Jo kellot soi ja rientää hetki:
On eessä synkkä kuolon retki.
_Campbell_.
Unettoman yön jälkeen oli Waverley varhain aamulla vankilan portin
edessä. Mutta hänen oli vielä kauvan odotettava, ennen kuin
määrähetkenä portti avattiin ja laskusilta päästettiin alas. Silloin
hän pääsi sisään, näytettyään ovenvartijalle lupalippunsa.
Ferguksen koppi oli synkkä holvikomero keskellä linnaa suuressa
tornissa. Vanhanaikuisten salpojen ja lukkojen narinaa, kun ne avattiin
Edwardin päästämiseksi koppiin, seurasi kahleitten kalina, onnettoman
päällikön laahustaessa pitkin kivilattiaa syleilläkseen ystäväänsä.
"Rakas Edward", sanoi hän lujalla, melkein iloisella äänellä, "tämäpä
on todella hauskaa. Minun oli niin iloista kuulla, että sinulle avautuu
onnellinen tulevaisuus. Kuinka Rose jaksaa? Ja miten on vanhan
paroonimme laita? Varmaankin hyvin, koska sinäkin olet vapaana.
Kerroppa nyt, kuinka aiot järjestää kolmen lumikon, karhun ja
saapaspihdin jutun?"
"Älä nyt, hyvä Fergus, puhu mokomista asioista tällaisena hetkenä!"
"No niin, kyllähän me tänne saavuimme onnellisemmilla enteillä --
esimerkiksi viime marraskuussa, kun rinnatusten marssimme kaupunkiin ja
hinasimme valkean lipun näiden vanhain tornien huippuun. Mutta silti en
rupea ruikuttamaan, kun onni on kääntynyt vastaiseksi. Tiesinhän
hyvinkin, kuinka uhkarohkeassa yrityksessä olin mukana. Aikani on nyt
muuten täpärällä -- puhukaamme siis asioista, jotka ovat tärkeämpiä.
Kuinka on prinssin laita? Pääsikö hän verikoirilta pakoon?"
"Pääsi kyllä; hän on turvassa."
"Jumalan kiitos! Kerro nyt lähemmin hänen pakoretkestään!"
Waverley kertoi hänelle tämän merkillisen jutun, mikäli se silloin jo
oli tiettynä, ja Fergus kuunteli innostuneena. Sitten hän kyseli
muidenkin ystäväinsä kohtaloa, varsinkin oman klan'insa vaiheita. Tämä
oli joutunut vähemmän kärsimään kuin useat muut heimot, sillä Ferguksen
vangitsemisen jälkeen olivat hänen miehensä hajaantuneet ja palanneet
kotiseuduilleen, joten kapinaa lopullisesti kukistettaessa heitä ei
enää tavattu aseissa eikä siis kovin ankarasti kohdeltu. Tieto tästä
tuotti Fergukselle suurta tyydytystä.
"Sinä olet rikas, Waverley", sanoi hän, "ja jalomielinen. Jos saat
joskus kuulla näitä köyhiä Mac-Ivorin miehiä ahdistettavan, niin muista
olleesi kerran itsekin niiden puvussa ja siten tulleesi ikään kuin
tämän suvun ottopojaksi. Parooni tuntee kyllä tapamme ja lähellä asuen
voi sinulle ilmottaa, milloin on aika esiintyä heidän suojelijanansa.
Tahdotko sen luvata viimeiselle Vich Ian Vohrille?"
Kuten lukija tajuaa, antoi Edward sen takeeksi kunniasanansa, jonka hän
sitte täyttikin niin loistavasti, että hänen muistoaan vielä nytkin
siunataan Glennaquoichissa.
"Jospa voisin", jatkoi Fergus, "sinulle luovuttaa myös oikeuteni näiden
yksinkertaisten ja urheiden miesten rakkauteen ja kuuliaisuuteen -- tai
jospa minun olisi onnistunut edes suostuttaa Evan anomaan määrätyillä
ehdoilla armoa ja sitte olemaan sinulle parhaana uljaimpana,
alttiimpana -- --" Tässä hänet keskeytti kyynelvirta, jota hänen oma
kohtalonsa ei saanut vuotamaan, mutta joka nyt kasvinveljeä ajatellessa
valui herkkänä.
"Mutta sille ei mitään mahda", hän jatkoi hieman tyynnyttyään. "Sinä et
voi olla Vich Ian Vohr; nämä kolme loihtusanaa ovat ainoa _Sesam,
aukene_ heidän tunteittensa saavuttamiseksi ja Evan poloisen on
seurattava minua kuolemaan, kuten koko elämänsäkin ajan oli mukanani."
"Niinpä todellakin", sanoi Maccombich nousten lattialta, jolla oli niin
hiljaa levännyt, ett'ei Edward hämärässä ollut häntä huomannut. "Eikä
Evan koskaan ollut parempaa kohtaloa toivonutkaan kuin saada kuolla
päällikkönsä kanssa."
Naputus ovelle ilmotti rippi-isän saapuneen, ja Edward poistui siksi
aikaa, jolloin pappi antoi vangeille viimeiset lohdutukset katolisten
kirkonmenojen mukaan. Hetken kuluttua hänet taas päästettiin sisään, ja
samalla tuli sotamiesten saattamana seppä irrottamaan vangeilta
kahleet.
Pian senjälkeen kuului rumpujen pärinää. "Tämä on viimeinen kutsumus
aseisiin, mitä minun annetaan kuulla. Ja nyt, rakas Edward, ennen kuin
eroamme, puhukaamme Florasta -- sisarelleni omistan hellimmät tunteeni,
mitä koskaan on sydämessäni liikkunut!"
"Emmehän _tässä_ vielä eroa!" sanoi Edward.
"Tässä juuri; sinä et saa edemmä tulla. Omasta puolestani en pelkää,
mitä nyt seuraa, mutta eloon jäävä ystävä ei aina voi sietää nähdä,
mitä kuoleva helposti kestää. Toivon muuten, että pääni pystytetään
skotlantilaisen portin päälle, jotta silloinkin saan katsella isänmaani
sinertäviä kukkuloita. Parooni lisäisi tähän:
"Moritur et moriens dulces reminiscitur Argos."
Nyt kaikui linnan pihalta rattaiden ja kavioiden töminää. "Kuten
sanoin, sinun ei sovi minua seurata, ja kun tuo ääni muistuttaa, että
aikani pian päättyy, niin kerro nyt, miltä sinusta Flora näytti!"
Waverley kertoi hänelle liikutetuin mielin siitä mielentilasta, jossa
oli Floran tavannut.
"Sisar parkani!" huokasi Fergus. "Oman tuomionsa hän kyllä olisi
kestänyt, mutta ei minun kuolemaani! Vaan kun eromme ensi tuska on
lauhtunut, saa hänen ankara velvollisuuden tuntonsa ja järkkymätön
uskollisuutensa uutta ryhtiä -- siitä olen varma. Silloin hän muistelee
Fergusta kuten muitakin sukumme sankareita, joiden tekoja hän
mielellään kertoi."
"Eikö hän enää saa sinua nähdä?" kysyi Waverley; "hän näytti kuitenkin
sitä odottavan."
"Välttämätön pikku juoni säästää häneltä viimeisen kamalan
hyvästijätön. En voisi kyynelittä hänestä erota enkä salli noiden
miesten otaksua, että heillä on voimaa minuun vaikuttaa. Floralle on
uskotettu, että hän saisi minut tavata myöhemmällä -- ja tämän kirjeen
vie rippi-isä hänelle ilmottamaan, että kaikki on lopussa."
Nyt saapui muuan upseeri julistaen, että yli-sheriffi ja hänen
apulaisensa odottivat linnan portilla ottaakseen vastaan Fergus
Mac-Ivorin ja Evan Maccombichin. "Valmis olen", sanoi Fergus. Sitten
hän tarttui Edwardin käsivarteen ja astui papin ja Edwardin saattamana
portaita alas, sotamiesten seuratessa jälestä. Pihalla seisoi
skvadroona rakuunia ja pataljoona jalkaväkeä neliönä, jonka sisällä oli
vankeja mestauspaikalle viemään määrätyt kärryt: matkaa oli noin
penikulman verran. Kärryissä istui pyöveli, jonka ammattia osotti hänen
kädessään oleva leveä miekka. Nähtyään rakuunat huudahti Evan
innoissaan: "Nuohan ovat samoja urhoja, jotka Gladsmuirissa pötkivät
meitä pakoon, ennen kuin ehdimme niitä edes vielä tusinaa nitistää.
Kyllä ne nyt osaavat näyttää rohkeilta." Pappi kehotti häntä pysymään
hiljaa.
Fergus syleili Waverleytä, suuteli häntä molemmille poskille ja hypähti
sitte kevyesti kärryihin. Evan istuutui hänen viereensä, ja kulkue
lähti liikkeelle. Portilla rikolliset luovutettiin asianomaisilla
menoilla siviilivirkamiesten haltuun. Kun yli-sheriffi oli lausunut:
"Jumala varjelkoon Yrjö-kuningasta!" nousi Fergus seisaalle ja vastasi
kaikuvalla äänellä: "Jumala varjelkoon kuningas Jamesia!" Nämä olivat
viimeiset sanat, mitä Waverley kuuli hänen puhuvan. Kulkue loittoni
vähitellen, ja hetken kuluttua oli Waverley linnan pihalla yksinänsä,
tuijottaen jäykästi holviaukkoon, josta hänen ystävänsä oli ikipäiviksi
häneltä kadonnut.