VI.

Jo veri jokena juoksi,

Hurme koskena kohisi.

Peitti maassa marjan varret,

Kanervaiset kankahalla.

Heleästi ja sointuisasti kilisivät kirkonkellot Petrunpäivän aattona

kaupungin kolmesta kirkontornista, helähtäen kauas yli Nivajoen

mahtavan suukosken kohinan. Kosken niskaan, kahden puolen Nivajokea,

joka laskee vetensä Kannanlahteen, oli näet tuo pieni kaupungintapainen

syntynyt. Se oli perustettu vasta puolisensataa vuotta sitten,

vaan oli jo rikkaan kalastuksen, suolakeittimöidensä, tuotteliaan

lappalaisverotuksen ja kaikenmoisen kaupustelun avulla kohonnut koko

kauniiseen kukoistukseen. Siinä asui lähes satakunta perhettä, kaikki

karjalaista sukuperää, ainoastaan papit, joita Solovetin luostari

lähetti, sekä jotkut harvat siirtolaiset olivat venäläisiä.

Nyt oli sen asukkailla juhla käsissä, sitä kilkuttivat kirkonkin

kellot. Jo puolelta päivin heitettiin Petrunpäivän aattona työt pois,

kalastajat palasivat mereltä ja laskivat veneensä kosken alle

ankkuriin, juhlavalmistuksia viimeisteltiin, ja siinä touhussa oli

vielä puolenpäivän aikana vilkasta liikettä ja elämää kylässä. Mutta

pian se kävi hiljaiseksi ja autioksi. Tavallisuuden mukaan lähtivät

näet kaikki asukkaat vanhoista vaivaisista lapsiin ja imeväisiin saakka

juhla-aattoa viettämään kaupungin ulkopuolella olevalle, pakanuuden

aikaiselle juhlakedolle Ristivaaran rinteelle. Kesäinen päivä oli

tukahduttavan helteinen. Aurinko paistoi täydeltä terältään

pilvettömältä taivaalta, tuulen henkäystäkään ei tuntunut, suoraan

ilmaan nousi savu kokkotulesta, joka ennen pitkää oli viritetty

Ristivaaran huipulle.

Siellä vietettiin juhla samaan tapaan kuin uhrijuhlat ennen isien

aikoina. Syömistä ja juomista oli tarjona yhteisellä kustannuksella,

lampaita oli teurastettu, piiraita leivottu, olutta pantu viljalti.

Siinä ryhmityttiin päivän puolelle kivikkorinteeseen, ja kukin

ikäluokka huvitteli omalla tavallaan. Nuoret miehet löivät painia ja

kilpailivat jousella-ammunnassa ja suopungin heitossa, tytöt

karkeloivat kentällä tanssin touhussa, ja vanhemmat miehet ja naiset

istuivat yhteisistä asioistaan tarinoiden koivujen juurella, joiden

siimeksessä valkopartaiset vaarit kertoivat satuja ja vetelivät vanhoja

virsiä, opettaen lastensa lapsille noita isiltä perittyjä lauluja

vanhasta Väinämöisestä, Ilmarisesta seposta ja Kalervon pojasta

Kullervosta.

Kullervon kostoretkestä oli ukko juuri laulanut, kertonut, miten tämä

oli surmannut Untamon joukon, polttanut talon ja tappanut karjan. Pieni

paitaressu kiipeää silloin hänen polveaan vastaan ja kysyy silmät

suurina:

-- Kuulkaa vaari, miksi hän tappoi Untamon koko perheen?

-- Kullervoko? Hän tahtoi kostaa.

-- Mikä se on kosto?

Vanhemmat ihmiset nauroivat tuolle viattomalle kysyjälle, ja ukko

rupesi vetelemään virttä toisesta paikasta.

Tiheään kiertelivät kolmivanteiset olutkipot miesjoukossa, ja nuorten

suonissa rupesi jo veri kiivaammin kihahtelemaan. Siinä mahtailtiin

voimista ja kehuskeltiin urostekoja. Ahma rehenteli joukossa

parasnamiesnä ja haastoi ylpeästi nuorukaisparvesta jokaista

voittosille.

-- Tule sinäkin, Ontrei, miesten kera painille äläkä pelehdi siellä

tyttöjen kanssa, huusi hän hoikkaiselle nuorukaiselle, joka siinä

vieressä naislaumaa nauratteli.

-- Voimillasipa sinäkin kehunet, vaan et muilla menestyksilläsi,

vastasi Ontrei pisteliäästi.

Yleisenä kulkupuheena näet kerrottiin, että Ahma oli mielistellyt samaa

tyttöä, Kuosmasen nuorta ja kaunista Marjaa, joka koreimpana kukkasena

loisti kirjavapukuisessa tyttöjoukossa. Mutta tiettiin myös, ettei

tyttö häneen tahtonut suostua, vaan mieluummin kallistui reippaan

kalastajan Ontrein puoleen. Sillä vaikka Ahma olikin sankarina kuuluisa

koko Vienan rannalla aina Kemiin saakka, jossa hänen asetoverinsa

Kuisma häneltä kunniaa riiteli, niin nuoret tytöt häntä kumminkin

hiukan kammoivat ja karttelivat. Ahmalla oli aikoinaan ollut jo paljon

lemmenseikkailuja. Kotikulmilla hän nuorempana oli elänyt hyvin

vallattomasti, ja olivatpa kylän miehet kerran niin hänelle suuttuneet,

että hänen oli täytynyt lähteä käpälämäkeen kotikylästään. Hän oli

retkeillyt Jäämeren rannalle, elänyt siellä kalastamalla, kulkenut

kaukana Ruijan rannikolla, josta oli parin vuoden perästä palannut

nuoren norjalaisnaisen kanssa, jonka hänen sanottiin ryöstäneen.

Hyvästi oli Ahma tätä aikansa pidellyt, vaan ikävä oli sittenkin

tyttöparkaa vaivannut vieraassa maassa; ja kerran, kun oltiin käymässä

Solovetin luostarissa, hän oli koettanut karata muutamassa

englantilaisessa kauppalaivassa. Ajoissa oli siitä kumminkin Ahma

saanut vihiä, suuttunut julmaksi, käynyt naisensa laivasta pois ja niin

kovakouraisesti häntä kurittanut, että hän jo sille taipaleelle kuoli.

Nämä olivat kaikki tuttuja seikkoja Kannanlahdessa, ja siksi tytöt

häntä hiukan arastelivat jos ihailivatkin.

Ontrein viittauksen johdosta sähähti Ahma äkäisenä vastaan:

-- Luuletko sinä tämmöisen pojan olevan yhden langan varassa, yhden

tytön vaivaisen? Toinenkin niitä on jo poimittu ja poimitaan vastakin.

-- Niin, jospa ei juuri kannanlahtelaisiakaan... Tytöt nauraa

tirskahtelivat, kun näkivät, että Ahman pisti vihaksi, mutta se häntä

suututti vielä enemmän.

-- Vähät minä kannanlahtelaisista, maailmaa on avaralta miniälläkin.

Odottakaahan, kun taas syyspuoleen käydään Pohjanlahden rannalla....

-- Siellähän kuulut mennä talvena otuksen pyytäneen...

-- Niin tein, vieläpä ylpeän Vesaisen sisaren. Siinä on tyttö, jota

kannattaa näytellä ja joka emännäksi kelpaa...

-- Mutta joka sinulta livahti kynsistä, kun itse pakoon juoksit. Olisit

näin pidellyt, ilkkui Ontrei ja nosti käsivarsilleen Marjan, joka siinä

ilkamoi suuttuvalle Ahmalle.

Jo karahtivat tummiksi Ahman jäntevät kasvot ja nyrkki puristui jousen

selän ympäri, jota hän heristeli.

-- Pakoon ... sanotko minun juosseen pakoon ... hä?

-- Muutkin sanovat. Höplät kuuluu olleen hyppysesi sillä kertaa.

-- Lurjus...!

Ahma ponnahti pystyyn, juoksi kohti ja tarttui kiihkeänä nuorukaista

rinnuksista kiinni. Posket hänellä paloivat ja silmät hehkuivat. Hän

oli soturikunniastaan arka, paljoa hän ei muutenkaan leikkiä sietänyt,

vaan vaivainen se, joka siinä kohden hänestä rupesi pilkkaa tekemään.

Pelästyneinä pyrähtelivät tytöt kaikille suunnille, arkoina vetäytyivät

toiset pojatkin syrjemmäs, ja hätääntyneinä kiirehtivät vanhemmat

miehet väliin. He tunsivat Ahman hurjuuden, kun hän pääsi suuttumaan,

ja koettivat taistelevia erottaa. Mutta Ahma huusi vain julmistuneena,

rytyyttäen vastustajaansa:

-- Vastaatko puheesi vai peruutatko sanasi?

Toinen koetti vastustella, mutta jysähti kuin ranka Ahman alle

tantereeseen.

-- Peruutatko...?

-- Pe ... pe ... peruutan.

-- Kiitä Jumalaa, että ajoissa peruutit, sillä muuten... So, lappele

jalkoihisi! Ja jos tässä joukossa on miestä semmoista, joka sanoo minun

paenneen, niin tulkoon vaikka kymmenen!

Toiset koettivat rauhoittaa suuttunutta miestä, joka mahtavana niinkuin

Jumala uhkaili heidän edessään. Vähitellen luonto laskeusikin, hän

istahti taas maahan ja rupesi uudelleen kehuskelemaan, kuinka

herkullinen tyttö se Vesaisen sisar oli ja kuinka hän sen vielä

kainalosiipakseen noutaa. Ja osoittaakseen, että hän jälleen oli aivan

rauhallinen, hän ojensi jousensa virran yläpuolella liitelevää

kalalokkia kohden, laukaisi, ja lepattaen putosi lokki koskeen.

-- Se nuoli lähti miehen kädestä, kehuskelivat toiset, ja kun

oluthaarikka taas tuotiin esiin, juotiin sovinnon maljat ja tarinoitiin

kaikessa ystävyydessä.

Ilta oli näissä juomingeissa kulunut myöhäiseksi, ja taivas peittyi

pilviin, mutta juhlaa jatkettiin yhä. Äskeisen tappelun aikana oli

metsänrintaan Ristivaaran pohjoiselle kupeelle hiipinyt viisi miestä.

Sieltä he kuuntelivat juopuneiden porinaa, näkivät miesten pian olevan

aivan kykenemättöminä ja aikoivat hiipiä takaisin. Mutta eräs

poikavekara huomasi heidät ohi juostessaan ja huusi että "täällä on

outoja miehiä". Silloin nämä astuivat rohkeasti esiin.

He olivat vakoojia iiläisten retkikunnasta. Oli vanha Kauppi, Juho

Vesainen ja Krankan Hannu sekä pari muuta retkeilijää. He olivat

pukeutuneet kalamatkalla olevain pukuun, lakit he olivat vetäneet

syvälle silmilleen ja noella tuhrineet kasvonsa tuntemattomiksi.

Astuivat väsyneinä matkalaisina juhlivain keskelle ja toivottivat

rauhaa.

-- Rauhatpa vieraillekin. Mistä sitä kuljetaan?

-- Tuolta kuljetaan Kuolasta päin, kalamatkalta kotiin Aunukseen.

-- Mistä pitäjästä ne miehet sieltä?

-- Repolasta ollaan.

Se oli vanha Kauppi, joka vastaili kaikkien puolesta. Hän näet tiet

tunsi, osasi hyvin valehdella ja olipa aikoinaan oppinut vähän

matkimaan aunukselaisilta kaupankulkijoilta näiden puhetapaakin.

Epäillen katselivat kannanlahtelaiset heitä ensiksi, kyselivät ristiin

ja rastiin, tiedustelivat nimiä ja sukua, vaan kun miehet osasivat

kaikki retkensä tarkoin selittää, niin jo kutsuivat heidät kestiin

vieraikseen, unohtaen kaiken varovaisuuden. Miehiä kestittiin auliisti,

syötettiin, juotettiin ja käskettiin yöksi kylään.

-- Juokaa, te vieraat! Nyt on praasnikat, eikä oluella ole määrää.

Miehet kallistivat haarikkaa, mutta ryyppäsivät ainoastaan puolen

ryypyn, jota vastoin kannanlahtelaiset kallistivat kokonaisen. Ahmakin

siinä jo tuherteli päissään, vaan vielä hänellä oli jäljellä vähän

tajuntaa ja muistoa. Taputtaen Juhoa olalle sopersi hän:

-- Missä minä olen sinut ennen nähnyt, nähnyt minä olen.

Hän tunnusteli Iijoen jäältä vihollistaan, jolta hän isän oli tappanut,

vaan muisti petti. Ja Kauppi ehätti vastaamaan.

-- Ka, lienet meidän puolessa kulkenut, me ollaan ensi kertaa täällä.

-- Olen minä maailmaa kulkenut. Mutta terve, mikä lienetkin...

Juotiin taas, ja juhlijat päihtyivät yhä enemmän. Sinne tänne

pensaikkoon oli jo joku nukkumaan kellahtanut, toiset hieroivat

keskenään tappelua, toiset lauloivat ja hoilasivat, vieraita ei

muistanut kukaan pitää silmällä. Nämä odottivat sopivaa hetkeä

puikahtaakseen pois, -- mutta Hannu oli kateissa. Hän oli lepikon

takana löytänyt tyttöparven, heti siihen heittäytynyt tuttavaksi ja

pikeytynyt parhaaksi mieheksi karkeloimaan. Kuosman Marjan hän kohta

oli hempukakseen anastanut, ja vähältäpä oli, että eivät kylän nuoret

miehet mielineet selkään antamaan, kun hänellä oli niin hyvä menestys

tyttöjen luona.

Siitä Juho hänet vihdoin löysi, kuiskasi ankaran sanan korvaan, ja niin

he lähtivät, yksitellen metsään puikahtaen pois juhlapaikalta ja

kiersivät veneilleen. Kaupunkilaiset kuuluivat vielä kotvasen

metelöivän vaaralla, ja vasta hetken kuluttua lähtivät sieltä viimeiset

pienin parvin hurraten ja hoilaten taivaltamaan kaupunkiin. Väsymys

voitti siellä heti juopuneet miehet, ennen pitkää lepäsi koko kylä

syvimpään uneen vaipuneena, voimatta aavistaakaan että turmio ja

hävitys vaani melkein aivan kotinurkkien kohdalla.

Pohjalaisten retkikunta lymyili näet virstan päässä niemen takana,

jonne miehet illan suussa olivat veneensä laskeneet. Sieltä oli viisi

miestä lähtenyt vakoilemaan, tutkiakseen minkälainen vastarinta olisi,

ja sillä tiellä he olivat kulkeutuneet juhlakentälle asti, kun kaupunki

oli ollut autio. Hetki oli mitä otollisin hyökkäykseen, he kertoivat

odottaville palatessaan. Karjalaiset makasivat päihtyneinä raskaassa

unessa.

-- Ja nyt työhön, miehet, nyt saadaan tapella, puhui Juho tovereilleen.

-- Punoittaa pitää kohta taivaanrannan, eikä yö ole oleva äänetön.

Terästäkää keihäänne ja karaiskaa luontonne, pois sääli ja arkuus!

Muistakaa, että tämä on koston hetki! Nyt ne maksetaan omat kärsimykset

ja kyyneleet. Tappakaa, ryöstäkää, polttakaa, mutta vankeja ei huolita.

Saalis kootaan yhteen ja jaetaan tasan. Nyt eteenpäin!

Itsellään hänellä silmä paloi ja joka lihas oli jännittynyt, kun hän

iiläisten kanssa lähti suorinta tietä kaupunkia kohden samoamaan.

Kemiläiset ja liminkalaiset lähtivät kiertämään vuoren rinnettä

hyökätäkseen kaupunkiin toisesta päästä.

Ääneti astuttiin aivan kaupungin keskustaan, vasta siellä päräytettiin

valtava huuto, ja samassa hetkessä hajausi miesjoukko taloihin

ryöstämään. Suurimpiin, vauraimpiin taloihin työnnyttiin ensiksi, ovet

potkaistiin rikki, varastohuoneet murrettiin auki. Väsyneet nukkujat

heräsivät kauhistuneina unestaan, kavahtivat pystyyn pyörryksissään ja

käsittämättä mitä oli tapahtunut. Pökerryksissään seisoivat vielä

humalansekavat miehet puolipimeissä tuvissaan tai juoksivat

saamattomina edestakaisin, osaamatta ryhtyä mihinkään vastarintaan.

Vaimot ja lapset kirkuivat ja itkivät ja koettivat turhaan

kirmaista pakoon; joka suunnalla oli vihollinen vastassa. Muutamat

selväjärkisemmät miehet tempasivat, niin pian kuin olivat huomanneet,

että vihollinen oli kylässä, kirveen tai keihään seinältä ja

kiirehtivät ulos. Vaan useimmat nutisti jo ovella vihollisen tappara,

ennenkuin he kadullekaan kerkesivät.

Teurastus on alkanut. Hyökkääjät piirittävät ovet, ja kuka vähänkin

vastahankaan vetelee, se saa kohta surmansa. Vaimoja ja lapsia

sullotaan navettoihin ja lammaskarsinoihin, etteivät olisi tiellä;

miehiltä sitaistaan kädet ja jalat, milloin ei henkeä oteta. Ja sitten

tutkitaan talo tarkoin lävitse, aitat, ullakot, kellarit, kaikki;

otetaan mitä kelvolliseksi huomataan. Elukat isketään ilkeyksillään

kuoliaiksi, vaikk'ei niitä voida ottaakaan mukaan. Ja kun talosta on

puhdas saatu, sytytetään se palamaan ja siirrytään toiseen.

Monelta kulmalta Kannanlahden kaupungista nousevat jo liekit korkealle

kesäyön kelmeää taivasta kohden, vaan hävitystä ja ryöstöä kestää

ehtimiseen. Verta vuotaa pitkin katuja ja pihamaiden nurmikkoja,

haavoittuneiden valituksia, pelästyneiden huutoja kaikuu kaikkialla, ja

ylinnä soivat hävittäjäin hurjat kiihotushuudot. Veren näkeminen

julmentaa pehmeämpiäkin luonteita: he tappavat häikäilemättä,

säälimättä, käsittämättä mitä tekevät. Se on kostoa!

Vesainen riehuu tulistuneena joukkonsa keskessä, neuvoo, kehottaa,

kiihottaa. Hän juoksee edestakaisin, hän ikäänkuin hakee jotakin. Siinä

juoksee häntä vastaan melkein alastonna puolikasvanut, säikähdyksestä

kuolemaisillaan oleva poika; tämän hän tempaa hartioista kiinni.

-- Missä on Ahman talo, sano paikalla poika!

-- Ah-ah-ha...

-- Sano paikalla taikka...

-- Ra ... rannalla tuossa... Uusi pirtti.

Nuolena kiitää Vesainen sinne. Muutamia miehiä siellä jo on pihalla,

mutta ovi on suljettu sisältä. Vesainen nykäisee ruumiinsa voimalla:

käsipuu jää kouraan. Hän potkaisee: jo halkeilevat laudat ja saranat

naksavat. Vielä jysäys... Vaan samassa lennähtää ovi sisäänpäin auki,

tempaa hänet kumoon, ja mies hyökkää kirves ojossa tuvasta ulos. Se on

Ahma. Hän karkaa salamana pihan poikki. Pohjalaiset tapaavat häntä

keihäillään, vaan eivät ehdi osata. Hän on jo ulkona, juoksee tuiskuna

rantaa kohden -- Vesainen perässä, koivet suorina, keihäs ojossa. Ahma

ehtii kymmentä askelta ennen, työntää veneen rannasta, hyppää siihen ja

antaa sen luisua nielevään koskeen. Synkästi kiroten hyökkää Vesainen

vesikiville asti, viskaa keihäänsä pakenevan jälkeen. Se leikkaa

liepeen Ahman mekosta ja uppoaa räiskyen vaahtoavaan koskeen.

Venettä ei ole toista lähellä. Harmista kuohuen näkee Vesainen, kuinka

Ahma asettuu perään ja viilettää taitavasti veneensä alas Nivakosken

ärjyvistä pyörteistä. Hän on pelastunut, siihen ei voi mitään.

Takaisin taloon rientää Vesainen. Tupa on tyhjä, vuoteessa sairaana

makaa siellä ainoastaan Ahman ikäloppu, sairas, liikkeelle pääsemätön

isä. Vimmoissaan nykäisee Vesainen vuoteen ja vanhuksen yhdessä mytyssä

ulos pihalle, polkee jalallaan sairaan korisevaa rintaa ja kohottaa

sotakirveensä...

-- Sääli toki valkoista päätä, kuuluu ääni hänen takanaan. Hän kääntyy;

se on Hannu, joka tempaa hänen käsivarrestaan kiinni. Tämä on myöskin,

Helinälle antamansa lupauksen mukaan, etsinyt Ahmaa taistellakseen

hänen kanssaan, vaan on tullut liian myöhään. Ja Juhon julmuus häntä

kauhistuttaa.

Vaan Vesainen työntää hänet pilkaten kupeeltaan pois ja lausuessaan:

-- Säästikö hän _minun_ isäni valkoista päätä -- heilauttaa hän

kirvestään ja halkaisee harmajan kallon.

Katsoo sitten hetkisen työtään ja rämäyttää naurun:

-- Siinä on! Minä olen kostanut -- mutta vasta puoleksi.

Sitten hän ikään kuin havahtuen unestaan, käännähtää selin ja huutaa:

-- Nyt, miehet, kirkkoihin! Siellä ne aarteet ovat, joita kannattaa

kotiinkin kuljettaa! Mutta tuleen ensiksi tuo hökkeli!

Kirkkoihin paenneet, säikähtyneet naiset ja lapset potkitaan ulos, ja

puhdistustyö alkaa. Hopeat ja kullat, koristukset ja suitsutusastiat,

Jumalan ja pyhän neitsyen kuvat mätetään säkkeihin ja kannetaan ulos.

Kynttilänjalat kiskotaan irti, arkut murretaan auki, messupuvut ja

ehtoollisastiat viskellään hujan hajan ikkunoista ulos. Kirkonkellot,

joita jaksetaan kuljettaa, kiskotaan myöskin rannalle, jonne jo

kasoittain tavarata kaikilta suunnilta on kertynyt. Sitten nuotio

nurkan alle ja kirkko tuleen.

Niin leimuaa jo kaksi kirkkoa täydessä liekissä. Mutta miksi seisoo

kolmas kirkko mäennyppylällä vielä polttamatta?

Sen on jumalanäiti pelastanut. Palavaa kekälettä oli jo muuan nuori

iiläinen ollut siihenkin viskaamassa, mutta hänen katseensa olivat

sillä hetkellä osuneet suureen, seinällä olevaan Maaria-neitsyen

kuvaan. Sen silmät olivat katsoneet häntä niin surunvoittoisesti ja

varottavasti, ne olivat niin elävästi muistuttaneet hänen oman äitinsä

kasvoja jäähyväisiä heitettäessä Iijoen rannassa... Pojalta putoaa

kekäle maahan, hän peräytyy säikähtyneenä ja huudahtaa:

-- Minä sitä en sytytä, se on pyhä paikka!

Vesainen osuu ääreen, kuulee jutun ja päästää halveksivan naurun:

-- Lapsen luonto!

Mutta eipä toisenkaan miehen tehnyt mieli sitä kirkkoa sytyttämään.

Vihan ja koston tulinen lieska, joka koko yön oli liekehtinyt Vesaisen

silmissä, talttuu vähitellen, ja kasvoille leviää mielihyvän ilmaus.

Tämä on kaikki hänen tekoaan! Siitä hän nauttii. Hän kävelee kosken

partaalle, jonne ryöstötavarat on koottu ja laittaa sanan miehille

saapua sinne, kun työnsä ovat täyttäneet.

Siitä hän syrjästä katselee työnsä hedelmiä: Yhtenä tulimerenä

liekitsee koko kaunis pogosta; hiiltyviä raunioita täällä, suitsuavia

savupatsaita siellä, niiden välissä kiertelee kuin aaveita surkeita

olentoja, äitejä etsien lapsiaan, lapsia itkien vanhempainsa

kylmenevien ruumiiden ääressä. Yö on kulunut. Päivä nousee ylemmäs

itäiselle taivaalle, valaisten selvemmäksi ja kokonaisemmaksi tuon

suurenmoisen, surullisen näytelmän.

Siihen jokiahteelle keräytyvät miehet vähitellen verisestä työstään.

Siinä valmistetaan juhla-ateriat, kannetaan siihen kylän aitoista

parhaat herkut, syödään ja mässätään. Ja hetkeksi laskeupi öisessä

hävitystyössä väsynyt miesjoukko puhtaalle nurmikolle lepäämään.

Saapuu vihdoin Krankan Hannukin kokouspaikalle. Hän on taas ollut

seikkailuissa. Kun hän ei Ahmaa voinut saada käsiinsä, pisti hänelle

päähän lähteä tiedustelemaan, miten sen Kuosman perheen lienee käynyt,

jonka ihanaa tytärtä hän illalla oli juhlapaikalla mielistellyt.

Kylän laidasta hän löysi talon, joka jo paloi täydessä tulessa. Mutta

sen talon pihalla olivat pohjalaiset ensi kerran vastuksensa tavanneet,

ja siellä taisteltiin aika kiivaasti. Nuoren Ontrein seurassa oli näet

joukko karjalaisia nuorukaisia rientänyt pelastamaan kylän kaunotarta

vihollisten kynsistä. Mutta nämä eivät hellittäneetkään saaliistaan.

Siinä kaatui miehiä molemmilta puolin, ja hätä oli jo harvoilla

pohjalaisilla käsissä, kun Hannu parin miehen seuraamana joutui

paikalle. Ja lujille siinä joutui Hannukin. Epätoivon vimmassa iskivät

karjalaiset, ja vasta kovan ottelun jälkeen saatiin heidät ajetuksi

pakoon lepikkoon Ristivaaran rinteelle. Talonväen, joka taistelun ajan

oli aitassa lymynnyt, yrittivät hurjistuneet voittajat seivästämään

siihen paikkaan, ja ainoastaan puoliväkisin sai Hannu heidät siitä

hillityksi. Toiset hän päästi pakosalle, Marjan hän otti mukaansa ja

toi kokouspaikalle.

-- Mitä sinä tuosta kuljetat? kysyi Vesainen äkäisenä. -- Vankeja ei

oteta.

-- Otan sen omille varoilleni.

-- Et ota. Joko annat tytön juosta tiehensä taikka isken keihääni...

-- Iske, mutta silloin isken minäkin. Muulle saaliinjaolle en pyri,

mutta tämän saaliini pidän.

Eripuraisuuden välttämiseksi pidettiin kohta miesten kesken neuvottelu

ja siinä päätettiin, että Hannu pitäköön tytön, kun luopuu muusta

saaliista. Muut ryöstöt jaettiin venekuntain kesken ja hetken siinä

vielä levättyä ja tuhotyötä ihailtua lähdettiin voittoja kantamaan

veneille, jotka niiden painosta melkoisesti laskeutuivat. Ei näet

pidetty viisaana kauemmin viipyä tuhopaikalla, Ahma oli päässyt pakoon

ja arvattiin kyllä, ettei hän toimetonna liikkunut.

Vielä ennen illan tuloa istuttiin soutamaan ja jatkamaan hävitysretkeä

läntisen Vienan toisiinkin kyliin.

Rauha ja hiljaisuus vallitsi taaskin Nivajoen suukosken ympärillä.

Mutta eilen vielä kukoistava pogosta oli rauniona, sen poltetut

rakennukset kytivät ja suitsusivat vielä kauan, levittäen kosken päälle

savua ja kitkerää käryä. Pakoon päässeet asukkaat, jotka pelon

valtaamina päivän olivat puolialastomina lymynneet metsissä Ristivaaran

rinteillä, palasivat illan suussa varovasti ja tutkistellen

hävitetyille asuinpaikoilleen täyttämään raskasta velvollisuuttaan:

korjaamaan haavoitettuja ja hautaamaan vainajia.