IV.

Hurja noita huolinevi,

Epäkelpo keksinevi

Viittä kuutta vainovuott

Seitsentä sotakeseä.

Ei noita uro totelle,

Vääjänne väheäkänä.

Tuo mulle sotisopani

Vanhat vainovaatteheni.

Itse käyn isoni miekan,

Katson kalvan taattoseni

Viikon on vilussa ollut,

Itkenyt ikänsä siellä

Kantajata kaipaellut.

Oulujoen suulla Merikosken alla, siinä missä Oulun kaupunki nykyään

sijaitsee, oli jo 16:nnen vuosisadan lopulla vähän kauppalan tapaista.

Paikan asema tekikin sen siihen sopivaksi. Siellä oli liminkalaisilla

(Oulun suu ja jokivarsi kuului siihen aikaan vielä Limingan pitäjään)

laivansa, siellä kulkivat tukholmalaiset ja turkulaiset kaupparetkillä,

ja oli heillä siellä yli talvenkin varastojaan ja aittojaan. Merikosken

saarella oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ollut pieni puulinna

suojelemassa jokisuuta Vienan rauhattomain naapurien retkeilyiltä,

vaikka se nyt jo hoidon puutteessa oli aivan jäänyt lahoamaan. Koko

ryhmä pieniä asuinrakennuksia oli yhdessä koossa niemekkeellä joen ja

meren välillä, olipa muutamia suurempiakin, kuten voudin ja papin sekä

jonkun vauraamman kauppiaan talot.

Siitä ylöspäin pitkin jokivartta oli sitten aina vähän päästä

vankanlaisia taloja, joiden omistajat lohikalastuksen avulla pysyivät

voimissa paljon paremmin kuin esimerkiksi Limingan kirkonkylän

tilalliset. Niiden joukosta veti heti huomiota Krankkalan vankoista

petäjistä rakennettu talo korkealla jokitörmällä. Tämän päätalon

pihalla kihisi jo aamusta asti edellämainittuna päivänä kokoontunutta

joukkoa. Rivi hevosia oli sidottu rinnakkain aitovierelle, toisia

saapui vähän väliä, ja miehet keskustelivat ryhmittäin pihalla ja

siirtyivät sieltä yksi toisensa perästä talon uuteen tupaan, jossa

Hannu isäntämiehenä kohteliaasti otti vieraita vastaan. Vanha

Martta-emäntä juoksi tulisessa touhussa edestakaisin vanhasta pirtistä

uuteen, komenteli ohimennen renkejä ja piikoja pihalla ja ehätti aina

sanomaan jonkun ystävällisen tervehdyssanan uudelle vieraalle. Pitihän

hänen toki talon kunnian puolesta toimittaa kaikille syötävää ja

juotavaa sillä aikaa, kun he siellä odottivat kokouksen alkua. Vielä

näet ei Limingan kirkolta ollut saapunut ketään, eivätkä kaikki

iiläisetkään.

Vanhan tuvan portailla kevätpäivän lämpimässä paisteessa istuivat sillä

aikaa Krankan nuori Johanna ja Vesalan Helinä hartaasti keskenään

supatellen. He olivat ystävyksiä lapsuudestaan saakka, mutta nyt he

eivät olleet Vesaisen onnettomasti päättyneen häämatkan jälkeen

ensinkään tavanneet toisiaan, joten heillä olikin paljon keskusteltavaa

ja kerrottavaa. Tuhansia pikkusalaisuuksia, joita tytöillä aina on, he

nyt ilmaisivat toisilleen; siinä kuiskittiin, siinä naurettiin, ja

Helinäkin, joka viime ajat oli ollut omituisen surumielinen ja

harvapuheinen, suli taas entiselleen iloiseksi ja hilpeäksi, jotta

Juhon, joka pihan takaa sitä katseli, kävi oikein mieli hyväksi. Tytöt

olivat samanikäisiä, seitsemäntoista tienoissa molemmat, mutta

luonteeltaan ja näöltään hyvin erilaiset. Johanna kookas kasvultaan,

tummaverinen, mustat, palavat silmät, vilkkaat liikkeet, terävä ääni.

Helinä taas melkein lapsellisen hento, pienikasvuinen, tuuhea

liinatukka; hänen sirotekoisista kasvoistaan kuvastui lempeyttä ja

naisellisuutta, ja hiukan surumielisesti säteilivät hänen suuret,

siniset silmänsä. Vaan hyvinpä siltä näkyvät sopivan yhteen, arveli

Juho heitä katsellessaan, taitaisivatpa sopia sukulaisinakin.

Yleiseen oli näet tunnettua, että Krankan Hannu mielisteli Helinää,

vaikk'ei niistä tuumista näihin asti ollut sen todempaa tullut, kun

Helinä vielä oli niin nuori. Mutta vaikka Juho ja Hannu olivat hyviä

ystävyksiä, ei Juhon kumminkaan olisi tehnyt oikein mieli antaa

sisartaan, josta hän piti harvinaisen hellää huolta, tuolle hiukan

hulivililuontoiselle miehelle. Vaan nyt hän arveli, että niin lienee

kumminkin parasta, onpahan tyttö sitten korjuussa.

Milloin ehti, juoksi Hannu aina pihan ylitse lausumaan tytöille

ohimennen joitakin sukkeluuksia. Helinä oli hänen mielestään isosti

kehittynyt sitten viime näkemän, ja nyt hänessä kypsyi varmaksi ajatus,

että siitä hänen tulee saada emäntä taloonsa.

-- Jää tänne, Helinä, huomiseksi, hommataan tanssit ja vietetään sitten

jo edeltä käsin sinun Ahmasi peijaita, kehoitti hän taas, istahtaessaan

hetkeksi tytön sivulle siihen portaille.

Mutta samassa kävi taas Helinä aivan vakavaksi ja miettivän näköiseksi

eikä vastannut mitään. Sellaiseksi hän meni aina, kun ruvettiin

puhumaan hänen ryöstämisestään ja hänen matkastaan Ahman kera Iin

kirkolle. Monesti se oli hänen kotonaan merkille pantu ja oli arveltu,

että tyttö mahtoi siinä hämmingissä niin säikähtyä ja typertyä, että

koko se retki vielä oli hänessä jonkinlaisena pelottavana mielikuvana,

joka uudistui aina kun sitä mainittiin. Tarkemmin hän ei ollut kertonut

tuosta retkestä vielä kellekään, ja kotona oli arveltu, että lapsi

parka ei mahda tietää itsekään, miten se kaikki oli tapahtunut. Sen hän

vain kertoi, että Ahma ei ollut häntä pahasti kohdellut, oli

päinvastoin hyvin hellästi pidellyt.

Hannun mentyä rupesi nyt Johanna ystävättäreltään tiedustelemaan

Ahmasta.

-- Olihan se hyvin julma ja ilkeä mies se Ahma?

Helinä vitkasteli kauan aikaa vastatessaan. Maahan katsellen puhui hän

sitten:

-- Ei ollut julma eikä minulle ilkeäkään... Olihan se julma, kun tappoi

isä vainajan ja poltti talon ... mutta en tiedä miksi, minusta ei hän

tuntunut julmalta.

-- Toki sinä pelkäsit kauheasti, että nyt hän sinutkin tappaa, kun

lähti kantamaan ulos.

-- Pelkäsin ensi hetkessä, vaan sitten en enää osannut pelätä. Hän

kantoi minut niin hellävaroen ja keveästi käsivarsillaan, ei rääkännyt

eikä retuuttanut. Pelkäsinhän minä, ei henki tahtonut kulkea, vaan se

tuntui samalla niin turvalliselta. Ja kun hän sitten nosti minut rekeen

ja lähti ajamaan, pääsi minulta ensiksi itku. Vaan hän puhutteli minua

ystävällisesti, kääri minut lämpöiseen raanuun ja oman kaulahuivinsa

sitoi päähäni. "Älä itke, tyttöni", sanoi hän, "älä itke, ei sinua

sutten syötäväksi viedä." Ja koko matkan hän sitten niin ikään tarinoi

niinkuin hyvälle tuttavalle. Enkä tiedä miten kävi, mutta sitten en

enää itkenytkään, istuin siinä vain, katselin metsään ja kuuntelin...

-- Mitä hän sinulle kertoi?

-- En muista, en tainnut kuullakaan. Kertoihan se, että hänellä on

siellä kaukana Maanselän takana komea talo ja sinne hän aikoi minut

viedä emännäkseen. Eikä minua siellä pahoin kohdeltaisi, vakuutti hän,

ei työllä rasitettaisi, vaan itse saisin siellä hallita ja elää miten

tahtoisin. Ja hän lupasi minulle kauniita hameita ja hopeasolkia... Ja

sitten hän sanoi, ettei hän koskaan enää kävisi sotaa, vaan jättäisi

meidän koditkin iäksi rauhaan. En muista mitä hän lupasi ja mitä hän

kertoi, vaan myötään hän puhui, ja hänen äänensä soi minusta lempeältä,

sitä kuuntelin.

-- Etkö sinä koettanut karata?

-- Hänen käsistään -- en. Tuntui niin omituiselta, tuntui ikäänkuin

minun olisi täytynyt seurata häntä, vaikka hän olisi minut päästänytkin

lähtemään. Minusta tuntui niin hyvältä, että minä voisin sovittaa nämä

veriset taistelut. Ja kun sitten tultiin Iin pappilaan ja siellä naiset

itkivät ja säälittelivät minua, niin oli minusta melkein turvallisempi

istua Ahman vierellä...

-- Mitä puhut? Turvautua ryöstäjääsi?

-- Niin, katso, en voi sitä käsittää itsekään. Mutta kun hän sitten

juoksi tuvasta pois ja jätti minut sinne, silloin ajattelin, että

jättiköhän se noin? Ja kun hän riensi takaisin ja kaappasi minut

syliinsä, niin en osannut vastustella, annoin hänen kantaa, en

ajatellut mitään...

Tyttöjen keskustelun loppupuolella oli Martta-emäntä pysähtynyt

kynnykselle kuuntelemaan. Hän kauhistui Helinän tuumia kuullessaan ja

tuli oikein asiata tehden torumaan:

-- Sinähän hourit, lapsi parka. Tiedätkö sinä ketä tuolla tavoin kehut?

Etkö tiedä, että juuri tuo Ahma on sinun suvullesi ja koko maakunnalle

tehnyt suurinta hävitystä ja tuhoa? Sellaisesta miehestä ei saa tuolla

tavoin puhua eikä ajatellakaan. Olet ollut sairas ja olet vieläkin...

Helinä ei vastannut sanaakaan, vaipui vain taas äänettömäksi ja

miettiväiseksi. Hän ei käsittänyt, miksi kaikkien täytyi pelätä ja

vihata tuota miestä. Hänenkin täytyi nyt pelätä häntä, jos se vielä

tulisi, ja hän pelkäsikin jo itse ajatusta, että Ahma palaisi takaisin,

mutta hän tiesi samalla, että jos Ahma tulisi, niin se voittaisi hänet

taas.

-- Parempi että tulette auttamaan minua ruoanlaittopuuhissa kuin

istutte siinä ja tarinoitte joutavia, kehoitti Martta-muori ja vei

tytöt mukaansa keittohommiin. --

Tällä välin olivat jo useimmat kokoukseen aikojista saapuneet, ja

uudessa tuvassa oltiin jo varsinaisissa keskusteluissa innokkaasti

kiinni. Kysymys oli kaikille entuudestaan tunnettu, ja iiläisistä oli

Kaupin isäntä vanhimpana kertonut, miten he olivat aikoneet panna

retken toimeen. Heillä oli tuumana tehdä heti ensi kesäkelillä, jolloin

joet vielä ovat tulvillaan, retki Iijokea ylös ja Oulankaa alas

Kannanlahteen. Sieltä pitkin kyliä Vienan Kemiin ja täältä retki

Solovetin rikkaaseen monasteriin, joka pitäisi hävittää tukkunaan,

koska se oli, kuten oli tunnettua, varsinaisena kiihotusahjona, josta

hävitys joka vuosi sukeusi Pohjanmaalle. Mutta tällaiseen laajaan

retken suunnitelmaan tarvittiin väkeä mukaan niin paljon kuin

mahdollista, ja välttämätöntä olisi sen vuoksi, että ainakin kaikki

kolme pohjoisinta Pohjanmaan pitäjää yksimielisesti ja miehissä

yhtyisivät kostoretkeen. Tällä retkellä koetettaisiin juuriaan myöten

kiskoa Vienan puoleisista heidän hävitysintonsa, joka oli näille maille

niin turmiollinen. Se retki tulee kyllä maksamaan kustannuksensa ja

korvaamaan senkin tappion, minkä maanviljelys miesten poissa ollessa

kärsii, sillä kylät Venäjän Karjalassa ovat suuret ja rikkaat. Aikaa on

vielä varustautumiseen, hän jatkoi. Hyökkäys on tehtävä niin nopeasti

kuin suinkin, vihollisten aavistamatta.

Se oli ehdotus, lyhyt ja selvä. Nyt piti vain tietää, mitä muut

arvelivat.

Liminkalaiset olivat kauan aikaa äänettöminä, supatusta vain kuului

miesten joukosta. Pirtin perällä pöydän ympärillä oli etevimmillä

isännillä paikkansa, ja siellä istuivat myös Limingan kirkkoherra

Henrik ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika, joka oli ollut

vierailemassa veljensä Kaapron luona Limingan kirkolla ja nyt lähtenyt

tähän kokoukseen estääkseen jos mahdollista pohjalaisia ryhtymästä

uusiin hyökkäysretkiin. Tänne pirtin perälle kääntyivät kaikkien

katseet, sillä näiden miesten neuvojahan he olivat tottuneet ennenkin

kuuntelemaan. Hetken kuluttua nousikin Kalajoen kirkkoherra istualtaan

ja puhui lämpimällä, kauniilla äänellä ja sujuvalla suomen kielellä:

"Te Pohjanmaan miehet, te, joiden sydäntä vihan katkeruus kaivelee ja

joiden mieliä kannustaa kosto, kuulkaa järjen sana, kuulkaa rauhan

sana. Vaikka en ole ollut keskuudessanne silloin, kun te kovia

kärsitte, niin uskokaa kumminkin, että tarkoitan parastanne. Teidän

sydämissänne potee haava, joka parantuakseen vaatii nähdä vainolaisen

veren vuotavan ja vainolaisen pirtin palavan. Vaan muistakaa: kostoa

seuraa kosto, vihan veri vuotaa vihan verestä. Te hankkiudutte

kostoretkelle, aiotte jättää kotinne autioksi, peltonne kyntämättä,

niittynne niittämättä, aiotte hyökätä äskeisten vainoojienne kyliin,

polttaa ne poroksi ja ryöstää paljaiksi, miehet tappaa ja jättää

orvoiksi naiset ja lapset. Niin ovat he tehneet teille. Vaan ajatelkaa

mitä siitä seuraa. Kun te olette palanneet kyliinne takaisin ja taas

ruvenneet rauhalliseen työhönne, hyökkää vainolainen taas -- olkaa

siitä varmat -- tänne meidän pitäjiin, julmempana entistään,

kostonhimossaan kahta verisempänä. Ja taas suitsuavat savuna teidän

rakkaat pirttinne, ja kotinne tahrataan verellä. Taashan on sitten

teidän kostettava. Oi, mikä tulee siitä lopuksi? Siitä tulee autioita

maakuntia, joissa ei ihmisen jalka enää uskalla käyskennellä, meidän

kylämme muuttuvat petojen asunnoiksi. Ja nuo rajantakaiset, ovathan he

kumminkin meidän omaa heimoamme, samahan heillä on kieli, samaa ovat

kansaa. Kuinka kauan pitää veljen näin julmasti raastaa veljeänsä? He

ovat tehneet ilkityön, vaan jättäkäämme se tällä kertaa kostamatta,

jättäkäämme kosto sille, jolle se tulee. Viipykäämme rauhassa

peltojamme viljelemässä, korjatkaamme kotimme uudelleen ja antakaamme

ajan parantaa haavat. Ja uskokaa minua, jo muutaman vuoden perästä on

uusi nurmi peittänyt vainolaisen tuottamat veripilkut, maatuneet ovat

palaneet rauniot, ja uudet kodit seisovat niiden kupeella. Ja te elätte

onnellisina rauhan työssä.

"Jättäkää kostoaikeet! Älkää manatko uutta onnettomuutta, uutta

kirousta, uutta Jumalan vihaa päällenne. Jääkää kotiin vaimojenne ja

lapsienne luo, viljelkää maatanne, tehkää rauhan työtä, ja teitä tulee

seuraamaan onni, ja Korkein siunaa teidän työtänne..."

Näin puhui pappivanhus lämpimästi, ja äänettömänä kuunteli sitä tuvan

väki, toiset hartaina hyväksyen, toiset synkkinä miettien. Ljungo-papin

innokkaat sanat olivat tehneet toivotun vaikutuksen, liminkalaisten

puolelta kuului hetken kuluttua yksimielistä hyväksyvää murinaa ja

huudahduksia: "kotiin jäädään", "me ei lähdetä". Iiläisiltä tuntui suu

tukkeutuneen, heillä ei ollut miestä, joka noin selvästi olisi voinut

tuoda esiin heidän mielipiteensä, ja muutamat joukosta olivat jo

ruvenneet epäilemään. Vesaisen luo tuli Krankan Hannukin, joka kaikissa

tapauksissa tahtoi pysyä Juhon kanssa hyvissä väleissä, ja rupesi

kehottelemaan, että taitaisi olla parasta, jos luovumme koko puuhista.

-- Vai semmoinen raukka sinäkin todella olet, sähähti Juho vastaan. --

Ja vielä lankomieheksi pakkautuisit!

-- No enhän minä vielä mitään varmaa... Eikähän se siihen kuulu.

-- Siihen se kuuluu.

Pari liminkalaista oli sillä välin puolustanut Ljungo-papin ehdotusta,

mutta iiläisten puolelta ei kuulunut mitään. Vesainen näki, että hänen

miehensä rupesivat horjumaan ja nousi vihdoin itse.

-- En osaa pitkiä puheita pitää, vaan sen sanon, että jos liminkalaisia

jänistää, niin päästään me ilman teitäkin retkelle. Hyvä se on

sellaisten puhua, joilla on talot polttamatta ja tavarat ryöstämättä,

mutta tulee se vielä vuoro teidänkin, kun istutte ja odotatte. Älkää

silloin syyttäkö iiläisiä, vaan syyttäkää itseänne, kun ette älynneet

ajoissa lähteä niitä kurittamaan. Me ei odoteta, että ne toista kertaa

tulevat kyliämme polttamaan, käymme itse niitä höyräyttämässä ja otamme

maksun viime kerralta. Meitä on miehiä iiläisiäkin.

-- Ja on meitä kemiläisiäkin, säesti siihen Lauri Torvinen, joka oli

tullut isäänsä edustamaan, kun hän oli sairaana. -- Täällä ei ole meitä

monta miestä, vaan minä takaan toisetkin. Olkoot liminkalaiset

alallaan, mutta luulisi edes niitä oulujokivartisia sen verran vielä

kihelmöivän, että tekisi mieli vainolaista vähän syyhyttämään.

Siitä pääsi keskustelu vauhtiinsa, ja kohta oltiin täydessä väittelyn

innossa. Liminkalaisista useimmat vastustivat retkelle lähtöä, vaan oli

sentään joku, joka oli puolestakin. Mutta niitä olivat harvat. Ja kun

iiläisistäkin monet, nähdessään ettei liminkalaisilta saatu mitään

kannatusta, rupesivat peräytymään, näytti Vesaisen tuuma olevan aivan

tuomittu. Äkäisenä ja halveksuen katseli hän vanhan asetoverinsa,

Krankan Hannun, puoleen. Häneltä hän ainakin olisi odottanut apua.

Mutta tämä oli ääneti. Hannu näki, että jos hän nyt astuu

pitäjäläisiään vastustamaan, niin hän pian menettää vaikutusvaltansa

heihin; mutta paha oli myöskin riitautua Vesaisen kanssa, jonka sisarta

hän mielisteli ja jolle hän ei olisi yksin suonut kunniaa johtaa tuota

retkeä, jos siitä sittenkin jotakin tuli. Liminkalaiset pitivät

varmana, että Krankka vastusti retkeä, vaan muutamat rupesivat

kumminkin panemaan häntä tiukalle vaatien, että hän sanoisi, mikä hänen

mielipiteensä oli. Hannulle kävi asema ikäväksi, ja kauan

vitkasteltuaan hän jo vihdoin nousi lausuakseen hänkin puolestaan, että

hän vastusti retkelle lähtöä -- muuta neuvoa hän ei keksinyt.

Mutta hänen puheensa keskeytyi jo alussa. Sillä hetkellä astui tupaan

vouti ja hänen molemmat kaukaiset vieraansa, Pietari Bagge ja hänen

poikansa Sven.

Keskustelut katkesivat tästä joksikin ajaksi. Pietari Bagge, jonka

Juhana III oli juuri lähettänyt ottamaan selkoa näistä Pohjanmaan

meteleistä ja alituisista kahakoista rajantakaisten kanssa, tahtoi

kokoontuneelta rahvaalta saada varmat tiedot, millainen asema oli.

Läsnä olevat papit kertoivat hänelle noiden pitkien rajakahakkain syyt

ja vaiheet, ja missä he omalta kannaltaan lieventelivät kuvausta, siinä

terästi vouti. Kaikki anoivat yksimielisesti, että hallitus lähettäisi

Pohjanmaalle apujoukkoja, jotka puolustaisivat kansaa rajantakaisten

hyökkäyksiä vastaan ja kykenisivät näiden hävityskulkuja hillitsemään.

Läsnä olevan rahvaan puolesta kirjoitettiin heti kuninkaalle näistä

asioista alamaiset valitukset ja anomukset, joissa pyydettiin apuväkeä

ja veronhelpotusta. Pietari Bagge, jolle, niinkuin yleensä koko Ruotsin

silloiselle hallitukselle, nämä pohjoisten perukkain taistelut olivat

aivan vieraat ja uudet, lupasi viedä valitukset perille ja tehdä mitä

hän voi. Mutta tuosta aiotusta retkestä hän ei ruvennut antamaan mitään

neuvoja, kun ei tiennyt, mikä mielipide hänen hallituksellaan siitä

saattaisi olla.

-- Tehkää niinkuin tahdotte ja parhaaksi näette, sanoi hän vain ja

uudisti samat sanat vielä tuvasta lähtiessäänkin.

Mutta tämä ylhäisen hallituksen lähettilään käynti vaikutti kumminkin

rohkaisevasti Pohjanmaan miehiin. Heillä oli toivossa apua

hallitukselta, he saattoivat sen vuoksi paremmalla syyllä lähteä

retkelleen, sillä kyllähän sotaväki sitten pitäisi huolen, että

kostajat häädettäisiin. Näin esittivät asioita iiläiset, ja Vesainen

kertoi mitä voutikin oli sanonut. Mutta liminkalaiset, joiden puolesta

papit puhuivat, olivat vieläkin vastaan, eikä oltu päästy mihinkään

johtopäätökseen, kun Martta-emäntä rupesi puuhaamaan ruokia pöydälle ja

käskemään vieraita aterialle. --

Kokouksessa väittelyn alaisina olleet esitykset olivat luonnollisesti

levinneet tuvan ulkopuolellekin, ja se nuorisojoukko, joka isäin

seurassa oli Krankkalaan saapunut, väitteli niistä yhtä innokkaasti

pihalla ja törmällä, jossa suksilla mäenlaskua harjoitettiin. Toiset

olivat retken innokkaita puolustajia ja pahoittelivat vain, etteivät he

vielä voineet päästä mukaan. Toiset taas vastustivat, ja luonnollisesti

olivat tytöt kaikki tällä puolen. Krankan Johanna yksin puolusti

retkeä.

-- Jos minä olisin mies, niin empimättä lähtisin mukaan.

-- Hyvä se on hameissa ollen noin puhua, mutta anna kun joutuisit

kerran niitten käsiin, niin hätäpä tulisi, intteli joku pojista.

-- Eikä tulisi. Enkä minä antaisi ryöstää itseäni vastustamatta

niinkuin Helinä, minä kynsisin ja purisin, jos en muuta voisi.

-- Ahman kynsissäpä ei olekaan niin lysti leikitellä. Eipä tuo kuulu

veljesikään uskaltavan lähteä.

Helinä, joka siinä toisten joukossa oli ääneti seisonut, törmällä,

heristeli nyt korviaan ja kysyi kummissaan: -- Eikö Hannu aio lähteä

mukaan?

-- Olisitko hyvilläsi siitä, jos ei lähtisi? kysäisi Johanna viekkaasti

hymähtäen.

-- En tiedä ... ihmettelin vain...

-- Mitä? Sitäkö että jos Hannu ja Ahma siellä joutuisivat ottosille,

niin mitenkähän kävisi? Kumman sinä luulisit joutuvan tappiolle? Hä?

Hannunko vai Ahman?

Helinä ei vastannut mitään, mutta omituisesti hänellä siinä silmät

leimahtivat ja vartalo värähti. Hän loi katseensa alas ja jäi

äänettömäksi.

Samassa astelivat Hannu ja Torvisen Lauri siihen törmälle

nuorukaisjoukkoa kohden. Molempia vei sinne erityinen vetovoima. Hannu

tahtoi, silläaikaa kun keskustelut tuvassa levähtivät, jutella taas

hetkisen Helinän kanssa, ja Laurikin oli talvella Vesaisen häissä

katsahtanut syvänlaisesti Johannan mustiin silmiin, ja sen tyttökin

tiesi, vaikk'ei Lauri, ujo ja hiljainen mies, ollut yrittänytkään

mielitekoaan ilmaisemaan. He tulivat siihen juuri kuulemaan tyttöjen

keskustelun loppua.

-- Mitä te minusta ja Ahmasta puhutte? kysyi Hannu Helinän rinnalle

astuen.

-- Helinä sanoi, että sinä saisit selkääsi Ahmalta, jos te ottosille

joutuisitte, valehteli Johanna kiusallaan veljelleen.

-- Oletko niin sanonut, Helinä?

-- En. Etkähän sinä kuulu uskaltavan lähteäkään mukaan Juhon kanssa.

-- Uskaltavanko? Arkuudestako luulet minun pois jääväni? Ja Ahmaako

luulet pelkääväni?

-- Ahmalla on kynnet ja hampaat, ja sukkela se on, on yhtaikaa puussa

ja maassa, viisasteli joku nuorukaisista.

-- Juuri sen kanssa minä tahtoisinkin otella ja näyttää että minä

kukistan hänet.

-- Sitten sinä olisitkin mies, huudahti Helinä ja katsoi puoleksi

epäillen, puoleksi ihastellen Hannua.

-- Sanoisitko sinä, Helinä, minua mieheksi, jos Ahman voittaisin?

-- Sanoisin, sanoisin miesten mieheksi!

-- No tuohon käteen: minä lähden Juhon kanssa mukaan retkelle! Ja jos

Ahma ei pakene, niin minä tuon hänet tänne.

Helinä ojensi kätensä innostuvalle nuorukaiselle, ja hänenkin poskensa

näyttivät syttyvän palamaan, niinkuin Hannun. Ei hän tiennyt,

miksi hän tahtoi kiihottaa Hannua tuohon otteluun, mutta hänen

mielikuvituksessaan kajasti Ahma sellaisena melkein yliluonnollisena

jättiläisenä, että hänestä tuntui miltei mahdottomalta, että kukaan

yrittäisi voittaa hänet. Ja siksi hän innostui, kun Hannu tarjoutui

taistelijaksi. Nuorisojoukko keräysi siihen ympärille, ja poikain

äänekkäistä huudoista saattoi huomata, että he hyväksyivät Hannun

päätöksen. Johannakin hiihti siihen äärelle ja katsoi puoleksi

kadehtien Helinää, joka noin oli osannut innostuttaa rakastajansa.

Salavihkaa ja melkein halveksivasti hän silmäili Lauria, joka heti loi

katseensa maahan. Johanna käänsi suksensa, potkaisi pari kertaa vauhtia

saadakseen ja laski huimaavaa huilua menemään jyrkännettä alaspäin.

Huivi lensi päästä pois, musta tukka lehahti hulmuamaan valloilleen

tuulessa ja kuvastihe kauniina valkoista tannerta vastaan. Vauhti

kiihtyi, siinä oli hyppyri rinteen alla, mutta notkeasti sujautti tyttö

polviaan, lensi kohona ilmassa, ja pysytellen sulavasti sauvoillaan

tasapainossa hän liukui pystyssä ja suorana kauas jäälle.

Sitä menoa katsomaan oli törmälle juuri ehtinyt outo nuorukainen. Hän

huudahti riemastuksissaan nähdessään tytön kauniin laskun ja taputti

käsiään. Se oli Sven Bagge, joka odotellen isänsä poislähtöä oli siihen

tullut katsomaan nuorison huvittelua. Toiset vetäytyivät arkoina

poikemmas vieraasta herrasta, vaan Johanna nousi rohkeana mäen päälle,

ja viskaten tukkansa alas olalta hän katsoi vierasta suoraan silmiin.

Tämä huudahti:

-- Mistä olet sinä, ihana impi, enpä ole vertaistasi tavannut. Mikä on

nimesi?

Tuon hän lausui ruotsiksi, jota kieltä läsnäolevista eivät muut

ymmärtäneet kuin Hannu ja Johanna, joille heidän äitinsä oli opettanut

vähän oman puolensa kieltäkin. Tyttö vastasi rohkeasti:

-- Johanna.

-- Sinutpa, Johanna, tahtoisin minä omakseni. -- Ja veitikkamaisesti

hymyillen Sven käveli taas poispäin, mutta ei malttanut olla kerran

toisensa perästä kääntymättä taakseen katsomaan tuota erämaan outoa

ilmiötä, ikäänkuin painaakseen hänen kuvansa oikein mieleensä.

Pois lähtivät Hannu ja Laurikin. Kun he tulivat tupaan, oli väittely

aiotusta retkestä taas täydessä vauhdissa, ja eräs liminkalainen oli

juuri todistamassa, kuinka hullua olisi nyt lähteä tuollaiselle

partiomatkalle, kun hallituksen luvattujen toimenpiteiden takia voidaan

toivoa turvallisia aikoja. Siellä kuvailtiin, kuinka olisi vaarallista

taas ärsyttää kostoon kärkästä vihollista ja jatkaa vainovuosien

sarjaa. Pysytään kotona...!

Se näytti jo vakautuvan päätökseksi. Naisiakin oli tupaan keräytynyt,

ja hyvillään he toisilleen siellä supattelivat, että eivätpähän toki

miehet lähde sotaretkelle. Iiläiset, jotka huomasivat aikeensa menevän

mitättömiin, istuivat äänettöminä ja kiroilivat itsekseen noita

pelkureita raukkoja, jotka eivät isäin tavalla enää uskaltaneet lähteä

miekkain mittelöihin. Synkkänä katseiltaan seisoi Vesaisen Juhokin

seinän vierellä. Hän oli ottanut naulasta vanhan Krankka-vainajan

raskaan miekan, joka siinä nyt vuosikausia oli saanut joutilaana

riippua ja ruostua huotraansa kiinni. Ei se vanhan isännän aikana

joutanut ruostumaan.

Siihen astui nyt hänen rinnalleen Hannu vakavan ja epäröivän näköisenä.

Pilkaten virkkoi hänelle Juho:

-- Katselen tässä isä vainajasi miekkaa -- mitä sinä siitä enää

näkösällä piteletkään!

Hannu punastui, hän jo häpesi äskeistä aiettaan, ja kaikki epäilys oli

hänestä samalla hävinnyt.

-- Minä sidonkin sen vyölleni, virkkoi hän. Lähden mukaasi vienalaisia

kurittamaan.

-- Sinäkö, kysyi Juho kummissaan, mutta lisäsi, kun näki että Hannu

todestaan puhui: -- Sano sitten sanottavasi kaikkien kuullen!

Ja kaikkien hämmästykseksi virkkoi Hannu liminkalaisten vaiettua koko

tuvan kuultavasti:

-- Vaikk'ei muita liminkalaisia lähtenekään retkelle mukaan, niin

lähden minä. Isäni oli aina ensimmäisenä sodassa, en aio minäkään

miestä huonommaksi heittäytyä. Ainahan niitä on vaaroja ja surmia

tarjona, jos niitä rupeaa varomaan, mutta joka miehestä tahtoo käydä,

sen pitää osata antaa iskusta isku. Houkuttelemaan en rupea ketään,

lähteköön liminkalaisista mukaan kuka tahtoo.

Äänettömyys vallitsi taas hetkisen noiden sanojen jälkeen tuvassa.

Jokainen käsitti sen äänettömyyden merkitsevän, että retki oli päätetty

tehtäväksi ja että ei ollut enää vastaväitteistä apua. Hämmästyneinä

katsoivat Hannua miehet, jotka olivat luulleet hänen olevan aivan

toista mieltä, mutta ilomielin oli Vesainen hänen sanansa kuullut. Ja

Hannu palasi nyt Juhon luo ja ojensi hänelle veljellisesti kätensä.

Papit nousivat pöydän takaa. Kokous oli lopussa, heillä ei ollut enää

mitään tekemistä. Mutta surunvoittoisella mielellä virkkoi Ljungo-pappi

poistuessaan:

-- Minä olen neuvonut minkä olen parhaaksi käsittänyt. Mutta

luonnollistahan se on: joka tahtoo, se lähtee.