, Helinä?

-- Ei kuin leikkiä.

-- Mutta se voisi olla tottakin, jatkoi muori ja antoi siinä tiellä

pojalleen jo aluksi pienen nuhdesaarnan. Sitten hän kutsui Annin sekä

Helinän Krankkalaan. Hannun piti mennä voudin luo, jossa joukko

Pohjanmaan miehiä oli koolla ja johon Juhokin oli lähtenyt. Sieltä hän

lupasi tuoda Juhon mukaansa Krankkalaan.

Tätä kokousta varten se oli Juho oikeastaan tullutkin markkinoille

neuvottelemaan toisten pitäjäin miesten kanssa. Paljon muuta

markkina-asiaa hänellä ei ollutkaan, ryöstetystä talosta ei ollut

paljon myötävää -- haava käsivarressa oli vielä syyskesän aikana

pitänyt häntä metsänkäyntiinkin kykenemättömänä. Mutta Vienan puolelta

oli taas kuulunut pahoja uutisia, ja ne hänet ajoivat liikkeelle. Ne

iiläiset, jotka siellä äsken olivat käyneet lunastamassa pois vanhan

kirkkoherransa ja muut vangit, olivat kertoneet, että vienalaiset

varustautuivat pelottavaa vauhtia. Muiltakin kulkijoilta oli kuulunut,

että jo heti Vesaisen joukon lähdettyä oli siitä retkestä pelästyneinä

Solovetin luostaria ruvettu uudelleen muurittamaan ja varustamaan;

sinne oli hankittu tykkejä ja pyssyjä ja näitä jälkimmäisiä oli suuret

määrät jaettu talonpojille. Sen lisäksi oli sinne tilattu sotaväkeä.

Kahden voivodin komennolla oli sinne tuotu monta tuhatta miestä julmia

tataareja, joita oli sijoitettu sekä luostariin että siihen uuteen

linnaan, jota nyt parastaikaa rakennettiin Suman pogostaan. Pelättävä

oli, että sieltä piankin tulisi tapahtumaan uusi hävitysretki

Pohjanlahden rannikolle.

Näistä huolettavista uutisista oli miesten kesken syksyn kuluessa

paljonkin keskusteltu ja tuumittu oli, että pitäisi vielä kerran

laittaa valitus Ruotsin hallitukselle ja pyytää sotaväkeä maakuntaa

suojelemaan. Sillä kun vainolaisella on säännöllistä sotaväkeä apunaan,

ei Pohjanmaan kansa sitä enää yksin jaksa torjua. Niistä seikoista

oltiin nyt neuvottelemassa ja voudille puhumassa. Mauri Yrjönpojan

talossa oli koolla miehiä joka pitäjästä, talonpoikia ja pappeja, ja he

pyysivät, että vouti veisi heidän toivomuksensa hallitukselle perille.

-- Menkää itse Ruotsiin pyytämään, kehoitti vouti. Minä olen asiasta

kirjoittanut monta kertaa. Paremmin tepsisi, jos itse menisitte.

Mauri Yrjönpoika ei omasta puolestaan tahtonut kovin paljoilla

valituksilla rasittaa hallitusta, hänet muistettiin siellä kyllä

muutenkin. Mutta mielellään hän soi että kansa itse valitteli, paremmin

huomattaisiin kuinka huonossa tilassa maakunta oli.

Liminkalaisista muutamat epäilivät, tokko tällaiseen toimenpiteeseen

olisi syytä; he olivat vieläkin kopeasti varmoina, että heidän

väkirikkaisiin kyliinsä ei vainolainen kumminkaan uskalla tulla. Vaan

vanha Kauppi osoitti vaaran tällä kertaa etupäässä uhkaavan juuri

heitä.

-- Iin kylät ovat paljaina, sanoi hän, ne on kahdesti ryöstetty

puolessa vuodessa. Jos vainolainen nyt tulee, niin ei se Iihin tule,

vaan hyökkää suoraan joko Kemiin tai Liminkaan. Ja kun vienalaisilla

nyt on sotaväkeä apunaan, niin eivät ne arkaile hyökätä suorastaan

tänne, varsinkin jos tietävät, ettei täälläkään minkäänlaista

varustusta ole.

-- Niinpä taitaa olla, miettivät silloin liminkalaisetkin. Ja

yksimielisesti päätettiin lähettää lähetyskunta suoraan Ruotsiin

kuninkaan luo pyytämään tältä suojelusta uhatulle maakunnalle.

Lähetyskuntaan valittiin Kalajoen kirkkoherra Ljungo, Juho Vesainen ja

Hannu Krankka. Jo kahden viikon perästä nämä miehet päättivät lähteä

Oulunsuusta Hannun omalla laivalla Tukholmaan. Valtakirjat kolmen

pitäjän puolesta kirjoitettiin, ja onnea toivottivat toiset miehet

lähteville, kehoittaen heitä suoraan ja vakavasti kuvaamaan hyvälle

kuninkaalle kansan avutonta tilaa, -- he luottivat siihen, että hän ei

heitä ainaiseksi jättäisi julman vihollisen myötään ryöstettäviksi ja

rääkättäviksi. Ja hyvin toivein ja rohkaistuin mielin erosivat

Pohjanmaan miehet, palatakseen kukin kotipitäjäänsä kertomaan, että

apua oli odotettavissa. --

-- Nämä pojatpa lähtevät maailmaa katselemaan ja puhuttelemaan

kuninkaita ja korkeita hallitsijoita, kehuskeli Hannu, kun rehennellen

Juhon kanssa astui Krankkalan tupaan. -- Eikö käy kateeksi, tytöt?

-- Ota minut mukaasi, pyysi Johanna, silmät intoa hehkuen.

-- Ettäkö saisit siellä tavata sen nuoren herran, joka sinua täällä

keväällä mielisteli? Maltahan, sisarueni, vielä se Bagge tänne palaa.

Ja tänne tulee sotaväkeä ja sotaherroja ja pulskaa elämää. Eikä sitten

sinunkaan, Helinä, enää tarvitse pelätä Ahman tulevan ryöstämään...

Niin intoili Hannu antautuen kuten ainakin kokonaan sen uuden

mielijohteen valtaan, joka hänet kullakin hetkellä sai innostumaan. Hän

oli iloinen kuin vasikka, hyppi ja nauratteli koko perekuntaa

hullunkurisuudellaan. Hymähdellen katseli häntä Juho: aina herkkä

liekkiin leimahtamaan, mutta yhtä herkkä laukeamaan!

Illan iloksi laittoi Martta-muori hypyt Krankkalaan, johon kutsui

valiojoukon markkinanuorisoa. Tanhut tömisi tanssijajoukon alla,

hilpeästi helähteli nuorten nauru, ja mielihyvin sitä vanhemmat ihmiset

katselivat nauttien viljalti tarjottua talon vankkaa olutta. Annin

silmät kiintyivät erityisesti seuraamaan Johannaa, joka hehkuvin poskin

siellä heiluili korskeimpana kukkana tyttöjoukossa. Ja hänelle muistui

niin elävästi mieleen velivainajansa, Lauri. Siitähän sillä pojalla oli

ollut hiljainen tuuma viedä emäntä Torvisen vanhaan kotiin Kemiin;

monesti se oli Johannaa lemmittynään maininnut, vaikk'ei, ujo kun oli

luonnoltaan, vielä ollut kosia ehtinyt. Siellä se nyt veli makasi

kuolleena kaukana vieraalla maalla...

Kun Johanna sattui tanssin lomassa hänen vierelleen istahtamaan,

kysäisi Anni:

-- Et tainnut itse tietääkään, että sinulta sulhasmies jäi kesällä

Vienaan?

-- Lauriko? Kelpo poika, vaan arka. Minulla pitää olla sellainen

tulinen mies, jolla on rohkeutta käsiksikin käydä...

-- Semmoinenko kuin se nuori herra? ivaili vieressä istuva tyttö.

-- Juuri semmoinen. --

Hannu pyöritteli palavissaan ja täydessä touhussa kylän tyttöjä, mutta

Helinää hän varsinkin koetti hyvitellä. Mutta hiljaisena kuin ainakin

pakeni tyttö usein seinävierellä istuvain riviin. Sitä Martta-muorin

silmät vähän huolestuneina seurasivat, ja tanssin välillä hän tapasi

poikaansa hiasta kiinni ja vei porstuaan.

-- Laitakin nyt asiasi Helinän kanssa selville, häpeäksihän tämä muuten

talolle kääntyy. Sen on naittaja täällä, parasta olisi, jos saataisiin

kihlajaiset valmiiksi jo täksi illaksi.

-- Ja ne saadaan, vakuutti Hannu.

Kuumasta pirtistä pistäysi Helinä hetken kuluttua pihalle ja käveli

yksin jokiahteelle. Hannu riensi jäljestä, ja samassa tuokiossa hän oli

jo tytölle asiansa ajanut. Mutta Helinä loi katseensa maahan ja vastasi

arkaillen:

-- Ei lie minusta näin ison talon emännäksi, sinä tarvitset

toimekkaamman -- ja äitisi myös. Ja sinullahan on niin monta valilla.

Hannun masentui luonto, ja omatuntokin rupesi häntä soimaamaan, että

näihin rukkasiin voipi olla omaakin syytä, hän kun aikoinaan oli ollut

vähän hulivili ja nytkin oli siitä Vienan tytöstä niin paljon puhuttu.

-- Ethän lie sydämellesi sitä pannut, kun leikkiä laskin sen

karjalattaren kanssa?

-- Eikö mitä, muuten olen vain mielestäni niin nuori ja höperö, lapsi

vielä.

-- Mutta siitähän vartut.

-- No anna sitten olla vastaiseksi.

Hetki oli tuskallinen vähän molemmille. Mutta äkkiä nosti Helinä

katseensa, ja kiireesti, ikään kuin jouduttaakseen sanojaan, hän

kysäisi:

-- Kuule, tuosta karjalattaresta muistui mieleeni... Jos sinä olisit

hänet tänne tuonut ja vaimoksesi ottanut, niin olisitko sitten vielä

lähtenyt sotimaan hänen sukulaisiaan vastaan ja hävittämään hänen

kotiaan?

-- Enhän minä sitä niin paljon aikonutkaan...

-- Et, mutta jos olisit aikonut...?

-- Ka, mistä sinulle se nyt päähän pälkähti?

-- En tiedä ... näet nyt kuinka höperö minä olen. Ajattelin itsekseni

sitä juuri äsken...

-- Enpä olisi tainnut lähteä. -- Mutta usko pois, enhän minä sitä

venakkoa aikonutkaan, vaikka se näkyy mieltäsi kaivelevan. Mutta nyt

minä näytänkin ja vannon, etten toista tyttöä enää katselekaan enkä

huoli, jos en sinua saa.

-- Älä vanno.

-- Vannon!

Nolona palasi hän tupaan eikä enää puuttunut nuorten tansseihin. Taas

oli luonto lauennut. Mutta kun Martta-muori ehätti häneltä kysymään,

mitä hän oli toimittanut, vastasi hän vältellen:

-- Kesken se vielä on.

-- Kaikki sinulta aina jääpi kesken!

Helinä istui tuvan portailla toisten tyttöjen rinnalla, mutta heidän

leikkipuheitaan hän ei kuunnellut. Sitä hän mietti siinä samaa asiata,

jota hän niin monesti ennenkin oli itsekseen miettinyt, josta hän oli

uneksinut öin ja päivin: Olisikohan Ahma vielä tullut Iin kyliä

ryöstelemään, jos se hänet olisi mukaansa vienyt vaimokseen? Eiköhän se

olisi pitänyt lupaustaan, ettei enää koskaan tulisi Pohjanmaan pitäjiä

hävittämään? Ja olisikohan Juhokaan sitten enää lähtenyt Ahman taloa

polttamaan, jos tiesi hänen siinä olevan emäntänä? Eikö Juhosta ja

Ahmasta olisi voinut tulla ystäviä? Ja jos olisi voinut tulla, niin

mieluummin hän, Helinä, olisi lähtenyt Ahmalle kuin Hannulle!

Se oli hänen lapsellisen mielensä suuri, salainen kysymys, jota hän

viime loppiaisesta asti oli hautonut mielessään. Jo silloin oli Ahma

hänet niin lumonnut, ettei Helinä saanut häntä karkotetuksi mielestään.

Ja tytön hiljaisissa haaveissa oli tuo julma soturi muuttunut leppeäksi

mieheksi, joka voi rakastaa ja jota voisi rakastaa... Niin se oli

hänestä kesälläkin tuntunut, vaikka hän kyllä vapisikin tuon pelätyn

miehen käsissä... Mutta usein oli senkin jälkeen hänessä uudistunut se

kysymys: miksi eivät Ahma ja Juho voisi elää ystävinä? Voisiko hän sen

ystävyyden saada aikaan?

Sitä hän haaveili kuuntelematta toisten tyttöjen pilapuheita ja

pistosanoja.

Seuraavana aamunakin, kun hän Juhon ja Annin seurassa purjehti

Oulunsuun satamasta merelle päin ja kun laitaiseen luovimalla pyrittiin

Kiiminkijoen suulle, hän istui veneen pohjalla ja mietti sitä. Puolella

korvalla hän vain kuunteli, mitä Juho ja Anni perässä keskustelivat. He

juttelivat siitä Tukholman matkasta, ja Anni valitti, että hänen

miehensä taas jättää hänet yksin. Hän kertoi, miten hän oli ikävöinyt

ja itkenyt ja kärsinyt koko menneen kesän, miten hän oli öillä valvonut

ja pelännyt vihollisen tuloa ja miten puolikuoliaaksi oli säikähtänyt,

kun Ahma yht'äkkiä ilmestyi ovelle.

-- Jätät meidät taas turvattomiksi. Ei tiedä, minä päivänä se Ahma taas

voi pihalle hiihtää. Kahdesti se jo on Helinääkin ollut viemässä,

kolmannella kerralla se ei meitä kotiin jätäkään.

Juho istui hetkisen mietteissään. Tuota hän jo oli ajatellut ja

huolehtinut paljon enemmän kuin Anni saattoi aavistaakaan. Mutta hän

oli kerta siinä asemassa, että hänen ei sopinut kieltäytyä kuntalaisten

luottamustoimesta.

-- Ei auta, sanoi hän. -- Ja tuskin se Ahma vielä hetiaikoihin

hiihtämään kykenee, se kuuluu saaneen Tapani vainajan hangosta siksi

hyvän tällin.

-- Vaan jos se kykenee, niin meille se taas ensimmäisenä työntyy.

Juho ei vastannut mitään, hänen täytyi myöntää, että totta se oli.

Ahman viha häntä kohtaan oli yhtä tulinen kuin hänen oma vihansa Ahmaa

kohtaan. Hetkinen istuttiin Vesaisen veneessä ääneti ja katsottiin,

kuinka alus kepeästi hyppeli aaltojen yli pohjoista kohden, tuulen

purjetta pullistaessa. Äkkiä kääntyi Helinä perään päin ja kysäisi:

-- Voisitko sinä, Juho, koskaan leppyä Ahmaan?

-- Ahmaan -- en koskaan.

Taas istuttiin sanaa puhumatta, ja kotvasen kuluttua virkkoi Helinä

taas:

-- Mutta luuletko, että Ahma voisi leppyä sinuun?

-- En. Hän ottaa minulta hengen, missä sen vain saapi -- mutta minä sen

otankin häneltä!

Helinä tuijotti miettiväisenä, silmiään räpäyttämättä, kauan aikaa

hyrskyviin aaltoihin. Ja vielä kolmannen kerran hän kysyi matalalla

äänellä silmiään kohti nostamatta:

-- Ettekö siis voisi sopia millään ehdoilla?

-- Niinkö Ahma ja minä? vastasi Juho vitkastellen purjenuoraa

kiinnittäessään. -- Emme millään ehdoilla.