VIII.

Kostohon minäkin koito,

Kostoksi kovaosainen

Mittaelin miekkojani,

Kannoin kaunista asetta

Noille Pohjolan perille,

Pimentolan pientarille:

Surmaksi oman sukuni,

Kateheksi kantajani.

Pitkänlaisen, kapean merenlahden päässä, Kemijoen suussa olevan

Merikosken pohjoisrannalla, sijaitsi silloin niinkuin nytkin Vienan

Kemin kaupunki eli pogosta. Sitä kohden souti nyt pohjalainen

retkikunta aamuisen päivän sarastaessa.

Maine tästä retkikunnasta oli jo levinnyt pitkin Vienanmeren

länsirannikkoa ja saapunut Kemiinkin asti. Tuo verinen maine oli

sielläkin herättänyt pelästystä ja kauhua: millä hetkellä tahansa

saattoi tuhoava joukko hyökätä kaupunkiin, jättääkseen senkin jälkeensä

suitsuavaksi raunioksi. Kiireen vilkkaa olivat kemiläiset siitä syystä

sälyttäneet kampsunsa kokoon ja rientäneet pelastamaan mitä suinkin

kuljettaa saattoivat metsiin, soitten ja arojen taakse. Huonompi väki,

vaimot ja lapset, siirrettiin myöskin sinne, miehet keräsi Kemin

sankari, Iin retkeltä tunnettu Kuisma, yhteen ja viipyi niiden kanssa

kotosalla tehdäkseen ainakin jonkin verran kiusaa viholliselle, kun se

kohti hyökkäisi.

Tuolta se nyt tulikin. Lahti vilisi kohta mustanaan vihamiesten

veneitä. Kemiläiset katselivat mieli haikeana kaupunkiaan ikään kuin

sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset.

Mutta pohjalaiset eivät ryntääkään suorastaan kaupunkiin. Toiselle

puolen joen he Merikosken alle laskevat veneensä ja lähtevät viipymättä

kiskomaan niitä koskenkorvista ylöspäin.

Mitäs tämä on? Onko niillä jokin viekkaus mielessä? Kemiläiset

seuraavat suuresti jännittyneinä ja uteliaina tuota pitkää, mustaa

miesjonoa, joka aivan rauhallisesti ja mistään välittämättä vetää

veneitään kosken päälle, kaupungista ohi. Eivätköhän aiokaan tehdä

hyökkäystä?

Ei, ne jatkavat vain. Merikosken yläpuolella nousevat veneisiinsä ja

lähtevät sauvomaan hyvää kyytiä ylöspäin. Ja Putkuokosken alla nousevat

taas rannalle vetämään.

Tuopa jo vähän harmittaa Kuismaa, joka sitä kulkua vastapäiseltä

rannalta tähystelee. Hän oli toki toivonut saavansa tapella ja osoittaa

kuntoaan kotikyläänsä puolustaessaan...

-- Ei, niitä pitää lähteä jälkeen ajamaan, päättelee hän.

-- Pysytään rauhassa kotona, kun saadaan pysyä, kehottavat toiset.

Mutta Kuisma valitsee joukosta kolmisenkymmentä reipasta miestä, soutaa

joen yli ja hyökkää taimmaisten venekuntain kimppuun, toki vähän

väylänmaksua ottaakseen. Muutaman veneen he anastavat, toisen kaatavat,

ja kahakka syntyy jokiahteella. Mutta edellisistä veneistä saapuu apua,

ja Kuisma peräytyy metsään.

Mutta sieltä hän jatkaa alinomaista sissisotaa, kun pohjalaiset taas

lähtevät veneitään vetämään. Vesainen neuvottelee miestensä kanssa, ja

päätetään matkueesta lohkaista miesjoukko vihollista torjumaan, sillä

aikaa kun toiset jatkavat nousua kosken vihaisten korvien päälle. Lauri

Torvisen johdolla karkaa miesparvi vaanivan Kuisman kimppuun ja ajaa

hänet kerran toisensa perästä pakoon. Se on vaivalloista kulkua, mutta

päästään kumminkin kosken päälle suvantoveteen ja siinä astutaan

veneisiin.

Vielä viimeisen kerran hyökkää Kuisma veneennousupaikalle saamaan

aikaan häiriötä, joka syntyykin kiirehtivässä ja ahertavassa

miesjoukossa. Viimeisen kerran ryntää Lauri miehineen häntä

karkottamaan, sillä aikaa kun toiset ehättävät joelle. Kuuma kahakka

syntyy lepikossa törmällä, nuolet sinkoilevat, keihäät välkkyvät,

miehiä kaatuu molemmilta puolin. Vihdoin taas Kuisma peräypi,

pohjalaiset kiirehtivät veneilleen kukin missä paikan saa, joutuisasti

lasketaan joelle, soudetaan selemmä rannasta ja riennetään toisten

jälkeen. Miehiä huomataan kyllä poissaoleviksi, mutta ei tiedetä,

ovatko eksyneet toisiin veneisiin, ovatko ehkä kaatuneet -- ei ole

aikaa sitä nyt ruveta tutkimaan, täytyy vain voiman takaa painaa

eteenpäin.

Mutta rantaäyräällä Putkuokosken niskassa makaa äskeisellä

taistelupaikalla pajupehkon alla mies ja katsoo, kuinka vene toisensa

perästä katoaa joen mutkan taakse. Hän makaa siinä kyljellänsä,

koettaen turhaan kohota ryntäilleen. Voimat pettävät, jäsenet

raukeavat, veri pulppuaa virtana rinnasta, punertaen karkean kauhtanan

ja valuen siitä rannan nurmelle. Juuri lähdön hetkenä oli vihamielinen

nuoli lennähtänyt lepikon takaa, osunut syvälle miehen rintaan ja

kellistänyt hänet pensaan alle.

Se on Lauri Torvinen. Hän oli itse ensimmäisenä ja viimeisenä miehenä

seisonut vihollista vastassa suojellakseen toveriensa paluutietä,

seisonut vielä taistelussa, kun toiset veneille työntyivät... Ja

huomaamatta että Lauri haavoittuneena ja pyörtyneenä oli törmälle

vaipunut, soutivat nämä pois...

Siinä hän makasi, ei yrittänytkään enää nousemaan, voiman lähteet

olivat juosseet kuiviin. Sammumaisillaan olevat katseet seurasivat

kaivaten ja kaihoten viimeisiä veneitä, jotka niemen taa kääntyivät.

Siellä menivät muut ... hän jäi veriinsä makaamaan vieraalle

törmälle ... makaamaan ja kuolemaan... Ei jäähyväistervehdystä hän

saanut kotiin lähettää sureville omaisille, ei hän toverin kättä saanut

hyvästiksi puristaa -- yksin piti kuolla kaukana kotimaasta vihollisen

tylyllä rannalla... Väsynyt silmä tarkkaa virran vilkasta kulkua,

kuinka aallot kepeinä hyppelevät ja sukeltavat nielevään pyörteeseen...

Luomi laskeupi alas ja pää heilahtaa olkapäätä vasten...

Lopussako...? Ei, ei vielä saa tuoni tulla, ei raski hän vielä erota

näin nuorella iällä. Vielä hän tahtoo elää, hän janoo elämää, hän

kurottaa heikon käsivartensa ikäänkuin tarttuakseen kiinni johonkin

pelastukseen... Käsi haparoi tyhjää ja retkahtaa alas. -- Jano, niin

tulinen jano on hänellä, jospa hän saisi kielelleen viileän pisaran.

Tuossa virtaa raitis vesi hänen allansa, virtaa kuin elämän virkistävä

lähde ... mutta hän ei pääse sen äärelle. Eikö hän jaksa ryömiä kahta

syltä saadakseen sammutetuksi tuon tulisen poltteen? Hän nousee

ryntäilleen -- ei, ei jaksa, täytyy vaipua alas. Suonenvedon tapaisesti

hän kääntyy selälleen, keikahtaa törmän äyräälle -- ja jo vyöryy hän

omasta painostaan alas. Tuskan korahdus pääsee lävistetystä rinnasta...

Mutta siinä on vesikivi, siinä on vettä. Hän kurottaa kaulansa alas ja

juopi, ahmii, nielee... Oih! kuinka hän nauttii ja hekkumoipi; hän

painaa päänsä viileään virtaan, juopi, juopi...

Se virkistää tuo raikas vesi, mutta huumaa samalla, ikään kuin nousisi

päähän. Ja hän tuntee taas elinvoimaa jäsenissään, kääntyy istumaan ja

tempaa nuolentyngän rinnastaan. Viimeinen veri pulpahtaa ulos, vaan hän

ei sitä huomaa, jonkinlainen kalvo kiertyy hämärtämään hänen

katsettaan. Hän on olevinaan taistelun tulisessa touhussa, näkee

liekkien leimuavan ja kuulee sotahuutojen kaikuvan, itse hän intoa

hehkuen heiluu eturivissä, huiskuttaa tapparaansa ja Vesainen hänen

rinnallaan huutaa: "Oikein lankomies, iskepä niin..."

Mutta sekin huumaus laukeaa, hän ei kestä istumassa, horjahtaa kiveltä

kyljelleen, ja käsi putoo veteen... Se on niin raikasta tuo vesi, hän

juopi taas... Ja uusi utuinen mielikuva ajelehtaa hänen himmeäin

silmäinsä edessä. Hän seisoo hangella joentörmällä ja katselee

mielihyvin tuota nuorteaa impeä, joka kärsimätönnä kuin kesytön varsa

hioo suksiaan hankeen. Sen hipiä on niin hieno, sen poski niin punainen

ja povi aaltoilee tasaisesti kuin metsälammen laine... Se on Johanna,

hänen lemmittynsä... Vaan nyt se jo kiidättää mäkeä alas, irtautunut

tukka lepattaa valloillaan tuulessa, ja notkeasti huojuu tuo sorea

varsi... Vaan se horjuu jo ... oih! pyörryttää ... se huojuu, lepattaa

ilmassa, himmenee, häviää usvaiseen pilveen...

Nuorukaisen kalpea pää notkahtaa kiveä vastaan, käsi solahtaa veteen,

ja haavoitettu rinta korahtaa vielä kerran, huoahtaa -- ja laskeupi.

* * * * *

Mutta toverit soutivat jo kaukana, yhä pyrkien länteen päin.

Pysähtymättä, levähtämättä tekivät Pohjanmaan miehet raskasta

päivätyötään, painoivat menemään koko päivän yhtenä rupeamana; suvannot

soudettiin, virrat sauvottiin, kosket vedettiin. Illalla saavuttiin

ärjyvän Usmankosken alle ja jäätiin siihen yöksi, viskauduttiin

nurmelle makaamaan uupuneina ja hervottomina kuin susien ajama

porolauma. Vasta siellä huomasi Vesainen, että Lauri oli poissa. Hänet

oli viimeksi nähty Putkuokosken niskassa -- Juho arvasi hänen

kohtalonsa ja suri vilpittömästi ja syvästi taatuinta sotatoveriaan,

uskollisinta ystäväänsä.

-- Jos yksin olisin määräämässä, lähtisin vielä yön selkään häntä

hakemaan ja hautaan edes saattamaan.

-- Sääli nuorta miestä, todisti Kaupin ukko. -- Mutta nyt täytyy

enemmän ajatella eläviä kuin kuolleita, pelastaa, mitä pelastaa voi.

-- Niin, niin, kiirehtiä pitäisi, vakuutti Juhokin, ja jäi miettiväksi.

Hänestä kului matka niin kovin hitaasti, hän olisi tahtonut ilman

kautta lentää tuon kuudettakymmentä peninkulmaa leveän erämaan halki,

joka hänet erotti Pohjanlahden rannikosta ja siellä olevista

omaisistaan. Varsinaisena tuskana häntä herkeämättä vaivasi se ajatus,

että hänen verivihollisensa Ahma samaan aikaan riensi toista vesistöä

pitkin noille samoille paikoille ja että se mahdollisesti ennen häntä

ehtisi perille. Hän laski molempien reittien päivät ja päivätaipaleet

ja tuli aina siihen masentavaan päätökseen, että Ahma sittenkin saattoi

ehtiä ennen. Oi, jospa voisi painaa yöt päivät yhteen pohteeseen --

mutta ei voi. Miehistö ei jaksa.

Jo Merikosken alla oli veneitä kevennetty ja kevennettiin vieläkin.

Pari venettä oli kokonaan jätetty Putkuokosken kuohuihin, oli näet

miehistöstäkin, vaikka paljon ei oltu retkellä vastarintaa kohdattu,

sentään toistakymmentä miestä kaatunut Kannanlahdessa ja Kemin suussa.

Mutta raskaaksi kävi kulku sittenkin. Levätä olisi usein pitänyt, mutta

aikaa ei olisi ollut.

Aamulla ani varhain nostatti Vesainen taas miehensä liikkeelle. Usmanan

pienen kylän varat otettiin eväiksi mukaan ja niin kiirehdittiin lyhyin

levähdyksin taas kulkua koskisia vesiä myöten ylöspäin. Toisen päivän

iltana oli ehditty Jyskyjärvelle, mutta silloin huomattiin, että

sellaista kyytiä oli mahdoton pitemmälti jatkaa. Taivas satoi vettä

tulvanaan, märkinä ja uupuneina ei miehistä suurin osa sanonut voivansa

yhteen puuskaan, yötä kunnolleen lepäämättä, lähteä vaikeille

vetotaipaleille. Eikä Vesainen voinut heitä siitä moittiakaan. Mutta

hänestä tuntui, ikään kuin joku sisäinen voima olisi sittenkin

pakottanut häntä viipymättä rientämään edelleen.

-- Montako on joukossa miestä sellaista, jotka minun matkaani lähtevät?

kysyi hän äkkiä yöpaikassa. -- Minä koettaisin painaa edeltä.

-- Mutta mitä se hyödyttäisi? kysyi joku epäillen.

-- Hyödyttäisi se. Ahman joukko ei voi olla suuri, miesten paljoudella

me ei siellä kumminkaan isoja tehdä, tärkeintä on, että harvatkaan

ajoissa ehtivät perille. Onko lähtijää?

Kolmisenkymmentä rotevaa iiläistä, joille kodit ja perheet olivat

enemmän huolena kuin uni ja lepo, tarjoutui kohta lähtemään. Neljästä

veneestä tyhjennettiin kaikki saaliit pois, ja niillä miehet lähtivät

pari tuntia levättyään Maanselän poikki. Muu joukko jäi Krankan Hannun

ja Kaupin ukon jäljestä johdettavaksi.

Se vasta menoa oli. Yöt päivät taivallettiin, vetopaikoilla olivat

kaikki miehet aina aisoissa, järvitaipaleilla vain vuorotellen

nukahtivat veneissä tunnin silloin, toisen tällöin. Veneissä

vuoronperään syötiinkin, maissa ei viivytty missään. Päästiin siten

Kuhmon vesille ja siitä taas myötävä virta nopeammin kuljetti alaspäin.

Koskissa oli esilaskijana vanha oulujokelainen, joka ne vedet oli

ennenkin laskenut. Oulujärvellä teki vastatuuli harmia ja melkein

yliluonnollista voimaa vaadittiin miehiltä, että he sittenkin läpi

myrskyn pysähtymättä sen poikki soutivat. Kun Vesaisen veneessä miehet

kaikki olivat niin uupuneet, että jo mielivät epätoivoon langeta,

silloin tarttui Juho, jonka jättiläisvoimia jännitys ja mielenkiihko

vielä oli karaissut, yksin airoihin ja kiskoi eteenpäin miestensä

levätessä. Toiset veneet ponnistelivat perässä.

Näin päästiin vihdoin eräänä kirkkaana elokuun aamuna Pyhäkosken alle

ja hetkinen levättiin Muhoksen kylässä. Vihollisesta ei sinne ollut

vielä mitään kuulunut. Mutta Vesaisella ei kumminkaan ollut malttia

enää jokea myöten kulkea edemmä, hän päätti jättää veneet siihen ja

miehineen suoraan poikkimaisin selkosta rientää Alakiiminkiin ja Iijoen

suulle. Sillä sinnehän Ahma oli tulossa -- lieneekö jo tullutkin.

* * * * *

Jos Vesainen ponnisteli ja kiirehti Oulujoen vesistöjä kulkiessaan,

niin yhtä suurta kiirettä piti Ahmakin Iijoen latvoilta laskeutuessaan.

Hän arvaili, että Vesaisen joukon oli täytynyt ennemmin tai myöhemmin

saada tiedot heidän lähdöstään, vaikka sitä salassa oli pidettykin, ja

että se pian takaapäin rientäisi heidän kintereilleen. Kaikki saattoi

riippua muutamista päivistä, riippua siitä, milloin Vesainen tuon

tiedon oli saanut. Ja hänellä itsellään oli pienempi joukko -- tuskin

90 miestä oli hän ehtinyt saada kokoon -- ja se joukko oli surman oma,

jos Vesainen se tavoittaisi taikka jos siltä paluutie katkaistaisiin.

Hän käsitti, että koko tuo hänen retkensä oli uhkarohkeutta, sillä

hänen suunnitelmansa perustui yksinomaan siihen otaksumiseen, että

Vesainen palaisi Oulujoen vesistöjä ja että hän itse joukkoineen,

kostoretkensä tehtyään, ehtisi Iijokea myöten paluumatkalle ennen tämän

tuloa.

Edellinen otaksuminen oli hänestä melkein varma, jälkimmäinen huoletti.

Ja sen vuoksi hän rauhatonna myötään kiirehti kulkuaan, hoputti

miehiään, pitenti rupeamia, lyhenti levähdyshetkiä. Ja ravakasti matka

sujuikin, tiet olivat vanhastaan tutut. Ahma tiesi olevansa ainakin

muutamia päiviä edellä, vaan montako?

Oltiin jo ohi vetotaipaleista, virtaavaa jokea soluttiin sukkelasti

alaspäin, kosket laskettiin milloin melalla, milloin köydellä, mutta

aina onnellisesti. Pudasjärvellä mieli sama vastatuuli, joka Vesaista

kiusasi Oulujärvellä, hidastamaan Ahmankin matkaa, mutta tukevasti

soutaen päästiin senkin päähän, ja virta lähti nopeasti viemään veneitä

Haapakosken kuohuvaa köngästä kohden.

Sitä eivät karjalaiset olleet ennen koskaan laskeneet, mutta nyt ei

olisi Ahma mitenkään joutanut vedättämään veneitä rantoja myöten. Ja

kun muutamassa niemessä Pudasjärven länsipäässä tavattiin vanha

kalasteleva uudisasukas, niin Ahma heti ehdotti, että tämä otettaisiin

mukaan laskijaksi.

-- Osaatko laskea könkään? kysyi Ahma ankaralla äänellä ukolta.

-- En mene takuuseen.

-- Etkö ole laskenut koskaan?

-- Olen minä oman veneeni, mutta teidän veneitänne en tiedä.

-- Elä kiertele, sinä osaat jos tahdot. Ja sen sinä tiedät, että sinun

on koetettava. Jos vilppiä sinussa näen, niin auta armias sinua!

Väkisin vietiin ukko laskemaan. Osa miehistä nousi, painoa

keventääkseen, rantaan juoksemaan, muut jäivät veneisiin, jotka

ohjattiin ensimmäisen, ukon laskeman veneen perästä. Ensimmäisestä

kovasta putouksesta laskettiin onnellisesti, nyt oli vain kappale

koskivettä vielä jäljellä ja sitten toinen, matalampi köngäs -- sileä

suvanto siinti jo edessäpäin. Ja ukon vene laski täyttä vauhtia könkään

kuohustoon; niskassa sen tosin kova aalto täytti puolilleen, vaan

eheänä se sittenkin solui suvantoon.

Mutta toisen veneen täytti sama kuohu kokonaan; se vääntyi väkisin

poikkiteloin hyrskyä vastaan, keikahti, upposi ja tuli kappaleina

köngästä alas. Kolmas vene koetti karttaa tuota vaarallista aaltoa,

mutta karahti kallioon ja meni säpäleiksi. Neljäs samoin. Veneiden

laitoja, eväsarkkuja, aseita, airoja, hukkuvia tai hukkuneita

karjalaisia uiskenteli valloillaan poukamassa kosken alla ja kierteli

pyörteen silmää, sillä välin kun yhä uusia veneitä laski samaa turmiota

kohden. Muutamat niistä pääsivät alas, toiset upposivat kuohuun taikka

katkesivat vaanivaa kalliota vastaan. Kun viimeinen vene oli könkään

alle saapunut, laski Ahma, joka henkensä kiireessä koetti poukamassa

pelastella hukkuvia miehiään, että useimmat hänen veneistään olivat

särkyneet ja miehistöstä monta hukkunut. Hän karjui vihoissaan, hän

itki ja sadatteli Jumalaa ja itseään.

-- Ja se on sinun syytäsi kaikki! huusi hän julmistuneena

laskijaukolle, kun tämän rannalla kohtasi. -- Tahallasi laskit niin

läheltä kuohun kuvetta.

-- Olisinhan sitten itsekin hukkunut... Eivät osanneet tulla perästä.

-- Elä puolustele, tahallasi teit, eikä sulle armoa anneta!

Ei ukko ehtinyt paljoa rukoilemaankaan. Silmät kiukkua säkenöiden

kuristi Ahma häntä niskasta, painoi pään alaspäin, työnsi kasvot jokeen

ja piti siinä, niin verkalleen ja kiduttamalla hukuttaen vanhuksen.

Sitten potkaisi menemään jokeen.

Ahma kähisi suuttumuksesta ja pettymyksestä; hän hyppeli ja repi

tukkaansa. Tämä oli surma koko retkelle! huusi hän. Miten nyt matkaa

jatketaan? Miehet kyllä olivat enimmät pelastetut -- suuri osahan oli

kulkenut maitse alas -- mutta millä pelillä kuljettiin edelleen, kun

veneet olivat säpäleinä?

Ei auttanut muu kuin ruveta korjaamaan niitä joita korjata voi, ja

panna miehiä hakemaan Pudasjärven harvoilta uudisasukkailta lisää

veneitä. Mutta siihen meni koko päivä ja yö, ja vasta seuraavana

päivänä päästiin jatkamaan matkaa.

Se oli harmillinen viivykki karjalaisille, ja Ahma aavisti että se oli

heille kallis viivytys. Tuolla ajalla on Vesainen ehtinyt kulkea

kymmenen peninkulmaa ja saapuu nyt ehkä pahimmoilleen perille. Vaan ei

auta. Matkaa täytyy jatkaa kahta tulisemmin, perille täytyy päästä.

Ja perille karjalaiset pääsivätkin. Oli Pertun-päivän aamu, kun he

Illinsaaren kupeitse soutivat ja laskivat veneensä Iin kirkon

yläpuolelle samoihin valkamiin, joista pohjalaisten retkikunta kolmatta

kuukautta sitten oli lähtenyt jokea ylöspäin, viemään hävitystä

Karjalaan ja Vienan rannoille. "Köyhän velka ei kauaksi jouda",

ilkkuivat karjalaiset törmälle noustessaan. He olivat saapuneet

maksamaan täydellä mitalla. Ahman viha oli heltymätön, se janosi

kostoa. Ja nyt hän sai kostaa.

Ei ollut kulunut kuin puoli vuotta siitä, kun Ahma viimeksi kävi Iijoen

suulla. Silloin oli työ jäänyt kesken, ainoastaan muutamia taloja oli

kirkonkylästä tullut ryöstetyksi ja poltetuksi, ja tapellen oli hänen

täytynyt väistyä omalle maalleen. Nyt hänellä oli tilaisuus täydentää

työnsä; kylät olivat turvattomia, miehet kaukana retkillä eikä heidän

kotiin tulostaan ollut tietoa; vaimoja, vanhuksia ja lapsia vain oli

taloissa. Ja hän täydensi työnsä perin pohjin.

-- Tehkää selvää jälkeä, neuvoi hän miehilleen, kun nämä hajausivat

ryöstämään. -- Kannanlahdessa töröttävät uuninkiukaat pystyssä;

tasoittakaa täällä nekin.

Eikä miehille paljoa kehoitusta tarvittu. Taloista tupruava savu

himmensi kohta päivän säteet, ja säkeniä räiskyi torvenaan rannoilta

jokeen. Vaan itse ei Ahma viitsinyt lähteä koko nuotiontekoon eikä

teurastukseen, se oli hänestä liian halpaa työtä, se ei ollut urhon

työtä, kun ei saanut miesten kanssa miekkoja mitellä. Hän käveli

pappilaan "kirkon avaimia noutamaan", pitihän katsoa, oliko kirkossa

mitään mukaan otettavaa, ennenkuin se tuleen pistettiin.

-- Tuttu talo -- eikö terveeksi sanota vierasta? ivaili hän tupaan

astuessaan.

Naiset juoksivat vapisten karsinaan, vaan vanha, valkohapsinen

kirkkoherra astui pelättyä vihollista vastaan ja rupesi rukoilemaan

armoa kylälleen ja kodilleen.

-- Mitä sinä ukko armosta höpiset, mitä armoa ne iiläiset meillä ovat

tehneet... Vai et sitä tiedä, no, lähdet meidän kanssa Kannanlahteen

katsomaan, se tekee hyvää vanhalle miehelle. Mutta nyt tule oppaaksi,

ota avaimet, käydään kirkossa ensiksi.

Hän raastoi vanhuksen mukaansa. Mutta vanhan Henrikin poika, joka

palveli isänsä kappalaisena, oli jo edeltäpäin juossut kirkkoon,

noussut torniin ja ruvennut läppäämään kirkon kelloa, joka oli pitäjän

kesken sovittu varotusmerkki, kun vihollinen oli tulossa. Ahma arvasi

juonen ja huusi hurjistuneena, niin että mäki kaikui:

-- Heitä pois se helinä, heitä henkesi kaupalla!

Mutta nuori pappi soitti, heilutti kelloa voimansa takaa,

varoittaakseen etäämpänä olevien talojen asukkaita pelastamaan edes

itsensä ja karjansa. Eikä hän hellittänyt hihnasta, ennenkuin kaksi

karjalaista tuli häntä alas raastamaan.

Kirkon edustalla seisoi Ahma julmistuneena hänen edessään.

-- Se oli viimeinen soittosi, mies!

Ja kädessään olevalla raskaalla kirkon avaimella paukautti hän

kappalaista päähän, niin että tämä hengetönnä vaipui maahan isänsä

jalkoihin.

Pian oli kirkkokin liekeissä. Sen läheisen talon pihalta kuului

karjalaisten ilkeää naurun rähäkkää, ja Ahma siirtyi sinne katsomaan

laahaten vanhan kirkkoherran mukaansa. Talo paloi, ja miehet nauroivat

eräälle nuorelle vaimolle, joka revityin vaattein, hapset hajallaan,

kerran toisensa perään syöksyi palavan tuvan ovea kohden, josta eräs

partasuu karjalainen aina viskasi hänet takaisin.

-- Lapseni, lapseni! huusi nainen ja hyökkäsi uudelleen, vaan aina sama

temppu. Ja sille miehet nauroivat. Hymähtäen astui Ahma savuavaan

tupaan, kantoi sieltä käsivarresta pyörtyneen lapsen.

-- Tätäkö sinä vain tahdot?

Hän oli ojentavinaan lapsen vaimolle, mutta lyödä romauttikin samalla

sen pään kiveä vasten murskaksi ja viskasi sitten raadon äidin syliin.

Onneton äiti katsoi hetken runneltua aarrettaan. Jäsenet vapisivat ja

silmät rupesivat mulkoilemaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät äkkiä

katkeraan, kamalaan nauruun, mielipuolen onttoon, julmaan nauruun.

Hetkeksi vaikenivat ilkkuvat karjalaisetkin. Mutta vanha kirkkoherra

laskeusi polvilleen pihamaalle, suuntasi kasvonsa taivasta kohden ja

rukoili:

-- Herra, armahda meitä, herra, armahda sinä meitä!

Karjalaisilla ei ollut aikaa tuhlata eikä kauan yksillä paikoin

huvitella; jo samana päivänä, Iin kirkonkylän vielä palaessa, Ahma

lähti miestensä kanssa retkeilemään toisiinkin kyliin. Hänellä oli aie

-- koska aikaa näytti riittävän -- pistäytyä Oulunsuussa asti yön

aikana puhdistamassa ja höyräyttämässä sen suuria, varakkaita taloja.

Mutta sinne mennessä piti poiketa Kiiminkiin, sen hän oli vannonut jo

sillä hetkellä, jolloin Vesainen Kannanlahdessa hänen tupansa ovea

särki, se retki oli hänellä koko matkan ollut suurimpana nautintona ja

vahingonilona mielessään. Siellä, päävihollisen pesässä, hän itse

tahtoi tehdä puhdasta ja kotona pilkanneiden harmiksikin hän sieltä

aikoi viedä Vesaisen kauniin sisaren mukaansa Vienaan.

Parikymmentä miestä jätettiin veneitä ja tavaroita vartioimaan, muut

lähtivät astumaan etelään päin, jotta hiekkainen kangas tömisi.

Ennen päivänlaskua oltiin jo Vesalassa, sinne näet suunnattiin kulku

suorastaan. Talo oli melkein autiona, niityllä olivat Tapani ja Helinä

ja muu väki, Anni yksin oli talossa lehmiä odottelemassa ja

heinämiehille iltakeittoa keittämässä. Niissä askareissa hän puuhaili

kodassa ja hyräili itsekseen kaipauksen säveltä ikävöidessään kauan

poissa ollutta miestään.

Silloin lennähti ovi auki. Pitkä, roteva, ruskeapartainen mies katsoi

ovelta ja huudahti Annin nähdessään melkein iloisena:

-- Hoo, ei ole talo autio, on ainakin yksi eläjä; ja kun yksi on, niin

tulee kai useampiakin. Oletko sinä Vesaisen vaimo?

Miehen murteesta ja ulkomuodosta arvasi Anni heti, mistä oli kysymys;

hän näki kohta useampia partaniekkoja vilahtelevan pihalla. Ja sen

tiedon masentamana vaipui hän sanaa puhumatta penkille istumaan,

kätensä hän vain kieraisi ristiin ja katsoi tylsästi eteensä.

-- Sen näkyy olevan, -- hyvä saalis, herkkupala, tarinoi Ahma ja istui

lähemmäs muka hyväilemään naista, pirullinen hymy huulillaan. Anni

vetäytyi säikähtyneenä peremmä. -- Soo, älä arkaile ollenkaan, ei sinun

tarvitse pelätä, että miehesi tulee näkemään, jos istutkin minun

polvelleni. Minä tiedän missä hän on, hän risteilee Vienan lahtia ja

keräilee saalista kotiin eukolleen tuodakseen, ha, ha...

Vaan äkkiä hän muisti, ketä hän oikeastaan oli hakemassa, ja kysäisi:

-- Mutta missä on talon tytär, oma rakas menneentalvinen helluni -- hä?

Niitylläkö on -- vai niin, no tulee kai kotiin yöksi -- ohoo, näkyvät

tulevan heinämiehet, koska puuroa keitetään. Mutta lämmitäpäs nyt,

mutso, matkamiehille sauna, oikein tulinen kyly, niin saadaan kylpeä ja

sitten nukkumaan -- eikö niin?

Raskain askelin astui Anni saunalle. Kauheita nämä ovat

palveltavia, mutta mitäpä auttaa näin vartioituna ja turvatonna

niskoitteleminenkaan. Sitä hän ajatteli, että kunpa edes lapset -- niin

hän kutsui Helinää ja Tapania -- arvaisivat olla taloon tulematta,

itsehän hän kumminkin on mennyttä kalua. "Miksi menit, Juho, ja jätit

minut yksin!" huokasi hän, tuskaan ja pelkoon uupumaisillaan.

Tuvassa olivat miehet isännöineet, kantaneet ruokia esiin ja ruvenneet

syömään. Silloin helähti joelta iloinen, kirkas, lapsellinen laulu.

-- Siinä on lintuni, huudahti Ahma, hyppäsi pystyyn ja juoksi rantaan.

Siihen laskivatkin juuri heinämiehet. Selin törmään seisoi Helinä

rannalla. Äkkiä hän kuuli takanaan askeleita, kääntyi -- ja näki Ahman

edessään.

Usein olivat viime talvesta nuo kasvot, tuo ryhti kajastaneet hänen

mielessään. Se oli ollut jonkinlainen itsepintainen, sairaalloinen

mielikuva, joka oli häntä ahdistellut unissa ja valveilla, jota hän

usein oli koettanut karkottaa, mutta turhaan. Se kuva oli kuin lumottu

häneen, hän ei päässyt siitä irti. Nyt hän näki sen elävänä edessään,

ei tiennyt oliko se unta vai totta, silmät tuijottivat vain suoraan

eteen. Mutta kun Ahma kädet ojossa juoksi häntä vastaan huutaen: "no

nyt et pääsekään käsistäni" -- kirkaisi tyttö ja lankesi silmilleen

maahan. Toiset rannalla olijat eivät pelon vuoksi pitkään aikaan

päässeet paikaltaan päkähtämään ja juoksivat sitten pakoon. Ahma

kiirehti nostamaan Helinää ylös, kantoi hänet käsivarsillaan kappaleen

rinnettä myöten ja istui sitten siihen mättäälle, puolipyörryksissä

oleva tyttö polvellaan.

-- Älä sinä pelkää, lintuseni, puhui hän, en sinulle pahoja aio.

Sanoinhan jo viimein, että kainaloiseksi kanakseni sinut vien, ja

onneton se, joka sinulle pahaa sanaa uskaltaa virkkaa. Kannanlahdessa

meillä on elämä yhtä hyvää kuin täälläkin, ja käymme joskus täälläkin

asioissa. Ja kun veljesi Juho vasta tulee Vienan puolelle, niin käsi

ojossa käyn vastaan ja sanon: "Terve taloon, lankomies, jätäpä keihäs

porstuaan...!"

Helinä kuunteli kuin huumauksissaan tuota puhetta. Hän ei ollut oikein

tajullaan, ei voinut jäsentään liikuttaa, mutta hänen katseensa olivat

kuin kiinni juotetut tuon väkevän miehen tulisiin silmiin. Sydäntä

ahdisti, hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut ...

eikä hän tiennyt oikein, miksi hän huutaisi. Tämäkö nyt oli se verinen

mies? Ja noin leppeästi soi sen ääni. Vai pilkkasiko se, oliko tuo

kaikki katkeraa ivaa? Ei, se tuntui niin suoralta, niin varmalta.

-- Tyynny tyttöni, älä pelkää, jutteli Ahma leppoisasti kuin lapselle.

-- Tällä kertaa sinua en jätä, vaan parasta on, että lähdet

mielisuosiolla. Senpä tiedät, että huonomman miehen voit avioksesi

saada kuin Ahman...

Mutta tytön ruumis vapisi vielä hänen polvellaan ja kasvot olivat

liikkumattomat kuin nukkuneen. Sitä se Helinä siinä ajatteli, että

voisivatko Juho ja Ahma sopia? Voisiko hän elää tuon miehen kanssa?...

Ja sekin oli kuin jokin unen hämärä utukuva, tuollaisen painajaisen

unelma, joka pelotti ja hirvitti, mutta jota hän ei voinut ravistaa

päältään...

Hän tunsi tuon pelätyn miehen sivelevän hänen kiharoitaan ja puristavan

hänen vyötäreistään, eikä hän kumminkaan voinut valittaa eikä itkeä...

Mutta samalla rupesi outoja ääniä kuulumaan pihalta päin ja metsän

rinnasta. Kuului miesten huutoja, meteliä ja kirouksia. Ahma hypähti

pystyyn, juoksi törmälle eikä ehtinytkään enää taakkaansa vaalia,

heitti sen pellon ojaan pökerryksissään ja pyörtyneenä ja juoksi

pihaan.

Siellä oli toiset tuumat edessä. Vesainen miehineen oli saapunut. Muuan

nuori karjalainen ei ollut tullessaan malttanut olla ohi mennessä

sytyttämättä tien varrella olevaa täysinäistä heinälatoa. Siitä noussut

savu oli näkynyt kauas poikkimaisin rientäville ja vielä kiirehtänyt

heidän kulkuaan.

Pihamaalla siinä syntyi tappelu tulinen. Vesaisen väsyneet miehet

olivat harvalukuisemmat, mutta vihaisesti he häikäilemättä iskivät

kiinni viholliseen, joka ensiksi tyrmistyi arvaamatonta hyökkäystä.

Karjalaiset olivat joen puolella pihaa, iiläiset metsän puolella ja

siitä hyökkäsivät vuoron perään toinen toistaan vastaan, väistyivät

väliin Vesaisen vasta alulle paneman uuden tuvan kehän taa ja

ryntäsivät taas. Molemmat päälliköt, joiden mielessä useat sattumat

olivat idättäneet niin katkeran mieskohtaisenkin vihan toisiaan

vastaan, seisoivat taas kerran silmä silmää vasten, ja ne silmät

liekitsivät tulisemmin joka lyönniltä mikä vaihdettiin. Miehiä kaatui;

vuoroin toiselta, vuoroin toiselta puolen jäi mies tantereelle

taistelevain jalkoihin. Aurinko oli laskenut, elokuun ilta kävi

pimeäksi, tuskin näki enää mihin löi. Muuan karjalainen ehti kumminkin

taistelun kiireessä viskata palavan tappuratukon olkiläjään navetan

kupeelle, navetta syttyi palamaan, ja sen roihuavassa valossa

jatkettiin kahakkaa.

Juhon rinnalle oli hänen nuori veljensä Tapani ehättänyt taistelemaan;

heinähanko oli hänellä aseena, ja sillä hän hosui kuin mies. Juho itse

iski melkein vaistomaisesti, itsetiedottomasti; hän oli matkasta,

valvonnasta, huolista ja taistelusta niin väsynyt, että tuskin

seisaallaan kesti, ja hän näki, miten hänen miehistäänkin moni aivan

uupumuksesta retkahti tantereelle. Mutta masentumiseen ei ollut aikaa,

hän iski vain, muuta ei ollut hänellä ajatusta eikä tunnetta, kuin että

hänen verivihollisensa oli siinä hänen edessään. Mutta äkkiä hän saa

kolauksen sivultapäin, tuntuu pistos vasemmassa olassa, hän horjahtaa,

kaatuu... Ahma syöksee kuin kotka kaatuvaa kohden ... vaan peräypi,

Tapanin hangon kärki on tunkeutunut syvälle hänen reiteensä. Hurjana

kääntyy Ahma nuorukaista kohden, hänen keihäänsä välähtää, ja Juho

näkee veljensä verisenä kaatuvan vierelleen. Vielä kerran ponnistaa hän

voimiansa, ryntää ylös, hyökkää eteenpäin; hänen tapparansa huojuu

entistään hurjempana, kaksi karjalaista kaatuu kohta sen painosta...

Samassa hän näkee vihollisen väistyvän. Ahma nilkuttaa erääseen

toveriinsa varaten, nurkan taa metsää kohden, ja toisetkin häviävät

samaa tietä. Metsän rintaan asti seuraa Vesainen jäljellä olevain

miestensä kanssa, edemmäs eivät jaksa. Vihollinen katoaa yön pimeyteen,

he itse palaavat pihalle, horjahtavat siihen pitkälleen...

Siinä makaa Vesainen läähättäen ja tuijottaa synkästi palavan

navettansa liekkeihin. Tuossa siis tulos hänen kostoretkestään, siinä

voitto ja maine ja vaivain palkkio! Kuolleena makaa tuossa hänen

vierellään hänen nuori, viaton veljensä, siihen se kaatui häntä

puolustaessaan. Kuolleina taikka haavoitettuina lepäävät siinä pitkin

pihaa enimmät hänen parhaista miehistään, itsellään kirvelee hänellä

haavoitettu olka, veri valuu pitkin kylkeä, eikä hän käsivarttaan jaksa

liikuttaa, ei uupumukselta kykene paikaltaan päkähtämään haavaansakaan

tukkiakseen... Apeat mietteet vain hänen mielessään risteilevät.

-- Kotoisen pihani on taas veri tahrannut, sodan tuli syö tuossa sen

hiiltyviä seiniä. Kylät ovat taaskin poltetut, kenties kokonaiset

pitäjät... Minun syytäni kaikki! Rakkaat omaiseni, vaimoni, sisareni,

missä nekin ovat? Missä? Ei ole näkynyt. Onko tappanut vihollinen vai

vienytkö...?

Häntä puistattaa se ajatus, hän koettaa nousta ylös hakemaan omaisiaan.

Ei jaksa, jalka huojuu, hän horjahtaa istumaan. Ja kyynel kiertyy

vihdoinkin silmään miehisen miehen, rautainen luonto sulaa kerrankin,

yli voimainsa jännittynyt tahto hervahtaa ja laukeaa.

-- Miks'en voinut minäkin kaatua toisten kanssa, huoahtaa hän, miks'en

kuolla pois koko kurjuudesta?...

Sitä hän synkkänä mietti, voimatonna istuen pihansa verisellä nurmella

yön pimeässä. Silloin laskeupi pehmoinen käsi takaapäin hänen

kaulalleen, hän tuntee tutun äänen kuiskaavan:

-- Juho!

-- Anni!

-- Sinä olet haavoittunut, annas kun pesen ja sidon haavasi.

-- Missä on Helinä?

Kuullen nimeään mainittavan nousi tyttö siltä paikalta, johon oli

taistelun alussa makaamaan jäänyt, ja astui kuin unissakävijä pihalle.

-- Tuossa on tyttökin, hänkin toki pelastunut!

Helinä käveli kohti, katsoi veljiään, jotka vierekkäin makasivat

nurmella, toinen kuolleena, toinen haavoitettuna, katsoi muita

kaatuneita ja kysyi:

-- Kaatuiko Ahmakin?

-- Pakoon taisi päästä, vaikka revittynä, mutta merkkinsä se tuohon

jätti, sanoi Juho, osoittaen Tapania.

Silloin lankesi Helinä polvilleen kaatuneen veljensä rintaa vastaan, ja

kyyneleet, joita pelko oli koko taistelun ajan rintaan tyrmistänyt,

pulpahtivat vihdoinkin valtoinaan esiin.