V.

Jopa siitä joukko läksi

Noihin suurihin sotihin,

Tasapäihin tappeluihin;

Sata miestä soutamassa,

Tuhat ilman istumassa,

Nenin jousia nenässä,

Terin miekat teljopuilla.

Kesäkuu oli puolivälissä samana vuonna 1589. Kaupin rannassa Iijoen

suulla oli elämää ja liikettä, vilkasta ja äänekästä niinkuin

suurimpain juhlapyhien aikana taikka isoimmilla markkinoilla. Jo

aikaisesta aamusta touhusi ja temmelsi miesjoukko törmällä molemmilla

jokiahteilla ja rannassa veneissään. Juostiin talojen ja rannan väliä,

tavaroita kannettiin, veneitä korjailtiin, vitsoja väännettiin ja

taottiin hankatappeja, niin että hiekkainen törmä kumeasti kajahteli.

Huutoja kuului; saman venekunnan miehet hakivat ja hoilasivat toisiaan,

naiset kantoivat eväskontteja ja kirkuivat törmältä, kysyäkseen

veneissä olevilta miehiltään minkä mitäkin, lapset itkeä pillittivät ja

koirat ulvoivat kylällä.

Ei se ollut juhlapyhä eikä markkina-aikakaan. Oli arkipäivän aamu,

keskiviikkoinen työpäivä, mutta ei yhdessäkään iiläisessä talossa

kyhäytty aamutöihin. Siinä valmistauduttiin tuotteliaammalle

työrupeamalle kuin tavalliselle kynnölle taikka nuottamatkalle.

Iiläiset tekivät lähtöä kosto- ja ryöstöretkelle Vienan puoleisten

karjalaisten kyliin.

Kaikki oli jo valmista, miehet koossa, veneet kunnossa, viimeisiä

viimeistelyjä lopetettiin ja jäähyväisiä heitettiin. Siellä täällä

irroitettiin jo veneen keula rannasta, työnnettiin joelle ja

käännyttiin vastavirtaan. Toisaalla vielä antoivat lähtevät törmältä

viimeisiä neuvojaan kotiin jääville ja lohduttelivat itkeviä eukkojaan.

He olivat hilpeällä tuulella, koettivat kotiin jääviäkin rohkaista ja

istuttaa heihin pirteätä mielialaansa.

-- Mitäs sinä tyhjää itket, muoriseni, vai sitäkö pelkäät että minä

miellyn venäläis-naiseen ja jään sinne? Ole huoletta! Odotahan

syyspuoleen, niin minä tuon sinulle silkkihuivit ja hopeavyöt ja

kultasormukset joka sormeesi.

Niin lohdutteli muuan jokisuulainen saattamassa olevaa vaimoaan ja

taputteli leppoisasti leuan alle. Toinen kohotti kymmenvuotisen

poikansa käsivarrelleen, pyyhkäisi kyyneleen pois esikoisensa poskelta

ja virkkoi:

-- Sinä Kaihihan saat jäädä isännäksi taloon, näytäkin, että olet mies.

Kas niin. Kun vähän varreltasi ylenet, pääset sitten sinäkin mukaan. --

-- Mitä minun tuolle Kaijalle pitää luvata tuliaisiksi, kun se noin

surkeilee? kysyi muuan nuori mies puristaessaan morsiamensa kättä, joka

vavahteli hänen kourassaan.

-- Tuo sille sulhasensa takaisin, neuvoi tytön äiti.

-- Lähetänkö partasuun karjalaisen vai tulenko itse, Kaija?

Tyttö tarttui kaulasta kiinni ja kuiskasi: "Tule takaisin!" Kemiläiset

ja liminkalaiset, joilla ei ollut omaisia saattamassa, istuivat jo

veneissään ja soutelivat hiljalleen ylöspäin, kiirehtien rauhattomina

toisia, jotka vielä vitkastelivat. Hannukin istui muhkeana muutaman

veneen perässä ja huusi ohi soutaessaan Juholle, joka vielä rannalla

seisoi:

-- Tuletko mukaan vai etkö pääse eukostasi irti? Ja sinä, Anni, sano

Helinälle terveiseni, että iloisena poika lähti, mutta vielä

iloisempana se palaa. Hei vain, näin sitä mennään!

Hän huiskaisi melallaan, soutajat nykäisivät ravakasti, ja vene karkasi

keula vaahdossa eteenpäin.

Vaikea olikin Juhon päästä irtautumaan. Anni ei itkenyt eikä kiellellyt

häntä, vaan sen silmät tuntuivat pitävän häntä kiinni siinä yhdessä

paikassa. Vihdoin tempaisi Juho itsensä irti, hyppäsi veneeseen ja

ojensi kätensä:

-- Terveeksi jää. Hoitele kotia Tapanin kanssa ja luota siihen, että

minä palaan.

Useat veneet olivat jo kadonneet Illinsaaren taakse, ja Juhon soutajat

vetelivät voimakkaasti ehtiäkseen etupäähän, jossa johtajan veneen piti

kulkea. Juho heitti vielä viimeisen katseen törmälle, kääntyi sitten

silmäilemään seuralaisiaan, ja varmuus ja tyytyväisyys palasi taas

hänen mieleensä. Tässähän se nyt lähti se retkikunta, jota hän niin

innokkaasti oli koko kevään puuhannut. Tässä se nyt lähti kosto

Karjalaan.

Vaan kun jo viimeinen vene oli niemen kärjestä kääntynyt ja kadonnut

rannan taa, seisoi vielä kauan siellä täällä hiekkatörmällä joku

yksinäinen nainen, joka ei tahtonut saada kyyneltä kuivumaan

silmästään. Sitä hän siinä mietti: jääpikö sinne minun mieheni vai

naapurinko mies, vai jäävätkö molemmat?

Mutta Vesaisen retkikunta painoi täyttä vauhtia menemään Iijokea

ylöspäin. Suvantovesillä soutivat veneet yhdessä joukossa, ja siinä se

oli komeannäköinen matkue, joka pyrki Maanselkää kohden. Siinä oli

kolmattakymmentä venettä, useimmat kaitaisia, kepeitä jokiveneitä, noin

6 tai 7 miehen kantoisia. Kantajoukkona oli siinä 90 iiläistä, jotka

Vesaisen komennossa etupäässä sousivat. Kemiläisiä oli Lauri Torvisen

johdolla saapunut noin 25 miestä, ja Krankan Hannun mukaan oli

liminkalaisia lähtenyt saman verran. Se oli koko sotajoukko, näillä

retkillä käytetyistä tavallista suurempi. Monesti päivässä pyörähti

Vesainen veneensä perästä katsomaan tuota seuruetta. Siinä on

miesjoukko, jolla jo kelpaa vainolaista vähän kurittaa!

Kepeää ja hilpeää oli kulku sileällä joella ja suvantovesillä.

Liukkaasti lipuivat kolmihangassa soudettuina vastavirtaankin köykäiset

alukset. Laita naksui miesten vetäessä, keula kohisi koskena, ja

vaahtona porisi vanavesi perän takana. Usein pistettiin kilpasouduksi,

kun verekset miehet vaihtuivat airoihin. Väliin kuljettiin yhdessä

jonossa, väliin soutivat toiset muutamia virstoja edelläpäin, toiset

tulivat tyynemmin jäljestä. Mutta pitkin päivää helähteli miesten

voimakas laulu joelta ja kaiku kimmahti rantatörmästä toiseen.

Kummissaan katsoi rannan lepikosta erämaan pelästynyt peura tuota outoa

kulkuetta, joka noin arkailematta häiritsi sen rauhallisia

juomarantoja, ja törmän päällä kuusen juurelle lepoon laskeutunut

kontio lähti vihaisesti murahtaen koikkelehtamaan salon sydämeen.

Heinäsorsa lepatti levotonna edestakaisin pitkin saaren rantaa peläten

pesäänsä ja vasta laskettuja muniaan, ja koskelo sukelteli suurimmassa

hädässä pitkät taipaleet veden alla, näki kauhukseen pintaan

kohotessaan aina uuden veneen tulevan kohti eikä päässyt rauhoittumaan,

ennenkuin viimeinen vene oli soutanut ohi ja luonto metelin jälkeen

taas päässyt laskeutumaan vanhaan, tyyneen erämaan hiljaisuuteensa.

Leikkiä se oli suvannolla kulku, vasta työ alkoi kun koskille

kerittiin. Ja niistäpä ei loppua tullutkaan. Kun yhden niskaan oli

saatu sauvotuksi, niin jo kuului toinen kohisevan edessäpäin. Vettä oli

tulvan aikana siksi runsaasti, että useimmista koskista toki päästiin

sauvomalla ja köydestä kiskomalla. Vaan pitipä veneitä vetää rantoja

myötenkin, kantamalla viedä mäkien ja kallioiden poikki, ja siinäpä

kysyttiin miesten kestävyyttä ja jäsenien voimaa. Vaan voimaa sitä

olikin tuossa sataisessa miesjoukossa; metsä rytisi ja mäki soi, kun he

veneineen samosivat salojen yli, ja äänekkäästi hoilautti jokainen

venekunta aina, kun taas suvannolle sai aluksensa lasketuksi. Kun

rupeama oli soudettu ja vedetty, istuttiin johonkin mäen töyräälle

aterioimaan ja yöksi tehtiin pitkä rivi nuotioita jokiahteelle, ja

väsynyt miesjoukko laskeutui niiden kupeille levolle, aamulla aikaisin

taas kulkuaan jatkaakseen.

Saavuttiin sitten Iijoen latvoille, ja nyt ne vasta olivat suuret

vetotaipaleet edessä. Penikulmittain piti vetää veneet vedenjakajan yli

niihin vesistöihin, jotka Vienan lahtiin laskevat. Tässä yrittivät

toisinaan Maanselän harjanteet nousemaan seinäksi matkueelle pystyyn;

siinä pusersi hien, siinä koetteli voimia. Vähän päästä aina pakotti

lepäämään. Sattui toisinaan, kun miesjoukko väsyneenä retkahti

sammaleelle, että epäilys täytti moniaan rinnan, ja joskus tuli

nostetuksi kysymys:

-- Mutta mitä varten me täällä oikeastaan reutoamme kaukana erämaiden

syvyydessä, eiköhän todempaan kuluisi työmme, jos nämä voimat

kotioloihin käytettäisiin?

-- Ja peltotöissäkö myyrättäisiin?

-- Niin, siitä sitten ainakin sato ja leipä kasvaisi, mutta mitä kasvaa

tästä?

Se kysymys jäi useinkin vastaamatta, ja hiukan pettymystä kajasti

varsinkin nuorempain mielistä; yrittipä yksin Krankan Hannukin väliin

pitkillä vetotaipaleilla uupumaan ja kyllästymään. Vaan Vesaisen varma

esiintyminen ja rohkaiseva, repäisevä käytös sai harvat horjuvatkin

pian kohdalleen. Ja vähitellen rupesi maa, joka näihin asti oli

alinomaa vaihdellen kohonnut ja laskeunut, vihdoin tasaisemmin

laskeutumaan, myötämäkeen luisuivat veneet kepeämmin, ja eräänä aamuna

kimalteli jo edessä Oulankajoen tumma kalvo. Riemuhuudoin työnnettiin

veneet vesille ja lähdettiin solumaan alaspäin nopeasti kuljettavaa,

vuolasta virtaa ja saavuttiin jo illaksi vuorten kiertämän Paanajärven

suojaiselle rannalle.

Siinä levättiin päivä, koottiin voimia ja neuvoteltiin retken

suunnasta. Vanhemmat miehet, jotka usein nuoruudessaan olivat nämä

retket tehneet, tunsivat tien, ja tarkempia tietoja saatiin rannalla

asuvilta kalalappalaisilta. Kohtahan oltiinkin vihollisen alusmailla.

Pääjärven poikki päätettiin soutaa, siitä Kunnonvirtoja ja Susijärviä

pitkin kulkea suurelle Koutaselälle, josta Koutajokea myöten

Vienanmereen. Ensimmäinen päähyökkäys oli tehtävä Kannanlahden

kaupunkiin. Nyt oli edessä myötävät vedet ja verrattain vaivaton kulku.

Lappalaiset, säikähtyneinä noin suuren matkueen tulosta, teurastivat ja

toivat vieraita lepyttääkseen heille poroja antimiksi. Paistettiin

vartaassa poron lihaa, ja sitä syötäessä rupesivat vanhat miehet

muistelemaan ja kertomaan juttuja muinaisilta Lapin-retkiltään, jotka

heille nyt niin tuoreina palasivat mieleen. Nuoremmat istuivat ääneti

ääressä ja kuuntelivat ihmetellen ja kadehtien isien seikkailuita.

Erittäinkin kerrottiin, kuinka runsaasti ja helposti lappalaisilta oli

tavaroita saatu. Aitat tyhjennettiin, lisää teurastettiin.

Nuorista uteliaista kuuntelijoista kavahti eräs kysymään:

-- Mutta miten se lappalainen niin kernaasti antoi teille tavaroitaan?

-- Mitäpä se lammasraukka osasi vastustella. Sille kun kerran vain

ärjäisi mistä asiasta tahansa, että "anna heti paikalla", niin

lappalainen oli jo kontallaan ja tuomassa.

-- Orjan luonto!

Niin kehuskeltiin entisiä retkeilyjä ja naurettiin seikkailuille, eikä

ihme jos nuoremmille yritti käymään kateeksi. Taas alkoi muuan kertoa:

-- Oli se tässä Kitkan perukalla siihen aikaan muuankin lappalainen,

Aslak niminen, jolta minä kannoin veronahat. Jos koska satuin yön

aikaan ajamaan hänen kotaansa -- ja yön aikaanhan sitä usein satuttiin

-- niin heti ryömi Aslak vainaja vuoteeltaan, jättääkseen kylmästä

tulleelle vieraalle lämpöisen tilan...

-- Ja päivällä syötiin kuuta ja poronlihaa, ja lappalainen luki

veronahkansa poron kelkkaan.

Niitä vanhoja muisteltaessa kului päivä Paanajärven rannalla. Mutta

joukossa oli useita nuoria miehiä sellaisia, jotka eivät vielä

eläissään olleet nähneet lappalaisten oloja ja elämää näiden

kotipaikoilla, ja illan suussa heräsi miehissä tuuma lähteä lähempää

katselemaan lappalaiskyliä, joista muutaman ohi oli edellisenä päivänä

soudettu. Krankan Hannu, seikkailuihin aina valmiina, tarjoutui heti

lähtemään mukaan, ja valmistausipa joku vanhemmistakin miehistä

uudistamaan nuoruuden muistojaan. Vaan Vesaisen Juho teki tenän. Hän

kielsi jyrkästi miehiä lähtemästä yöpaikalta poikemmas.

Siinä yritti syntymään pieni kina Juhon ja Hannun välillä, joka ei

tahtonut taipua tottelemaan. Mutta pontevasti osasi Juho ylläpitää

isännyyttä seurueessaan:

-- Te ette mene mihinkään, sanoi hän. -- Sinäkin, Hannu, pysyt koreasti

veneelläsi. Nyt ollaan miesten retkellä, aikaa ei ole joutaviin poikain

leikkeihin. Tässä levätään yö ja aamulla aikaisin lähdetään matkalle.

Siinä ei auttanut muu kuin totteleminen, ja vaikka vähän

vastahakoisina, vääntäysivät nuoremmatkin miehet kumminkin hiiltyväin

nuotioiden ääreen makuulleen, ja Hannukin pistäysi tyytymättömänä

sääskiltä suojaavan rankisensa alle, muristen "joutavasta

juonittelemisesta".

Pian nukkui koko retkikunta sikeintä untaan Paanajärven rauhallisella

rannalla. Hiekalle kiinnitettyjen veneiden perät kelluivat kepeästi

loivan aallon heiluttamina, ja siitä syntynyt kuiskaileva, tukahtunut

loiske säesti leppoisasti yön hiljaisuutta. Niinkuin kaukaisten merien

takaa kuului iltatuulen salaperäistä huminaa hongikoista, korkeiden

rantavuorten huipuilta, ja etäällä Oulangan niskassa päästeli kaakkuri

tuon tuostaankin surunvoittoisia säveleitään. Juhannuksen ajan päivä ei

paljon joutanut mailleen menemään, se punoitti kauan purppuran

karvaisena pallona läntisen vuorenharjanteen päältä, ja vasta puolen

yön seuduissa se hetkeksi pistäysi latvojen taakse, valaen laaksoon

hienoisen hämärän.

Silloin vasta nousi sammuvan nuotion äärestä nuori mies sieltä, toinen

täältä, hiipi hiljaa vesakon rintaan, kiipesi jyrkänteelle, ja

juoksujalassa lähdettiin lappalaiskylää kohden. Eivät malttaneet näet

pirkkalaisten pojat olla varkainkaan pikimmältään pistäytymättä yön

hämyssä katsomassa noita lappalaisten vaivaisia kotia, joista heidän

isillään oli niin paljon rikkaita ja hauskoja muistoja. Pikimmältään

piti pistäytyä näkemässä, eikä väsymän jälkiä näkynyt, kun aamulla

matkalle lähdettiin.