II.

Jo kumu kylästä kuului,

Tomu toisista taloista,

Välkytys kylän väliltä.

Iin kirkolle oli loppiaisaamuna 1589 kansaa kokoontunut niinkuin

tavallisesti, mitään pahaa aavistamatta, jumalanpalvelusta odottamaan.

Jo aamuhämärässä ja päivän valjetessa olivat kirkkomiehet etäisemmistä

kylistä ja taloista saapuneet kirkonkylään joka suunnalta, mikä

hevosella ajaen, mikä porolla, mikä suksilla. Ennen kirkonaikaa

toimitettiin siellä niinkuin ainakin kaikenmoisia tarpeellisia

maallisia askareita, ja varsinkin nimismiehen talo, Kauppila, oli koko

kirkkorahvaan keskustana ja kokouspaikkana. Siellä käytiin kauppaa,

vaihdettiin, ostettiin, myötiin, kukin varusti itselleen työkaluja ja

muita tarpeita kotiin viedäkseen, ja kauppasaksat kulkivat ympäri

reestä rekeen ostellen eläinten nahkoja ja muita maalaistuotteita.

Siellä tingittiin, tarjottiin, huudettiin. Tuttavat tapasivat

tuttavansa, sukulaiset yhtyivät toisiinsa, kyseltiin kuulumisia,

kerrottiin kuulumisia. Ja Kauppi itse, paksumahainen, roteva nimismies,

seisoi aittansa ovella ja kantoi veroja ja verorästejä.

Pappilan pihalla, joka oli vähän alempana jokivarrella, oli melkein

samanlainen mellakka. Siellä kannettiin papin saatavia täyttä vauhtia,

ja kirkkoherra, vanha Henrikki herra, kulki väkijoukossa ylt'ympäri,

jutteli yhden ja toisen kanssa, ottaen osaa seurakuntalaistensa iloihin

ja suruihin. Mutta kun aamu niin oli liukahtanut lähelle puolta päivää,

soivat kirkosta kellot yhteen, ja väki lähti vähitellen lipumaan

pitkinä parvina jokitörmää myöten kirkkoon. Hetken kuluttua ajoi sinne

pappikin, ja jumalanpalvelus alkoi.

Saarnavirsikin oli jo veisattu, ja alas törmälle asti, jossa muutamia

kirkkomiehiä vielä seisoi keskenään jutellen, kuului vanhan rovastin

harras ääni, kun hän siellä saarnata paukutteli. Siihen törmälle

juoksee silloin lähimmästä talosta pelästynyt lapsilauma kertoen

miehille, että suuri miesjoukko oli ilmestynyt taloon.

-- Mitä miehiä ne ovat?

-- Emme tiedä. Pitkäpartaisia miehiä, kaikilla kirveet ja keihäät!

Vainolainen kylässä! Tuo sanoma levisi äkkiä miesjoukosta toiseen

kirkon ulkopuolella ja ehti jo samassa kirkon sisällekin, jossa se

synnytti liikettä ja levottomuutta. Ihmiset nousivat paikoiltaan ja

pyrkivät ulos, puhuttiin ja hätäiltiin. Pappi koetti jatkaa saarnaansa,

vaan pian hänenkin täytyi lopettaa, sillä tuokion kuluttua ilmestyi

noita keihäsmiehiä jo kirkon ovellekin.

Vienalaiset saartoivat aseettoman kirkkorahvaan kirkon sisälle ja

pihalle. Ei kukaan voinut juosta kotiinsa pelastamaan tavaroitaan

taikka lapsiaan, keihäillään häristivät ympärillä seisovat viholliset

jokaista, joka yritti pakenemaan. Ja sillä välin heistä toiset

hajausivat lähitaloihin ryöstämään saalista, ja saarrettujen

kirkkomiesten täytyi nähdä, miten jo talo siellä toinen täällä metsän

rinnassa tuprahti tuleen.

Äänekästä hälinää ja valitushuutoja kajahti nyt äsken niin

sopusointuisesta temppelistä, jossa pelästynyt väkijoukko ei oikein

tiennyt, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan. Naiset ja

lapset itkivät ja voivottelivat, ja neuvottomina ja hämmästyneinä

keräysivät miehet keskustelemaan siitä, mitä olisi tehtävä.

Vastarintaan he eivät osanneet ryhtyä, aseettomina kun olivat siihen

sullottuina eivätkä sitäpaitsi tunteneet vihollisen lukumäärää, eivätpä

edes tienneet mitä väkeä se oli. Sillä moneen vuoteen ei ollut

vienalainen uskaltanut hyökätä aivan rannikolle asti tiheimpään

asutukseen. Aikaa kului, kului tunti, toista, ja se tuntui kirkkoon

saarretuista tavattoman pitkältä. Yhä useampia liekkejä nähtiin jo

leimuavan jokivarrella, ja ovensuussa välähteli vihollisten keihäitä

tuon tuostakin. Turhaan koetteli vanha kirkkoherra lohduttaa

ja rauhoittaa sanankuulijoitaan. Mieliala kävi joka hetki

tuskallisemmaksi. He näkivät kotinsa palavan, ajattelivat siellä olevia

vaimojaan ja lapsiaan eivätkä itse tienneet, mikä kohtalo heitä odotti,

palaako kirkon sisään vai hukkuako vainolaisten keihäisiin.

Koko kirkonkylässä vallitsee samanlainen sekasorto. Pelästyneet

kotimiehet koettavat viime hetkessä karata pakoon vihollisia, mutta

nämä ottavat heidät kiinni ja pakottavat kaivamaan esiin ruokavaroja ja

tavaroita. Ja kun ovat talon puhdistaneet, sytyttävät he sen palamaan.

Pappilassa on suuri mellakka. Sinne on Ahma ajanut nuoren vankinsa

kanssa, ja siellä hän toisten kera komentelee ja rääkkää säikähtynyttä

vaimoväkeä, joka on pelosta aivan pökerryksissään. Kaikki on heille

onnistunut vaivatta ja vahingotta, ja tyytyväisinä päättävät päälliköt

hiukan levähtää talossa, käskevät vain miestensä tarkasti vartioida

kirkkoväkeä. --

Mutta ravakasti ovat hiihtäneet Kiimingin miehetkin, ja he lähenevät jo

huimaavaa vauhtia kirkonkylää, jossa vihollinen parhaillaan mellakoipi.

Metsässä muutaman neljänneksen päässä he tapaavat pakolaisia ja

kuulevat heiltä mitä on tapahtunut. Siinä huokaistaan hetkinen ja

neuvotellaan. Hetki on otollinen ryntäämiseen. Viholliset ovat

hajautuneet ympäri kylää, tuskin parikymmentä miestä on kirkkorahvasta

hätyyttämässä ja saartamassa. Sinne he päättävät hiihtää suoraa päätä

pelastamaan väkijoukkoa, sieltähän sitten saadaan apuväkeäkin. Kaikki

ovat yksimielisiä, kaikki taistelunhaluisia, ja pitkittä puheitta

pyyhkäisee jo hiihtäjäjoukko uutta vauhtia eteenpäin suoraan kirkkoa

kohden. Sukset sihahtelevat ja lumi pyrähtelee sompain alta.

Poikansa rinnalla hiihti ukko Torvinen, ja he keskustelivat matalalla

äänellä keskenään. Hän oli kuullut pakolaisilta, että se joka hevosella

ajoi, oli pysähtynyt pappilaan. Siitä hän arvasi, että Helinä oli

siellä, ja oli jo miettinyt keinon pelastaa hänet. Siitä hän puhui

pojalleen. Laurin piti hiihtää suoraan pappilan tienoille ja koettaa

siellä metelin synnyttyä varkain pelastaa tyttö. Vähän ajan kuluttua

jättäysi Lauri jäljemmäs, erosi joukosta ja lähti kiertämään metsän

rintaa pitkin oikealle. Toiset hiihtivät samassa jo metsästä ulos, ja

ponnistaen tuhatta tuimemmin he kiidättivät kirkkoa kohden. Jo vihdoin

huomasi heidät kirkon edustalla vartioiva vihollinen, rupesi huutamaan

ja hälyttämään, kutsuakseen kokoon taloihin hajaantunutta joukkoaan.

Pienen mökin kirkon vieressä he olivat sytyttäneet lämmitysroviokseen,

ja kiireesti ehätti muuan vienalaisista kantamaan sieltä palavata

hirren päätä viskatakseen sen oljilla täytettyyn kirkkoon ja

polttaakseen sen väkineen kaikkineen. Vaan samassa olivatkin jo

kiiminkiläiset ääressä. Pari pyssyä paukahti, muuan vienalainen kaatui

hangelle, ja huutaen kiirehtivät toiset suksilleen ja lähtivät

hiihtämään alas joelle, koska huomasivat, etteivät kylään hajautuneet

toverit kyllin pian ehtisi apuun. Kiiminkiläiset hyökkäsivät jäljessä,

Vesainen etupäässä, keihäs ojossa, jolla hän voimakkaasti mukiloi

lähimpiä vienalaisia. Saarretut kirkkomiehet, jotka eivät ensiksi

älynneet, mikä uusi metakka siinä oli kirkon edustalla syntynyt,

puikahtivat vihdoin kirkosta ulos, tempasivat mikä kirveen, mikä

seipään tai aisan ja kiirehtivät jäljestä. Naiset ja lapset jäivät

ihmeissään törmälle katsomaan kahakkaa, joka joella syntyi.

Hälytyshuutojen kutsumina olivat näet vienalaiset jokitörmän taloista

kiireesti rientäneet alas joelle. Pappilassa lepäilivät ja

herkuttelivat Ahma ja Kuisma muutamien miesten kanssa eivätkä pitäneet

kiirettä mihinkään. "Hyvähän tässä on olla", ilkkui Ahma, "ei ole

minkään puutetta. Kunhan on tarpeeksi syöty ja juotu, niin käydään

tekemässä kirkostakin pieni nuotio."

-- Vaan mihin sinä tuon tytön heität? kysyi Kuisma.

-- Otan mukaani, ei se minulta enää karkaakaan. Katsopas, kuinka

tyttöni on puhdasverinen ja kuinka siivosti se rinnallani istuu.

Pappilan naisväki itki ja ulisi, vaan Helinä istui aivan äänetönnä,

sanaa puhumatta, liikahtamatta paikoillaan, -- ei näyttänyt oikein koko

asemataan käsittävän.

-- Minä en lähtisi kuljettamaan, vaikka saisin vieläkin

puhdasverisemmän, vakuutti Kuisma, -- se olisi joka paikassa

vastuksena.

-- Sinä et osaa oikein tyttöjä pidellä, pitele sinä lempeästi ja

hellävaroen kuin minä. Tätä tyttöäni minä en retuutakaan enkä kiusaa,

vaan lämpöisesti peitän poron pulkkaan, kun kotiin lähdetään ajamaan,

ja nuotion lämpimässä sitä öillä makuutan.

-- Ja sitten orjaksesi...?

-- Enpähän kuin emännäksi, omaksi eukokseni, talon elävän hoitajaksi

minä näin näppärän tytön vien...

-- Niinkuin norjattaresikin kerran...

Mutta kesken jäi lause. Huuto kajahti kirkontörmältä, ja nuolena

juoksivat miehet ulos, jättäen ateriansa kesken. Mutta Ahma muisti

vankinsa, juoksi sisälle, kantoi tytön ulos, viskasi rekeen ja lähti

ajamaan toisten jäljestä, jotka jo hiihtivät törmän alla. Mutta juuri

kun hän laskeutui joelle, paukahti törmältä saunan takaa pyssy, hevonen

horjahti, lotkahti polvilleen, ja reki kaatui hankeen. Tuiskuna ryntäsi

Ahma esiin reen alta, tempasi tytön syliinsä lähteäkseen juoksemaan

toveriensa luo, jotka eivät olleet pitkän matkan päässä. Mutta

ampujakin -- Torvisen Lauri -- oli jo ehtinyt joelle, juoksi keihäs

suorana pakenevan kintereillä huutaen:

-- Jätätkö tytön vai henkesikö heität?

Ahma katsoi taakseen, näki mahdottomaksi päästä kuormansa kanssa pakoon

ja heitti sen vuoksi synkästi kiroten vankinsa hangelle.

-- Mutta muista, vielä minä sen kerran vien! huusi hän raivostuneena

rientäen toveriensa luo, jotka jo hiihtivät hänelle avuksi. Lauri antoi

hänen mennä, tempasi puoleksi pyörryksissään olevan tytön käsipuolesta

ja juoksutti hänet takaisin tupaan, jossa pappilan naiset ottivat hänet

hoitoonsa. Ahma taas näki vaaran uhkaavan koko retkikuntaansa ja ehätti

miehineen taistelupaikalle.

Tuima ottelu oli näet syntynyt joen jäällä kirkon kohdalla, jonne

kiiminkiläiset olivat seuranneet vienalaisia. Nämä jälkimmäiset olivat

ensiksi häviön puolella, olipa heidän pakko nousta joen toiselle

törmälle. Mutta väleen saapuivat heille avuksi saaliin hakijat taloista

joen molemmilta rannoilta, ja he olivat taas pian iiläisiä väkevämmät.

Nämä pitivät kumminkin hyvästi puolensa, Vesaisen ja ukko Torvisen

johdolla he tuikeasti ahdistelivat vihollisia, jotka vielä olivat

hämmästyneinä äkillisestä vastarinnasta. Mutta samassa saapui Ahma

niiden johtajaksi, järjesti miehet uudelleen, innosti heitä hyökkäämään

ja vuorostaan ahdistelemaan iiläisiä. Mies siellä, toinen täällä kaatui

hangelle, punaten sitä verellään. Ukko Torvinenkin sai haavan

jalkaansa, ja ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla sai Vesainen

pelastetuksi hänet joutumasta vihollisten jalkoihin. Vesainen taisteli

kuin karhu, ihmetellen häntä toiset seurasivat. Hannu oli tarkka

pyssymies ja napsautti tuon tuostakin jonkun partaniekan pitkälleen

hangelle. Mutta pian olisi kumminkin kiiminkiläisten pieni joukko ollut

ylivoiman edessä tuhottuna, ellei tuon tuostakin joitakuita

kirkkomiehiä olisi tullut avuksi. Lauri Torvinen, saatuaan nuoren

kälynsä korjuuseen, keräsi taloista miehiä, nuoria ja vanhoja,

mukaansa, neuvoi heille aseiksi heinähankoja ja jäätuuria ja toi niin

toistakymmentä-miehisen apujoukon joelle. Itse hän heilutti tapparataan

nuoruuden koko voimalla, iski intoa hehkuen oikealle ja vasemmalle,

niin että Vesainen, joka viereen sattui, ihastuneena huudahti:

-- Oikein lankomies, iskepä niin!

Hurjasti taistelivat vienalaisetkin, sillä suurin osa saaliista oli

heiltä lähdön kiireessä jäänyt taloihin, eivätkä he tahtoneet tyhjin

kourin väistyä. Vaan vielä hurjemmin ponnistivat iiläiset, sillä olihan

heillä, joskin harvempia olivat luvultaan ja huonompia aseiltaan,

kodit, omaisuus, naiset ja lapset puolustettavina ja kostettavina

monenmoiset ilkityöt. Moni partainen karjalainen suistui heidän

keihäidensä ja hankojensa alle ja jäi lepäämään taistelevien jalkoihin.

Taistelijain huomaamatta rupesi ilta hämärtämään; pian jo loppui lyhyt

talvipäivä. Mutta vielä kesti kahakkaa puolipimeässä ja kuutamon

valossa, kunnes joukot vähitellen väsyivät ja tappelu taukosi.

Karjalaiset vetäytyivät taistellen taaksepäin, ja päästyään vähän

väljemmälle tilalle he rupesivat täyttä vauhtia hiihtämään ylöspäin

jokea. Iiläiset lähtivät seuraamaan heitä kappaleen matkan päästä,

pitääkseen silmällä, että vienalaiset todella loittonivat kylän

tienoilta poikemmas, ja muutaman peninkulman päähän he jäivät koko

yöksi vartioimaan heidän kulkuaan.

Törmältä ja taloista Iin kirkon luota olivat vanhukset, naiset ja

lapset itkien ja voivotellen katselleet taistelua, jännittyneinä

seuraten miten se päättyisi. Vanha kirkkoherra oli kulkenut heidän

joukossaan lohdutellen ja rohkaisten; ei ollut hän suonut itselleen

hetkenkään lepoa. Ja kun viholliset vihdoin rupesivat vetäytymään

takaisinpäin, kutsui hän kuulijansa vielä kirkkoon lopettaakseen kesken

jääneen jumalanpalveluksen kiitosrukouksella ja virrellä. Sinne

kirkkoon kantoivat toiset jäälle kaatuneita, kuolleita ja haavoitettuja

omaisiaan. Sieltä kuului surun, valituksen ja epätoivon huokauksia.

Mutta sieltä kuului myöskin sanomatonta kiitollisuutta sitä Jumalata

kohtaan, joka heidät kumminkin oli pelastanut vielä suuremmasta

vaarasta ja turmiosta. Ja vielä kerran nousi vanha kirkkoherra

alttarille, johon joulukynttilät oli sytytetty, ja messusi

värähtelevällä ja sydämeen käyvällä äänellään: "Kunnia olkoon Jumalalle

korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto." Seurakunta

vastasi amenensa, ja kauan väreili heikkenevä sävel, ennenkuin se

talttui ja kuoli pois illan hiljaisuuteen.