VII.

Laski laulellen vesiä,

Ilon lyöden lainenia.

Kannanlahden perukasta soutivat Vesaisen retkikunnan veneet merelle

päin ja poikkesivat matkalla puhdasta tekemään kylissä lahden

molemmilla rannoilla. Umman, Koudan ja Kieretin isommat kylät sekä

joukko pienempiä ryöstettiin paljaiksi ja poltettiin. Tultiin

tavallisesti yön aikaan kylään, säikytettiin tyrmistyneet nukkujat ulos

metsiin ja isännöitiin sitten näiden asunnoilla, kunnes katsottiin ajan

olevan lähteä taipaleelle. Silloin sytytettiin tavallisesti kirkot

komeiksi lähtörovioiksi. Mitä saalista ei jaksettu mukaan ottaa, se

upotettiin jokeen. Sanottavaa vastarintaa ei tavattu missään.

Ja kun taas kylästä soudettiin merelle ja jäljelle jäi liekkien

ruskottama taivaanranta, niin rohkealla mielellä soutivat miehet

vieraita vesiä, ja kirkkaasti kajahuttelivat Vienan kallioisten saarten

rannat ohi kulkevaisten pohjalaisten äänekkäitä lauluja.

Huomattiin kumminkin matkaa jatkettaessa, ettei Ahma ollut jäänyt

joutilaaksi, vaan sillä välin kun pohjalaiset meriä soutivat, maalla

ollut täydessä puuhassa, lähettänyt varotussanoja ja kerännyt joukkoa.

Ja Kieretissä keksittiin, että asukkaat olivat saaneet sanan vihollisen

tulosta, sillä kylä oli melkein autio, kaikki olivat kapaisseet

metsään. Mutta tavaroitaan he eivät olleet ehtineet korjata, joten

saalista siitäkin lähti runsaasti. Kuultiin myös kiinni otetuilta

kalastajilta, että Ahmalla jo oli koossa koko suuri miesjoukko, mutta

miksi häntä ei näkynyt, miksi hän ei saapunut vastarintaa tekemään ja

kyliään puolustamaan, sitä ei voitu käsittää.

Se seikka huoletti ja arvelutti ankarasti retkikuntaa ja vanhemmat

miehet kehottivat varovaisuuteen:

-- Ne sulkevat meiltä paluutien. Ei voi koskaan tietää, missä ne

vaanivat ja mistä hyökkäävät. Me sotkeudumme ehkä vielä koko

saaliinemme satimeen, ja voi meitä, jos nyt noiden hurjistuneiden

karjalaisten käsiin joudumme!

Niin varotteli vanha Kauppikin muutamalla levähdyspaikalla eräässä

Vienan saaressa, kun Kieretistä oltiin matkalla Kemin kyliä kohden. Ja

usealta taholta kuului kehotuksia:

-- Lähdetään kiireimmiten paluumatkalle. Nyt vielä voimme pelastaa

henkemme ja saaliimme, vaan myöhemmin on kaikki epävarmaa.

-- Niin, jokohan käännetään keulat länttä kohden, tuumaili Krankan

Hannukin nolon näköisenä, hänkin saalistaan vaaliakseen.

Mutta olipa toisia, joilla oli toinen mieli ja toiset mietteet; niitä

oli nuorten miesten suuri joukko, joka taistelun ja ryöstön

kiihottavassa touhussa oli innostunut ja himosi enempiä seikkailuja,

suurempaa kunniaa ja isompaa saalista. Ja niiden etupäässä oli Vesaisen

Juho.

-- Paluumatkasta ei puhettakaan, huudahti hän, nyt soudetaan

Solovetiin!

Se retken päämaali oli hänellä koko ajan kauniina ja viekoittelevana

kajastanut mielessään. Jo lapsuudestaan saakka hän oli kuullut

monenmoisia kummallisia ja tarumaisia kertomuksia tästä vanhasta,

mahtavasta luostarista, sen äärettömistä rikkauksista, sen komeuksista,

sen kalleuksista ja sen suuresta, isännöitsevästä vaikutuksesta

kaikkiin Vienanmertä ympäröiviin seutuihin. Solovetin monasteri, niin

oli hänen isävainajansa usein kertonut, on juuri se ahjo, josta

karjalaisten hyökkäykset Pohjanmaalle ovat vuosien kuluessa johtuneet.

Luostari tahtoo laajentaa valtaansa ja uskonsa vaikutusalaa, se tahtoo

ulontaa herruutensa ja kirkollisen isännyytensä, vieraan kielensä ja

vieraan uskonnon, aina Pohjanlahteen saakka, niinkuin se on sen

ulontanut Jäämeren puolelle. Siksi yllyttävät luostarin munkit ja papit

heille uskollista Karjalan kansaa alituisiin retkiin Maanselän taakse;

heidän vehkeistään ne langat kulkevat, joiden seurauksista Pohjanmaan

jokivarret niin usein ovat saaneet kärsiä.

Nuorukaisena hän jo monesti oli haaveksinut päästäkseen kerran

musertamaan tuon kuuluisan pesän. Hän oli kuvitellut, kuinka hän sen

hävittäisi, polttaisi ja hajoittaisi, levittäisi rauniotkin pitkin

saaren rantoja, niin ettei kiveä jäisi kiven päälle. Nuo kullasta

kiiltävät kirkot, nuo rikkaat rakennukset, joista hän matkamiehiltä oli

niin paljon kuullut, antaisi hän nousta savuna ilmaan, ja sen asukkaat,

munkit ja papit, hän joko tappaisi heidän omille raunioilleen taikka

sirottaisi menemään kaikkeen maailmaan. Ja saarelle ei pitäisi jäädä

paikkaa, jonka alla ihminen saisi sateelta suojaa, eikä ihmistä, joka

sateen suojaa tarvitsisi.

Niin hän oli kuvitellut, niin hän oli kehuskellut. Nytkin tällä

matkalla olivat hänen ajatuksensa melkein alinomaa siinä pyörineet, hän

oli jo edeltäpäin nauttinut tuumastaan ja ihaillut tekoaan. Ja nyt

vihdoinkin oltiin mailla. Ainoastaan kappale saaristoa, pari penikulmaa

selkää, erotti hänet luostarista, päivän matka vain, ja hän olisi

siellä. Nytkö pitäisi hänen luopua suuresta aikeestaan? Ei, ei koskaan.

Tätä hän kuvaili epäileville seuralaisilleen; tavallisesti hän ei ollut

monisanainen, vaan nyt hän innostui puhuessaan, hänen sanoissaan oli

voimaa ja hänen liikkeissään kiihkoa.

-- Tästäkö, luostarin satamasta, me yrittämättä takaisin palaisimme! Ja

mistä syystä? Siitäkö, että yksi Ahma kulkee pitkin poltettuja kyliä ja

koettaa keräillä kumppaneikseen joitakuita säikähtyneitä miesraukkoja,

joilla hän ei kumminkaan uskalla meille vastukseksi tulla. Hiiteen

arkuus ja pelko! Nyt on koitunut koston hetki, nyt on voitto tuossa

juuri käsissämme, nyt eteenpäin, ja vasta kun luostari on raunioina,

silloin takaisin.

-- Se on miehen sana, kuului monelta taholta innokkaita huutoja. Nuoret

olivat aivan jyrkästi hänen puolellaan. Torvisen Lauri oli hänellä,

kuten ainakin, uskollisimpana kannattajanaan, ja Hannukin, joka äsken

vielä epäröi, karahti pystyyn ja huudahti:

-- Vaikka tuhannen Ahmaa vaanikoon takana, luostarin me sittenkin

hävitämme.

Paluumatkasta ei ollut enää puhettakaan, ja hetken neuvoteltua

päätettiin yksimielisesti jo kohta lähteä soutamaan Solovetiin päin.

Veneet lykättiin vesille ja ruvettiin vastaiseen kiskomaan saaristosta

selälle.

Jo yöllä tyynen aikana arveltiin ehdittävän Solovetin edustalle. Vaan

eipä voitukaan painaa yhteen ponteeseen. Tuuli nousi, suurelta

Vienanselältä kiihtyi ankara itäinen puuska, joka velloi veden kuohuna

kohisemaan ja pahasti hytkytti köykäisiä aluksia. Ei auttanut muu kuin

kääntyä suojan hakuun ja suurella vaivalla ja vaaralla päästiin vihdoin

Kemijoen suun kohdalla olevan korkean Hanhisaaren (nykyisen Kusovoin)

kupeelle ja jäätiin siihen säätä pitämään.

Se oli jylhä kalliosaari, jonka korkein huippu itäiseltä rannalta

pystynä nousi taivasta kohden. Joutilaina ollen kiipesivät Juho, Lauri

ja Kaupin ukko huipulle tähystelemään. Mahtava oli se näköala, joka

heidän eteensä levisi, mutta yhteen paikkaan heidän silmänsä kumminkin

kohta kiintyivät: suoraan itää kohden näkyivät selvästi kirkkaassa

ilmassa Solovetin saaristo ja sen luostari. Kirkkojen kullatut kupolit

kimaltelivat päivänpaisteessa tulen karvaisina meren tummaa selkää

vasten, ja valkealta hohtivat kiviset seinät. Miehet katselivat

kotvasen ääneti. Vihdoin virkkoi Vesainen:

-- Et kiiltele sinä enää kauan!

Hän oli voitostaan varma.

Hetken kuluttua huomautti Lauri muuatta luoteesta tulevaa venettä, joka

lastun tapaisena kelluili myrskyävällä, aukealla merellä ja suuressa

hädässä ollen nähtävästi pyrki samaa saarta kohden. Vihdoin se laskikin

saaren pohjoisrannalle, ja miehet menivät katsomaan, mitä kulkijoita ne

olivat.

Ne olivat kannanlahtelaisia, pappi ja kolme soutajaa, niiden muassa

nuori kalastaja Ontrei. Arvaten ja peläten, että pohjalaiset

hyökkäisivät pahaa aavistamattomaan ja varaansa pitämättömään

luostariin, olivat kannanlahtelaiset, pappiensa hartaista kehotuksista,

päättäneet lähettää sinne varoittavan sanan, ja siinä olivat nyt

sananviejät. Myrsky oli katkaissut heiltäkin matkan ja ajanut heidät

vihollisten kynsiin. Lypsämällä saatiin ne tiedot venemiehiltä

selville.

-- Vai semmoisilla asioilla te kuljette, ivaili Vesainen. -- Mutta

eihän teillä kovin kiirettä liene, ehdittäneenhän sinne huomenna

yhdessä matkassa.

Pappi kumarteli kauhistuneena ja pelosta vavisten sekä teki

ristinmerkkejä, tuskan hien pusertuessa otsasta.

-- Maltahan, ukko, kumarruksinesi, sitten luostarissa posmiloidaan

yhdessä. Tarjennet sielläkin, siellä tulee olemaan hyvä lämmin!

-- Tämä "pääpaha" meitä opastaakin luostarin sokkeloissa. Tulit hyvään

tarpeeseen.

Niin ilkkuivat nuoret miehet säikähtyneelle papille, sillä aikaa kun

vanhemmat koettivat soutajilta saada urkituksi, mitä Ahma siellä

mantereella puuhasi ja mitä hänellä oli mielessä. Mutta siitä eivät

karjalaiset puhuneet sanaakaan, eivät mihinkään selityksiin ryhtyneet.

Vaan kun pohjalaisten veneille astuttiin, näki Ontrei siellä ryöstetyn

lemmittynsä, Kuosmasen Marjan, istuvan Hannun rinnalla. Silloin pojalla

silmät salamoivat ja hän karkasi kohti.

-- So, so, sievemmästi, ilkkuivat iiläiset ja rupesivat miestä kiinni

pitelemään. Ja Hannu hyväili tyttöä ja härnäsi:

-- Etäämmältä saat nätisti katsoa, mutta hypeltelemään ei saa tulla

näin koreata tyttöä. Vai miten -- oliko tämä sinun morsiamesi?

Hannu keikutteli tyttöä polvellaan ja kallisti pään suuta suikatakseen.

Tytön silmissä kiilsi kyynel, ja voimatonna hän reuhtoili ryöstäjänsä

käsissä. Mutta vihan vaahto tursusi Ontrein suusta.

-- Ilkut siinä nyt, huusi hän Hannulle, vaan ilkut parahiksi, kun

kotiisi tulet! Taitavat olla raiskattuina omatkin morsiamesi.

Ympärillä olevat höristivät pahasti korviaan, vaan Hannu kysyi

tyynesti:

-- Mikäpä ne siellä raiskaisi?

-- Mikä! kähisi Ontrei. -- Kyllä Ahma siitä huolen pitää.

-- Ahma!?

Se huudahdus pääsi useimpain huulilta. Miehet otettiin tutkitteelle

ja vähän komennettua saatiinkin heidät tunnustamaan, että Ahma

keräämällään joukolla oli päättänyt lähteä -- nyt kenties jo lähtenyt

-- kostoretkelle Pohjanmaalle. Hän oli huomannut turhaksi kotona

taistella ylivoimaa vastaan, kylätkin oli jo hävitetty, tavarat

ryöstetty. Sen sijaan hän oli ruvennut houkuttelemaan miehiään

kostoretkelle Pohjanmaalle; sillä aikaa kun pohjalaiset ryöstivät ja

herkuttelivat Vienan vesillä ja raskailla kuormillaan sieltä

palailivat, sopi heidän käväistä tekemässä vähän puhdasta näiden omilla

rannoilla. Se tuuma oli viehättänyt hurjistuneita, kostoa janoavia

karjalaisia, ja nämä olivat paraikaa varustautuneet matkalle, kun

Solovetiin aikovat lähtivät Kannanlahdesta.

-- Voi viheliäinen, minkä teki!

-- Ja me ollaan täällä!

Nyt oli neuvoja keksittävä, nyt tuumittava, mitä tehdä, mihin kääntyä.

Oliko jatkettava entistä suunnitelmaa, hyökättävä luostaria hävittämään

ja vasta sen tehtyä lähdettävä paluumatkalle, vai oliko heti kiireimmän

kautta riennettävä kotimatkalle, koetettava, ehdittäisiinkö vielä

kotikyliä puolustamaan?

Jälkimmäistä vaativat useimmat. Heillä oli kotinsa mielessään,

tuskallisesti huolenaan turvattomat vaimonsa ja pienet lapsensa, jotka

jäisivät julman Ahman ja äärimmilleen ärsytettyjen karjalaisten

kidutettaviksi. He vaativat pikaista paluumatkaa.

Vai oliko otaksuttavaa, että mitenkään ehdittäisiin kotiin siihen kun

Ahma pienemmän joukkonsa ja köykäisten alustensa kanssa? Ja jos ei

ollut, eikö ollut parempi täydentää retki täällä ja sammuttaa kerrankin

tuo ikuisten kärsimysten ja vaarojen pesä, hävittää Soloveti. Sitä

kesti miettiä.

Ahma kulkee tietysti Pääjärven kautta pohjalaisten äskeisiä jälkiä.

Siellä on pahat matkat vastavirtaan pienellekin joukolle, vähän veden

aikana varsinkin. Pohjalaisten sitä vastoin sopisi kulkea Vienan

Kemijokea ylös, sitten Maanselän poikki ja Oulujoen Lentuan ja Kuhmon

haaraa alas. Matkat melkein yhtä pitkät, mutta jälkimmäinen hiukan

helpompi.

Ehkä ehdittäisiin, ehkä sittenkin, jos oikein ponnistettaisiin, ajoissa

perille kotikyliä puolustamaan.

-- Koetettava tuota ainakin on.

Se oli yleinen mielipide. Vesainen ei ollut ottanut keskusteluun osaa,

hän oli istunut ja miettinyt. Kaksi voimaa hänessä taisteli, ne repivät

häntä kahtaalle. Toinen oli viha ja kunnianhimo, ja se houkutteli häntä

kaikesta huolimatta täydentämään alkuperäisen aikeensa, hyökkäämään

luostariin. Se oli tuossa melkein äänen kuuluvilla -- siihenkö se saisi

jäädäkin? Toinen voima oli rakkaus, ja se repi kotiin: kotikylä, oma

pirtti, oma nuori vaimo kaipasi suojelijaansa, voisiko hän,

koettamattakaan heitä pelastaa, jättää heidät varmimman surman suuhun?

-- Ah! sitä kirottua Ahmaa. Jospa saisin sinut noiden kourieni rakoon!

Kysyvästi katselivat toiset Juhoa, peläten että hän vielä vastustelisi

kotiin lähtöä. Vanha Kauppi tuli häntä vakavasti puhuttelemaan:

-- Vesainen, veljeni, älä nyt ole visainen...

-- Niin -- Juho katkaisi vanhuksen puheen -- siitähän ei pääse

mihinkään, meidän täytyy palata. Veneet kuntoon! Vielä tänä yönä

lähdetään kotiin päin.

Miesten kiirehtiessä lähtöä valmistamaan käveli Vesainen vielä kerran

Hanhisaaren pohjoiselle rinteelle, jonne Solovetin luostari kuulti

avaran ulapan takaa. Kahta kirkkaammin kimaltelivat nyt laskevan päivän

valossa sen kullatut kupolit, ikäänkuin uhitellen voimattomaksi

käynyttä vihollista. Katkeran kiukkuisena ojensi Vesainen sitä kohden

puristetut nyrkkinsä: hän näytti tahtovan polttaa sen poroksi silmäinsä

salamoilla!

Mutta veneet olivat jo valmiit, ja pian porisi taas yön hiljaisuudessa

vesi pohjalaisten veneiden keulan alla, jotka tyyntyvässä saaristossa

nyt oli käännetty Kemin suuta kohden.

Vasta selällä miehet huomasivat, että Hannun veneessä ei ollutkaan enää

vankia. "Taisi karata", selitti Hannu rauhallisesti. Mutta toiset

tiesivät kuiskata, että karkaamisen laita lienee ollut niin ja näin.

Hannun oli, kerrottiin, mieli heltynyt tytön hartaista rukouksista.

Tämä oli niin kiihkeästi pyytänyt häntä pelastamaan hänet ja sulhonsa

Ontrein, että Hannu oli laskenut hänet menemään. Ja siinä lähdön

touhussa oli vene Hanhisaaren pohjoiselta rannalta lähtenyt nopeasti

viilettämään ulapalle.

Siinä istui onnellisena Ontrei vielä onnellisemman morsiamensa rinnalla

ja ponnisteli toisten Kannanlahden miesten kanssa voimiaan soutaakseen

vielä korkeasti kuohuvan aallokon halki luodetta kohden, kotoiselle

rannikolle. Mutta pappi ei ollut veneessä. Ontrei oli palatessaan

nähnyt hänen jäävän veriinsä makaamaan Hanhisaaren kalliolle.

Vesainen oli näet kiukusta kuohuen veneelleen palatessaan nähnyt tuon

kavalannäköisen mekkoniekan lymyilevän siellä kivien lomassa, ja

hänestä sen kasvoilla oli näyttänyt olevan ilkkuva hymy. Harmistuneena

oli Juho silloin huudahtanut:

-- Sinä ainakaan et mene Solovetiin kertomaan sen pelastumisesta ja

meidän pettymisestämme!

Ja kirveensä hamaralla hän oli musertanut ukolta pääkallon.

Tarina kertoo, että Solovetin pyhät munkit olivat sittemmin tämän

vainajan muistoksi pystyttäneet Hanhisaaren huipulle kiviristin, joka

sitten vuosisatain kuluessa, kuumottaen kauas merelle, on ollut

kaikkien ohikulkevain pyhiin vaeltajain nähtävänä ja jonka kohdalla

Vienan rantalainen aina on hartaana tehnyt ristinmerkkinsä.