Oi emoni, kantajani,
Ellös olko milläkänä,
Milläkänä, tuollakana,
Tuvat uuet tehtänehe,
Paremmat osattanehe,
Pohjola soittanehe,
Lemmon kansa kaattanehe.
Valkoinen lippu liehuu sauvoimen nokasta joka veneen keulassa, joka
seuraavana pyhänä laskee Iijoessa olevaan Ruununsaareen, pitäjän
yhteiseen hautuumaahan. Ja niitä laskee sinne paljon, riveittäin niitä
latoupi pitkin saaren hiekkaista rantaa, ja jokaisesta kannetaan maihin
ruumis, useimmista pari, kolme. Muutamille on jo arkku ehditty tehdä,
toisille on ainoastaan neljä lautaa lyöty kehykseksi, vielä toisia
tuodaan käärittyinä loimiin, purjeisiin taikka palttinoihin. Kiireen
vilkkaa luovat miehet hautoja, suuria, yhteisiä hautoja, mutta ei
tahdota sittenkään ehtiä saada koloa maahan niin monelle kuin olisi
tulijoita.
Limingan vanha kirkkoherra on saapunut toimittamaan hautausmenoja;
omassa pitäjässä ei näet ole enää yhtään pappia jäljellä, kappalainen
kaatui kirkon edustalle, ja kirkkoherra-vanhuksen veivät vienalaiset
vankina mukaansa. Kirkkomäellä, taivasalla, kirkon raunioiden vieressä,
on aamulla pidetty jumalanpalvelus, johon koko tuo kovaa kokenut kansa
hartaasti otti osaa. Nyt on koko kansa keräytynyt hautuumaalle
peittämään multiin vihollisten hävityksen uhrit, koston ja sodan
hedelmät. Murheiset ovat kasvot ja kaihoa kertoo käytös. Jokaisella on
joku omainen itkettävänään. Mikä kaatui Vienan maalla, mikä Vesaisen
pihalla, minkä tappoi vainolainen kodin omissa nurkissa.
Vesainenkin seisoo siellä äänetönnä närettä vastaan nojautuneena ja
katselee synkästi tätä surullista toimitusta. Vaikka hän siteessä
kantaakin haavoitettua käsivarttaan, on hän kumminkin lähtenyt
saattamaan velivainajaansa hautaan ja tekemään pitäjäläisilleen tiliä
teostaan. Sillä vaikka vienalainen luuli, että koko Vesaisen retkikunta
oli hänen kanssaan Pertun-päivänä palannut ja siinä pelossa suoraa
päätä yötä myöten lähti painamaan Iijokea ylöspäin paluumatkalle,
vieden saaliit ja vangit mukaansa, niin ei jäljelle jäänyt retkikunta
vieläkään ollut saapunut kotikyliin. Ja siitäkin oltiin huolestuneina.
Vesaisesta tuntuu, että ne kyyneleet, joita täällä vuodatetaan,
huokaukset, joita kuuluu kalmiston hiljaisista lehdoista, syyttävät
häntä. Hän huomaa, että ne ankarat sanat, joita vanha kirkkoherra
haudalla puhuu sotaa, vihaa ja kostoa vastaan, suuntautuvat häntä
kohden. "Viha synnyttää vihaa, kosto kostoa, veri verta", puhuu pappi.
"Mitä kertovat nämä poltetut talot, hävitetty temppeli, silvotut
ruumiit ja runsaat kyyneleet? Ne todistavat, että joka miekkaan rupee,
se miekkaan hukkuu. Kehoittakootpa ne samalla teitä kaikkia, jotka nyt
seisotte näiden surullisten hautojen partailla, vastaisuudessa
muistamaan, että kosto ei ole ihmisille annettu, opettakoot ne meitä
kaikkia nöyrinä ottamaan vastaan sen vitsauksen, joka meille annetaan,
nielemään vihan ja jättämään koston Herralle..."
Koko seurakunta näytti yhtyvän hänen ameneensa. Vesainen vain seisoi
syrjässä siimeksessä puuhun nojaten, ja monet mietteet hänen mielessään
risteilivät. Oliko hän todellakin niin pahoin rikkonut? Olihan hänellä
koko ajan ollut oman kotiseutunsa paras mielessään, olihan hän tahtonut
tyrmistää tuon alituisen maanvaivan sen omilla pesäpaikoilla...
Erehdystäkö se oli ollut kaikki...? Toimetonnako täällä sitten pitäisi
ristissä käsin istua ja avutonna odottaa, milloin vainolainen yön
aikaan hyökkää nukkuvaan kylään ja tappaa lapsetkin vuoteilleen...? Ja
silloinkaanko ei saisi kostaa, eikö saisi mitenkään purkaa
katkeruuttaan ja sydämensä sappea, eikö osoittaa ilkityön tekijälle,
miltä se itselle tuntuu...? Ei, se olisi vääryyttä, eihän ihminen voi
olla muu kuin ihminen... Kärsinyt hän oli itse, kärsinyt kovemmin kuin
kukaan, mutta hän tiesi, että hän oli tehnyt mitä oli voinut...
Sitä hän synkkänä mietti vielä, kun jo vene toisensa perästä lähti
soutamaan poispäin kalmiston rannasta. Astui silloin harmaaparta
vanhus, isävainajan sotatovereita, hänen rinnalleen, tapasi olasta ja
virkkoi:
-- Joko karkasi tarmo Vesaisestakin, joko meni luonto? Isävainajaltasi
se ei mennyt.
-- Ei. Vielä kuollessaan hän kehoitti kostoon.
-- Ja pojastako polvi huononee?
-- Sanovat minun kovin pahoja tehneen.
-- Kuunteletko sinä akkoja ja pappeja? Vaan minä sanon, että sinä olet
menetellyt kuin mies, ja niin sanovat muutkin, jotka tietävät mitä
taisteleminen on. Karaise mielesi, nuori mies, sinua vielä tarvitaan.
Vielä sinun haavasi paranee ja vuorosi tulee iskeä.
-- Vielä minä tahdonkin iskeä, tahdon vielä kerran nähdä Ahman silmästä
silmään!
-- Oikein. Se on miehen mieltä miehen päässä. Nyt lähdetään taas
elävien ilmoille.
Kun kirkkorahvas jälleen saapui kirkkorantaan, soutivat siihen juuri
Vesaisesta jäljelle jääneet iiläiset. He olivat veneineen Oulunsuun
kautta kiertäneet ja saapuivat nyt mereltä päin. Se oli reipasta,
tervettä joukkoa, josta vähitellen levisi rohkeutta masentuneiden
kotimiestenkin mieliin. He tiesivät jo, että vainolainen oli ollut
vierailemassa, eikä hävityksen näky heitä siis äkkiarvaamatta
masentanut. Olivatpa iloisiakin, kun taas soutivat kotirannoilleen ja
saivat kohdata omaisensa. Siinä tapasi taas äiti kaivatun poikansa,
puoliso sai heittäytyä oman miehensä kaulaan ja tyttö tapaili arkana
ikävällä odotetun sulhonsa kättä. Tuotiin tuomisia, veneen täydet
tuliaisia, vaatteita, hopeata ja vaskea jaettiin jo törmällä omaisille.
Veneissä oli elämistä ensi aluksi, kyllä sitten taas uutta hankitaan,
lohduttelivat miehet.
-- Mutta talon ne polttivat, vietävät, valittaa siinä muuan eukko
miehelleen.
-- Vai polttivat! No, rakennetaan uusi ja entistä ehompi. Emme niitä
mekään siellä polttamatta jättäneet.
-- Ja vaari vanhan kun tappoi partaniekka...
-- Vai tappoi vaarin; mutta vanhahan tuo jo olikin.
-- Pikku Jaska se kuoli säikähdyksestä, kertoo eräs nuorikko itkien
miehelleen.
-- Pikku Jaskako, mitä sanot, oma pikku Jaskani? Niinkö säikähti pieni
peipposeni, jolle juuri toin vaskikellon heluksi. Itkettääpä minuakin.
Mutta, eukkoseni, -- saadaan uusi -- --
Syvä oli se haava, minkä taas tämä retki oli iiläisten elämiseen
iskenyt. Varsinkin oli kirkonkylä ja jokivarsi tuhkana. Sitä haavaa
poti monta vuotta. Mutta mieli toipui sentään pian masennuksistaan, ja
horjumattomalla sitkeydellään kävi kansa rakentamaan uutta elämistä
vanhoille raunioille. Talo kohosi entisen sijalle, karjaa kasvatettiin
uutta ja kesantoon päässyt pelto kynnettiin auki ja kylvettiin siihen
siemen säilymään tallessa talven yli lumen alla ja kasvamaan leivän
seuraavana suvena.