III.

Juohtui juoni mielelleni,

Tuuma aivohon osasi:

Kaatakseni Pohjaa kansa,

Kostoakseni katalat.

Arvaten että iiläiset nyt kyllä tietäisivät olla varuillansa, eivät

Vienan miehet enää palanneet takaisin rannikolle, vaan hiihtivät pitäen

sen saaliin, minkä olivat ehtineet saada mukaansa, yhtä mittaa

poikkimaisin takaisin omalle puolelleen, havitellen vielä mennessään

Iin metsäkyliä. Iiläiset seurasivat kappaleen matkaa heidän jälkiään ja

palasivat sitten takaisin hävitettyihin kyliinsä. Poltettujen talojen

asukkaat saivat asunnon niissä taloissa, jotka vihollisilta olivat

säilyneet. Työkaluja, vaatteita ja ruokia lainailtiin ja tasailtiin, ja

vaikka paljon olikin menetetty, päästiin kumminkin vähitellen palaamaan

entiseen arkielämään.

Mutta uusi, katkera viha jäi kytemään mieliin, viha ja kosto. Kun

miehet tapasivat toisensa metsässä, josta vedättivät hirsiä uusia

pirttejä varten entisten poltettujen sijalle, he usein tuumivat

toisilleen:

-- Maksu niiltä vienalaisilta olisi perittävä näistä ylimääräisistä

työpäivistä.

-- Niin olisi. Ja pitäisi niille opettaa itselleen, miltä tuntuu jäädä

taivasalle talvipakkaseen.

Ja kun talonväki työstään palasi oman talonsa raunioiden yli yöpyäkseen

naapurin pirttiin ja siellä ruokapöytään asetuttaessa kaivattiin jotain

perheen jäsentä, isäntää tai vanhinta poikaa, joka oli kaatunut Iijoen

jäälle, niin kiertyipä vielä aikojen takaa monesti kyynel naisväen

silmiin ja kiehahti sappi miesten sydämissä, ja usein kuultiin koston

sanaa mainittavan. Usein keräytyivät kylän isännät talvisina iltoina

yhteen keskustelemaan noista yhteisistä tuumista, ja sunnuntaisin

kirkon jälkeen pidettiin kirkkomäellä suurempiakin yhteisiä kokouksia,

joissa puhuttiin vienalaisten viime retkestä ja sen raskaista

seurauksista, ja neuvoteltiin, olisiko mihinkään ryhdyttävä ja mihin.

Kostoretken aie oli jo monta kertaa otettu puheeksi, vaan mihinkään

varmaan päätökseen ei ollut päästy. Ja niin kului talvi kevätpuoleen

saakka.

Varsinkin kiiminkiläiset olivat innokkaita kostoretken puolustajia.

Hehän olivat loppiaisenakin etupäässä kunnostaneet itseään ja saaneet

vienalaiset luopumaan laajemmasta hävitystyöstä, heidän miehiäänhän oli

Vesaisen Juho, joka oli osoittautunut sellaiseksi sankariksi viime

otteluissa ja jota urhokkuutensa ja neuvokkuutensa takia kaikki

iiläiset jo yksimielisesti pitivät johtajan arvossa. Hän se juuri osasi

kiihottaa miesten kostontunnetta ja taistelunhalua ja pitää kostoretken

tuumaa vireillä. Hän oli saanut kostoaikeen viimeiseksi perinnöksi

isävainajaltaan, ja hän tahtoi sen toteuttaa.

Mutta sillä tuumalla oli paljon vastuksia voitettavanaan. Vaikka

kahakat Vienan puoleisten karjalaisten kanssa viime vuosikymmeninä

olivat olleet melkein jokavuotisia, oli kansa kumminkin haluttomampi

kuin joitakin aikoja ennen lähtemään suuremmille ryöstöretkille, jotka

luonnollisesti taas synnyttäisivät vihollisten puolelta kostoa ja

hävitystä. Se sukupolvi, joka nyt oli parhaassa iässään Pohjanmaan

pohjoisimmissa pitäjissä, Kemissä, Iissä ja Limingassa, oli

taipuvaisempi rauhallisempiin elinkeinoihin ja tyynempään elämään. Oli

jo eletty ohi Pohjanmaan pirkkalaisten ajoista, jolloin kauppa- ja

ryöstöretket sekä Lapin verotus olivat asukkaiden miltei ainoana työnä

ja jokapäiväisenä leipänä. Ruotsin hallitus oli Kustaa Vaasan aikana

lopettanut pirkkalaisten Lapin verotusoikeuden ja siten vähitellen

tehnyt lopun noista jokavuotisista, säännöllisistä Lapin-retkistä,

joilla Pohjanmaan talonpojat kulkivat kantamassa veroa lappalaisilta ja

käymässä kauppaa heidän sekä etäisempäinkin kansojen kanssa ja

joilla retkillä usein verisesti iskettiin kilpailijaan kiinni.

Pirkkalaisvallan loistoaika oli lopussa, ja viimeisten pirkkalaisten

pojat ja pojanpojat eivät enää noita aikoja muistaneet eivätkä voineet

säilyttää niiden elintapoja. Silloin oli eletty siitä, mitä kaupalla ja

ryöstöllä oli talvisilla retkillä saatu ja metsä ja kalavesi antoi;

maanviljelystä oli ollut vähän, rauhallinen viljelijäelämä ei lyönyt

leiville.

Nyt oli aika muuttunut. Hitaasti ja vastenmielisesti olivat pohjalaiset

totelleet hallituksen käskyä ja luopuneet Lapin-retkistään,

haluttomasti he olivat ryhtyneet maata enemmälti myllertämään ja

polttamaan lehtojaan kaskeksi. Vanhemmat miehet, jotka vielä selvästi

muistivat noiden kuluneiden aikojen hilpeitä ja raittiita elintapoja,

sen ajan suurempia vaaroja, mutta myöskin rikkaampaa elämistä,

katsoivat pahoilla mielin ja melkein halveksivasti tätä uutta

sukupolvea, joka nyt muokkasi multaisessa maaperässä ja luopui

seuraamasta isäinsä ravakoita jälkiä. Heidän mielestään oli polvi

pojista huonontunut ja veltostunut. He kertoivat ylpeinä raittiista

retkeilyelämästä entisinä aikoina, jolloin ei tarvinnut vapista

hallaöitä eikä perustaa elämistään siihen, mitä rakeet ja tulvavedet

kulloinkin säästivät, vaan jolloin hilpeästi hiihdettiin veroalamaisten

luo sydänmaille, otettiin isännän oikeudella mitä tahdottiin ja

elettiin komeasti. He kuvasivat niitä aikoja elävästi, kuvasivat

kulta-ajoiksi ja innostivatkin monen nuoren miehen kateellisena

ajattelemaan isäin aikoja. Mutta toiset nuoret niille jo nauroivat ja

huomauttivat että nehän olivat olleita aikoja ne, nyt olivat ajat

toiset.

Aivan tyystin eivät Lapin-retket tosin vielä olleet Pohjanmaalta

loppuneet. Vaikka pohjalaisilla ei enää ollutkaan, kuten ennen,

oikeutta verottaa lappalaisia, tehtiin siihen aikaan kumminkin

Pohjanperän pitäjistä ja varsinkin Torniosta, joka silloin kuului

Länsipohjaan, tuon tuostakin kaupparetkiä Lappiin. Kemistäkin niitä

vielä tehtiin säännöllisesti vuosittain; Lapin kauppa olikin 1500-luvun

lopulla vielä kemiläisille varsin tärkeänä elatuksen apuna. Iistä

tehtiin Lapin-retkiä harvemmin, ja ainoastaan muutamat isäinsä aikojen

ihailijat olivat niissä enää mukana, eikä näillä retkillä iiläisille

enää ollut sitä merkitystä kuin kemiläisille. Edellisenä talvena oli

kumminkin Juho Vesainen, joka isänsä kertomusten johdosta isosti ihaili

pirkkalaisaikoja, käynyt parinkymmenen miehen kanssa retkellä

Varangissa asti ja hyötynyt siellä hyväisesti. Mutta Limingassa ei

näistä Lapin-retkistä enää ollut paljon ensinkään tietoa, liminkalaiset

olivat jo aivan kokonaan vierautuneet retkeilijäelämästä pois ja

tykkänään puuttuneet maanviljelykseen.

Toisissakin pitäjissä retkeilynhalu vuosi vuodelta kävi heikommaksi.

Oli jonkinlainen murrosaika käsissä. Levoton pirkkalaisveri liikkui

tosin vielä nykyisenkin sukupolven suonissa, vaan sitä taltutti yhä

enemmän valtaan pääsevä rauhallisemman viljelyksen elintapa. Ne jotka

vielä ihannoivat entisajan tapoja joutuivat, sitä myöten kuin vanhukset

kuolivat, vuosi vuodelta vähemmistöön ja saivat kätkeä mielihalunsa.

Lapin-retkien taukoaminen oli tuonut mukanaan vakinaisen viljelyksen,

ja tämä taas luonnollisesti istutti mieliin rauhallisempia käsitteitä

ja ajatussuuntia. Siksipä olikin yhä enemmän ruvettu kammomaan noita

alituisia, verisiä kahakoita Vienan puoleisten naapurien kanssa. Nehän

tuhosivat kaiken sen viljelyksen ja ne varat, mitä monivuotisella,

rauhallisella ja raskaalla työllä oli saatu kootuksi. Yleinen mielipide

oli sen vuoksi viime vuosien kahakkain johdosta suuressa määrin

kääntynyt niitä vastaan, ja sitä kannattivat varsinkin naiset sekä

pitäjien papisto, joka saarnasi rauhaa ja sopua.

Mutta Vienan puoleiset karjalaiset eivät olleet edistyksessä vielä

päässeet niin pitkälle kuin heidän veljensä Pohjanlahden rannikolla.

Heille olivat nuo hävitysretket vielä jokapäiväistä leipää, ja heidän

kanssaan jouduttiin vasten tahtoakin myötäänsä toraan ja tappeluun, kun

oli kysymys joko sydänmaiden kalavesistä taikka Lapin kaupasta.

Vuosisatoja vanha viha näiden heimokansain välillä leimahti kaikesta

huolimatta usein ilmituleen, taikka oikeammin, se ei herennyt

hehkumasta koskaan.

Monesti olivat nämä seikat, nämä eri mieliteot ja eri harrastukset

väittelyn ja keskustelun alaisina, missä vain useampia henkilöitä

sattui tulemaan kokoon, ja perheiden keskuudessa toivat monet päivän

tapahtumat vähän väliä nämä seikat puheeseen. Nuorista miehistä muisti

moni, Vesaisen Juhokin, varsin hyvin, miten jo heidän vanhempainsa

välillä nuo samat seikat olivat olleet riidan aiheena.

Vesaisenkin äitivainaja oli ollut rohkea ja reipas nainen, mutta

levottomanluonteisen miehensä alituisia retkeilyjä hänen oli ollut

vaikea suvaita.

-- Taasko lähdet sinne talvikaudeksi hankia ajamaan ja saloja

koluamaan, niin hän oli joka syksy murissut, kun ukko Vesainen oli ensi

lumen tuiskuttua ruvennut hankkiutumaan Lapin-matkalle. -- Pysyisit nyt

edes yhden talven kotona!

-- Täälläkö nokisen pirtin nurkkia nuohoamassa? Olisipa sekin miehen

työtä!

Niin oli ukko vastannut ja lähtenyt se aina oli. Ja pojastakin se

tuntui aivan luonnolliselta, että tottahan Lapin-retkelle oli

lähdettävä. Äidin oli aina täytynyt tyytyä. Mutta kun oli ollut kysymys

sotaretkelle lähdöstä, joko peittosotaan Vienan puolelle taikka

karkottamaan naapuripitäjää hävittävää vainolaista, silloin se aina

lujemmalle otti. Silloin kielteli ja pidätteli vielä veräjälle asti

vaimo miestään ja äiti poikaansa ja rukoili vedet silmissä:

-- Älä mene sinne surman suuhun, sinne miesten syöjille sijoille, älä

jätä kotiasi orvoksi...

Niin oli äiti kerrankin isää pidätellyt, kun tämä jo oli kujalla

menossa. Vaan Juho muisti ylpeästi, miten isä silloin naurahtaen oli

virkkanut:

-- Itket turhia, muoriseni, ei niitä kelpo miehiä niinkään nujuuteta.

Ja jos sattuu surma tulemaan, niin sattuuhan se kotonakin, mutta sulo

on sotahan kuolla, helle miekan helskehessä.

Ja niin se oli lähtenyt, ja keihäs oli välähdellyt, kun se vesakkoon

painui. Ei ollut siihen aikaan auttanut kuunnella naisten huolia.

Silloin ne kahakat olivat olleetkin melkein yhtä jokavuotisia kuin

Lapin-retket. Sen jälkeen niitä oli ollut harvemmin, harvoin oli

miesten tarvinnut pukeutua sotisopiinsa. Ja sen verran mitä kahakoita

viime aikoina oli ollut, ne olivat enimmäkseen rajoittuneet

sisämaan kyliin, taikka ne olivat olleet kahakoita rajaseutujen

kalastuspaikoilla kuten viimeksi v. 1588 Oulujärven rannoilla. Niistä

huolimatta oli tuo rauhallisempi mieliala ja rauhan puolue rannikolla

yhä enemmän voittanut alaa. Nyt tämä uusi vienalaisten hyökkäys tuli

hämmentämään kaikkia käsitteitä. Sen suoranaisena seurauksena oli, että

sotaisampi mieliala taas virkosi uuteen vauhtiin, ja varsinkin

vanhukset sekä nuoremmat pirkkalaisaikojen ihailijat lietsoivat

uutterasti sitä tulta, joka nyt olikin herkempi palamaan. "Mihinkä me

tässä lopulta joudumme, jos näin ikään jatketaan?" kysyivät he

harmistuneina. "Tässä saarnailevat papit ja akat, että paras pysyä

rauhassa --, ja vainolainen käypi täällä joka vuosi polttamassa

turvattomia talojamme ja tulee aina rohkeammaksi, kun näkee ettei

täältä kyetä vastarintaan. Sellainen ei kelpaa. Vienalaisille täytyy

näyttää, että vielä sitä on miestä Pohjanlahden rannallakin niinkuin

oli ennen -- ehkä sitten oppivat pysymään loitompana."

Pitkin kevättalvea 1589 olivat useat taistelunhaluiset näin ikään

kiihotelleet miehiä, ja vanha pirkkalaisveri lähti taas kuumemmin

juoksemaan yhä useampain suonissa. Pääsiäispyhinä oli Iin kirkolla

pidetty varsinaisia kokouksia, ja silloin jo nähtiin että useimmissa

kylissä oltiin sitä mieltä, että kostoretki oli tehtävä vienalaisten

maahan. Vielä talvikelillä kävi Vesainen Kemissä. Vanha Torvinen, joka

vielä poti vuoteessa loppiaisena saamaansa haavaa, oli jo siellä edeltä

käsin innokkaasti yllyttänyt pitäjäläisiään, ja Vesainen toi sanoman,

että ainakin joukko kemiläisiä oli valmiina lähtemään mukaan. Sitä

vastoin oli tunnettua, että liminkalaiset enimmäkseen olivat aivan

toista mieltä. Vihollisten hyökkäyksistä ei heidän ollut vielä

suoranaisesti tarvinnut kärsiä, ja siellä oltiin melkein varmoja, ettei

vienalainen uskaltaisikaan tulla kovin lähelle heidän väkirikkaita,

suuria kyliään. "Mitä varten me lähtisimme rauhallisilta rannoiltamme

ja keskeltä viljelystämme satojen penikulmien päähän tappelemaan?" he

kysyivät. "Parempi tehdä kotona heinää ja leikata eloja ja koota

elämistä talven varalle."

Ilman liminkalaisten apua oli kumminkin iiläisistä hiukan huolettavaa

lähteä niin suurelle retkelle, ja Vesainen päätti miten mahdollista

saada edes vähän kannatusta sieltäkin päin. Hän keskusteli asiasta

sikäläisten tuttavainsa kanssa ja sai ainakin sen verran aikaan, että

yhteinen neuvottelukokous päätettiin pitää Limingassa huhtikuun

viimeisinä päivinä. Sanat siitä laitettiin etevimmille isäntämiehille

kaikissa kolmessa pitäjässä, jopa joillekuille edemmäskin, Saloon ja

Kalajoelle asti, sillä olihan se oikeastaan kysymys, joka saattoi

koskea koko maakuntaa. Ja määräpäiväksi saapuikin kokouspaikalle

Oulunsuuhun miehiä kaikilta kulmilta.

Kokous oli pidettävä Krankkalassa, joka oli koko seudun suurin ja

varakkain talo. Krankan suku oli pitkät ajat ollut johtavana

Pohjanmaalla, ja vaikka sitä nykyään edusti ainoastaan nuori mies,

kuudenkolmatta ikäinen Hannu Eerikinpoika, katsottiin hänelläkin olevan

jonkinlainen perinnöllinen oikeus olla johtajan arvossa. Se tuli

kunnioituksesta sukua kohtaan ja kiitollisuudesta isän muistolle. Tällä

isällä, Eerikki Pietarinpoika Krankalla, oli aikoinaan ollut sangen

suuri vaikutus pitäjässään ja koko pohjoisella Pohjanmaalla. Hän oli

miehiä johtanut heidän Lapin-retkillään ja ollut heidän päällikkönsä

taistelussa vienalaisia vastaan. Hän oli ollut heidän edustajansa, kun

oli ollut tehtävä valituksia hallitukselle, oli puolustanut heitä

kelvottomia virkamiehiä vastaan ja neuvonut ja avustanut heitä

rauhallisessa viljelyksessä. Ja heitä puolustaessaan hän vihdoin oli

saanut surmansakin. Se oli tapahtunut noin kahdeksan vuotta sitten

kaukana sydänmailla, jossa hän miesjoukon kanssa oli ollut vartioimassa

rajaa vihollisilta, jotka siihenkin aikaan herkeämättä ahdistelivat

sisämaan köyhiä kyliä. Vihollisparvi oli siellä äkkiä hyökännyt heidän

kimppuunsa, ja tuima tappelu oli syntynyt tuolla kaukana erämaan

syvyydessä. Liminkalaiset olivat luvultaan heikompia, ja arveluttavassa

määrin heidän joukkonsa oli harvennut. Hurjasti taistellen oli Eerikki

Pietarinpoika kaatunut keihään lävistämänä, ja kaksi hänen poikaansa

oli jäänyt makaamaan veriinsä hänen rinnalleen. Vaan vihollisten kulku

oli saatu ehkäistyksi, ja mullattuaan vainajat oli Hannu, kolmas ja

viimeinen poika, johtanut liminkalaisten jäännökset takaisin. Ja siitä

lähtien olivat liminkalaiset pitäneet häntä johtajanaan isänsä

seuraajana, kuten hän oli sukunsakin päämiehenä.

Luonteeltaan ei Hannu kumminkaan ollut johtajaksi erittäin sopiva. Hän,

samoin kuin sisarensa Johanna, oli perinyt äidiltään tuittupäisen ja

hiukan kevytmielisen luonteen. Tuo äiti, Krankkalan vanha Martta, oli

kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jostakin puolittain ruotsinkielisestä

suvusta, ja oli koko pitäjässä yhtä tunnettu neuvokkuudestaan ja

hyväntahtoisuudestaan kuin äkäisyydestään ja tuittupäisyydestään. Häntä

kunnioitettiin, hänelle naurettiin ja häntä pelättiin; kaikkialla,

kotona ja naapurissa, piti hänen olla mukana, tavallisesti hän synnytti

toran ja kiukun, mutta pian hän oli valmis hellyydellä ja ystävyydellä

parantamaan pahat tekonsa. Tätä luonnetta oli paljon Hannussakin, ja

hän oli sitäpaitsi hiukan huikentelevainen eikä viitsinyt paljon

välittää vakavammista asioista. Mutta siitä huolimatta hänellä oli

kumminkin johtajan arvo kotikylässään, ja otteluissa vihollisten kanssa

kalajärvillä hän kylläkin oli osoittautunut isänsä pojaksi rohkeudessa

ja voimakkuudessa.

Edellisenä talvena Hannu oli huvikseen ollut iiläisten matkassa

Jäämeren-retkellä, ja siitä varsinkin oli hänen toveruutensa Juho

Vesaisen kanssa peräisin. Tästäpä syystä Juho luottikin Hannun apuun

tässä kokouksessa, vaikka tosin tunsikin ystävänsä horjuvaisuuden.

Muuten oli liminkalaisiin tavattoman suuri vaikutus heidän vanhalla

kirkkoherrallaan, Henricus Lithoviuksella. Tämä oli lähes puolensataa

vuotta ollut pitäjän pappina, oli nähnyt seurakunnassaan uuden

sukupolven kasvavan, oli sitä kasvattanut, ohjannut ja sen kanssa

kokenut vuosien karvaat ja makeat. Siksipä liminkalaiset häntä

mielellään kuuntelivatkin, ja hän oli tottunut siihen, että hänen

neuvojaan toteltiin. Myös Limingan kylän nimismies Kaapro Tuomaanpoika

oli seutunsa älykkäimpiä miehiä, ja kuten veljensä, Kalajoen

kirkkoherra Ljungo, oli hänkin ankara rauhanaatteen puolustaja. Ja

näiden mielipiteet edustivat myös pitäjäläisiä.

Ainoa vaikuttavampi henkilö, joka tuossa asiassa oli vastakkaista

mieltä, oli Pohjois-Pohjanmaan vouti Mauri Yrjönpoika. Hänellä oli

nuoruudestaan saakka ollut levoton seikkailijaluonne, ja hän oli usein

ennen itsekin ollut tuollaisilla retkillä mukana. Mutta olipa vielä

eräs aivan erityinen seikka, joka häntä piti sotaisen puolueen miehenä:

tuollaiset metelit ja kahakkaretket olivat erittäin tervetulleita hänen

verotileilleen. Sen olisi Juho Vesainenkin varsin helposti voinut

huomata, jos olisi tullut tuota mutkaa ajatelleeksi käydessään

kokouspäivän aamuna voudin luona.

Sinä aamuna hän näet ajoi Merikosken partaalla olevan voudintalon

pihalle. Sisarensa Helinän hän oli ottanut mukaansa ajelemaan, tahtoen

viihdyttää tuota nuorta tyttöä, joka arvatenkin säikähtyneenä

loppiaispäivän tapauksista oli koko kevään ollut hiukan raskasmielisenä

ja harvapuheisena. Helinä jäi pihalle hevosta pitelemään, Juho astui

Mauri Yrjönpojan tupaan.

Tämä laitteli siellä juuri parhaillaan tulisessa kiireessä tilejään.

Kirjurina oli hänellä siinä nuori teini, joka täydessä tolkussa

piirusteli edellisen vuoden kaavan mukaan korukirjaimia tilikirjaan.

Häntä vouti kiirehti, komenteli ja oikoi, ja tuskastui myötäänsä eikä

innossaan huomannutkaan että vieras oli astunut tupaan. Näiden toisen

vuoden tilien olisi jo pitänyt viimeistään jouluksi olla valmiina ja

Ruotsiin lähetettyinä, mutta ne olivat tavallisuuden mukaan

myöhästyneet, ja nyt oli vouti siitä syystä taas saanut ankaran

komennuskirjeen Tukholman verokamarista. Hikipäissään hän nyt selaili

edestakaisin kuittilippujaan, selaili, järjesteli, laski yhteen ja

kiroili. Eivät lyöneet yhteen. Hän laski taas, kynsäisi korvallistaan,

kirosi sekaan ja raapaisi vihaisena päätään. Ei vaikka kuinka olisi

sovitellut. Mihin hiiteen ovat kuitit hävinneet, sillä onhan niitä

täytynyt olla... Saakeli, aina vahinko hänen puolellaan, ei

ihmeeksikään, että erehdys olisi sattunut hänelle eduksi. Ja taas

juoksi vouti kirjurin luo katsomaan tämän papereita.

-- Älä kirjoita, sinä toljana! Ei Pirttitörmästä ole saatu viittä

leiviskää voita, kirjoita kaksi!

-- Mutta nimismiehen lipussa on viisi leiviskää.

-- Minä liputan sinut viiteen kertaan kohta, sinä nulikka. Nimismiehen

kirjat ovat väärät, etkö käsitä, ne on väärät...

-- Mistä minä tiedän, kun näin on merkitty.

-- Merkitty ... se on merkitty väärin, kuitit näyttävät toista.

Vouti levitteli kuitteja eteensä ja koetti selvittää niitä itselleen ja

pojalle. Ne näyttivät todellakin aivan toista, vaan tyydyttävästi hän

ei voinut selittää, miksi todellakin viisi leiviskää oli kannettu. Hän

ei tahtonut myöntää itselleenkään, että ne kolme leiviskää olivat

nekin, kuten monet muut, mahtaneet mennä menojaan, naula sinne, toinen

tänne, yksi syöty, toinen myöty, eikä kuitista ollut taikaa. Mutta

kovin sotkuista se vain oli. Vaillinkia taas ei voinut jättää

kirjoihin, ei vaikka hitto olkoon, siitä olisi tullut kova sapiska

kamarista. Tilien piti mennä tasan, jääköön vahinko kenelle tahansa.

Hetkeksi vouti taas jäi ihmettelemään muuatta kuittia, jossa summa oli

niin naurettavan pieni ... ja juoksi taas pojan luo.

-- Mitä sinä taas kirjoitat ... autiohan se on Pekka Kohosen tila,

aivan autio, venäläisten hävittämä aivan raunioita myöten, eihän sieltä

ole saatu äyriäkään.

-- Kohosestako, parhaiten säilyneitä tiloja koko Iijoella, eikä se

maksamatta jätä.

-- Vaiti, nulikka, taikka... Kun minä sanon, että se on autio, niin se

on autio, ja sinä kirjoitat sen autioksi ... ymmärrätkö vai...

Poika piirusti tottelevaisesti verokirjan reunaan: "Öde" (autio).

-- Ja nuo kolme tilaa kylän lopussa ovat köyhiä kerjäläisiä, jotka

eivät voi maksaa mitään... No, mitä häikäilet? Etkö osaa kirjoittaa

"kerjäläinen".

-- Miks'en...

Kolme kertaa peräkanaa kirjoitti poika komeasti: "Tiggare"

(kerjäläinen). Vouti huokasi pari kertaa. Tuossa toki saatiin tuloja

vähän vähemmiksi.

Kyllähän siitä perästäpäin voipi tulla tupenrapinat, kun sieltä

kamarista laitetaan takaisin rästiluettelot ja niitä sitten pitää

koettaa uudelleen periä, vaikka ne jo kerran on maksettu. Mutta minkäpä

sille tekee, täytyy voittaa aikaa ja etukädessä saada summat tasan. Ja

vouti hymähti pirullisesti silmäillessään tätä tiliensä "tekoa". Ei hän

tosin tullut niin pitkälle ajatelleeksi, että nämä hänen kauniit

sepustuksensa kerran joutuvat arkistoihin, joissa vastaisten

sukupolvien tieteelliset historioitsijat näistä hänen hätävalheistaan

taas vuorostaan hikipäissään tekevät nerokkaita johtopäätöksiään,

joilla hämmästyttävät maailmaa. Ei niin pitkälle. Hän muisteli vain

mielihyvin sitä, että nythän niillä talonpojilla taas oli aikomus tehdä

ryöstöretki rajan taa, jossa luonnollisesti muutamia kaatuu ... ja

saattaa kaatuneiksi merkitä toisen mokoman. Ja sitten tietysti

vienalaiset heti tekevät retken heidän kyliinsä, joissa hävitetään

puolet taloista -- ja silloin voidaan taas merkitä hävitetyksi

toinenkin puoli...

Vesainen oli jo etuhuoneessa rykäissyt pari kertaa, mutta vouti ei

ollut kiireessään huomannut vierasta. Nyt hän kääntyi ja tervehti

tuttavallisesti:

-- Terve miestä, mitäpä Kiiminkiin kuuluu? Käyhän istumaan. Vai on

teillä iiläisillä taas kovat hankkeet lähteä rökittämään venäläisen

puoleista. Se on oikein, antakaa selkään niin että pölisee!

-- Siitähän se tässä nyt pitäisi olla kokous tänään Krankkalassa --

miten lienevät liminkalaiset tuumineet sitä asiata.

-- Jaah, liminkalaiset, näin meidän kesken sanoen liminkalaiset ovat

suuria raukkoja. Ja täällä ovat jo kaiken kevättä papit ja muutkin

kulkeneet pitkin pitäjää ja kiellelleet niitä, joitten olisi tehnyt

mielikin lähteä. Saatpa nähdä, niin itse Krankkalainenkin tulee

panemaan vastaan.

-- Hannuko?

-- Sama Hannu -- niin se pojasta polvi paranee! Mutta mitäpä te siitä

välitätte, onhan teitä miehiä tarpeeksi ii- ja kemiläisiäkin. Ja ehkäpä

on liminkalaisiakin lähtijöitä, hullujahan olisivat oulujokelaisetkin

esimerkiksi, elleivät tulisi mukaan kostamaan moninkertaisia

kärsimyksiään. Eikä vienalainen ensi kerralla heitä sen paremmin

armahda, tulivatpa nyt mukaan tai eivät. Mutta Ruotsin hallitus voisi

heitä paremmin ruveta auttamaan, jos se kuulisi, että he itse

tarmokkaasti tahtovat puolustaa maakunnan ja valtakunnan etuja.

-- Niinkö arvelette? Siitä sitä minäkin nyt juuri lähdin puhumaan

kiiminkiläisten puolesta, että eiköhän se ruunu mahtaisi meitä vähän

helpottaa veronmaksusta, kun tänäkin talvena taas on niin kovia koettu.

Ja jos nyt tänä kesänä meiltä lähtevät Vienan-retkelle, niin jääpihän

luonnollisesti maanviljelys kotona huonommalle jäljelle, eikä

jaksettaisi mitenkään kesäveroja maksaa. Eiköhän ruunu voisi meitä

niistä armahtaa?

-- Jaah, puhui vouti ja hykelsi käsiään miettivän näköisenä, mutta

samalla selvästi mielihyvissään. -- Niin, minullahan luonnollisesti ei

ole valtaa helpottaa, minun täytyy kantaa mitä on käsketty ja tehdä

tilit kaikista -- hän viittasi tilintekopapereihinsa --. Mutta minä

voin kirjoittaa siitä Tukholmaan, sen teen mielelläni teidän

puolestanne ja luulisipa sen auttavan. Voisittehan myöskin itse

kirjoittaa valituksen. En tiedä, ehtisikö siitä apua ensi kesäksi, vaan

saisihan koettaa. Minä teen ainakin mitä voin, ja jos retkestä totta

tulee, niin onhan sitä enemmän syytä otaksua, että hallitus teiltä

veroja helpottaa.

Vesainen kiitteli voutia tämän ystävyydestä ja lähti hetken vielä

keskusteltuaan Helinän kera ajamaan jokivartta ylöspäin kappaleen

matkaa Krankkalaan, jonne jo muitakin ajeli, reki toisensa perästä.

Vouti lupasi itse tulla myöhemmin. Hän jäi Juhon lähdettyä hetkeksi

seisomaan mietteihinsä, napsautti sitten sormiaan ja juoksi kirjurinsa

luo.

-- Mitä tuhmuuksia sinä taas täällä kirjoittelet? Joko sinulla on

Kiimingin kylä valmis?

-- Jo, tässä se on.

-- Ha, ha, ha, ha, ha! -- mutta sehän on aivan väärin. Etkö sinä tiedä,

että vihollinen on polttanut ja hävittänyt koko kylän, eihän sieltä

tietysti ole voinut mitään veroa saada.

-- Vaan sehän tapahtui vasta tänä talvena, ja nämähän ovat jo toissa

vuonna maksettuja veroja.

-- Poika, sinussa elää uppiniskaisuuden henki. Sinä kirjoitat tämän

kauniisti uudestaan ja merkitset, että puolet taloista on poltettu, --

kuka sinun on käskenyt tietää, milloin ne on poltettu.

Poika rupesi työhön, ja vouti kulki lattiaa edestakaisin pakisten

itsekseen:

-- No, olen minäkin tollo, kun en tuota ennen hoksannut -- taikka

muistanut. Nyt lähettävät Kiimingin talonpojat hallitukselle

valituksen, jonka minä heidän puolestaan kirjoitan, eikä kukaan voi

epäillä minun tilejäni. Näin ikään nämä tilit sentään vähitellen

valmistuvat...

Mielihyvissään vihellellen hän silmäili ulos. Sieltä ajoi Limingan

kirkonkyläläisiä kokoukseen -- niistä heittiöistä on vähän vastusta...

Mutta mikä ihme sieltä tulee? voisi luulla kuomireeksi, ellei tietäisi,

että sellaista ei ole koko näillä mailla... Mutta, hitto soi, kuomireki

se sittenkin on ... kuka perh...? Eihän liene vielä Tukholman herroja

liikkeessä, tilin vaatijoita. Sitten se kaunista olisi, hyi, oikein

puistattaa!

Kuomu ajoi pihaan, ja voudin täytyi rientää vierasta vastaanottamaan.

Reestä nousi ensin nuori, solakka mies ja auttoi ulos vanhemman,

harmaapartaisen äijän. Tämä kääntyi Maurin puoleen:

-- Tekö olette Pohjois-Pohjanmaan vouti?

-- Teidän palvelukseksenne, jalot herrani.

-- Niin, nimeni on Bagge, tämä on poikani. Olen kulkemassa hallituksen

puolesta järjestämässä uutta sotaväenkirjoitusta ja samalla ottamassa

selkoa niistä meteleistä, joita täältä kuuluu. Teiltä saan pyytää

tarpeellisia tietoja.

-- Käykää sisään, käykää tupaani.

Vieraat menivät edeltä, ja vouti puhalteli vielä pari kertaa pihalla,

ennenkuin seurasi perässä. Herra Jumala, kuinka hän oli säikähtänyt...