Huomenna? Voi niin pian! Säästäkäätte!
_Shakespeare_.
Mukanaan entinen palvelijansa Alick Polwarth, joka Edinburgissa taas
oli ruvennut hänen palvelukseensa, saapui Edward Carlisleen, jossa
vasituinen sotaoikeus käsitteli hänen onnettomien toveriensa asiaa. Hän
oli rientänyt tosin toivomatta enää pelastavansa Fergusta, mutta
kiihkeästi haluten edes vielä kerran hänet nähdä. Minun olisi pitänyt
mainita, että hän palkkasi syytetyille asianajajat heti kun sai kuulla,
että istuntopäivä oli määrätty.
Edward pääsi töin tuskin oikeussaliin sisään, kun se oli tungokseen
asti täynnä. Tämä oli jo kolmas istunto. Syytettyjen penkillä istui
kaksi miestä. Valamiehet olivat jo julistaneet heidät syyllisiksi. Sitä
seuranneen lyhyen hiljaisuuden aikana Edward katsahti syytettyihin
päin. Siellä hän näki Fergus Mac-Ivorin uljaan vartalon ja jalot
kasvot, jotka nyt olivat sairaaloisen kalpeat pitkällisen ja ankaran
vankeuden vuoksi. Hänen vieressään istui Evan Maccombich. Edwardia
rupesi huimaamaan heitä katsellessaan, mutta hän malttoi taas mielensä
kun oikeuden puheenjohtaja juhlallisesti lausui: "Fergus Mac-Ivor
Glennaquoichista eli Vich Iän Vohr ja Evan Mac-Ivor Tarrascleughista
eli Evan Maccombich -- te kumpikin olette syytteessä valtiorikoksesta.
Mitä on teillä esitettävänä puolustukseksenne, jotta oikeus ei
langettaisi tuomiota, jonka mukaan teidän olisi kuolemalla sovitettava
rikoksenne?"
Fergus silmäsi häneen tuikeasti ja vastasi kovalla äänellä: "Minun ei
sovi jättää läsnäolijoita siihen uskoon, ett'en voisi tuollaiseen
kysymykseen vastata. Mutta se mitä minulla on sanottavaa, olisi teidän
tuomionne ettekä sitä kuuntelisi. Jatkakaa siis työtänne niin pitkältä
kuin teidän on sallittu. Eilen ja sitä ennenkin te olette vuodattaneet
kunniakasta verta; älkää siis minunkaan vertani säästäkö. Vaikka
kaikkein esi-isieni veri virtaisi minun suonissani, olisin sen pannut
tässä taistelussa alttiiksi."
Evan Maccombich katsoi häneen vakavasti ja nousi seisaalle aikoen
puhua. Mutta hämillään siitä, että hänen nyt oli lausuttava ajatuksensa
vieraalla kielellä, hän pysyi vaiti. Tuomari kuitenkin kehotti häntä
puhumaan.
"Minä vaan tahtoisin sanoa, korkea oikeus", lausui Evan niin sulavasti
kuin osasi, "että jos Vich Ian Vohr päästetään vielä kerran vapaaksi
lähteäkseen Ranskaan, josta käsin hän ei varmaankaan häiritsisi
kuninkaan hallitusta, niin suostuisi kuusi parasta miestä hänen
klan'istaan kuolemaan hänen sijastaan; ja jos annatte minun mennä
Glennaquoichiin, toisin heidät tänne itse, ja sitte saisitte joko
hirttää tai mestata. Minut saisitte ihan ensiksi tappaa."
Huolimatta hetken juhlallisuudesta kuului salista hillittyä naurua.
Evan silmäili julmistuneena ympärilleen ja huusi: "Jos saksilaiset
herrat nauravat sitä, että minä tai kuusi vertaistani pidämme henkeämme
viiden sellaisen kuin Vich Ian Vohrin veroisena, niin he ovat ehkä
oikeassa, mutta jos luullaan, ett'en palaisi täyttämään lupaustani,
niin ei tunneta ylämaalaisen sydäntä eikä aatelismiehen kunniaa."
Nauru lakkasi heti ja salissa oli kuoleman hiljaisuus.
Sitten tuomari julisti kummallekin valtiorikoksesta syytetylle tuomion
kaikkine kamaline seurauksineen. Mestaus määrättiin toimitettavaksi
seuraavana päivänä. Kun tuomari esitti Evanille, että tämä pyytäisi
armahdusta vedoten päällikkönsä viettelykseen, keskeytti hänet Evan
huutaen: "Jos kerran vuodatatte Vich Ian Vohrin veren, niin otan teiltä
vastaan vaan sen armon, että päästätte minut kahleista, annatte
miekkani takaisin ja pysytte hetkisen aikaa siellä paikoillanne!"
"Viekää vangit ulos", käski tuomari; "hänen verensä tulkoon hänen
päänsä päälle."
Aivan huumaantuneena joutui Edward väkijoukon mukana ulos kadulle.
Hänessä oli vireillä vaan yksi halu, se nimittäin, että vielä kerran
saisi Fergusta tavata. Hän lähti vankilaan, jossa hänen ystävänsä
säilytettiin, mutta siellä häntä ei laskettu sisään. "Vangin luo ei
pääse kukaan muu kuin rippi-isä ja hänen sisarensa", selitti muuan
aliupseeri. Waverleyn kysyttyä missä Flora asui, ilmotettiin hänelle,
että neiti Mac-Ivor oli ylhäisen katolisen perheen luona lähellä
Carlislea.
Kun Edwardilta oli kielletty pääsy vankilaan, ei hän uskaltanut omassa
epäsuotuisassa nimessään kääntyä ylisheriffin puoleen, vaan lähti
tapaamaan sitä asianajajaa, joka oli saapunut Ferguksen juttua ajamaan.
Tämä herra selitti, että pelättiin rahvaan kiihtyvän, jos saisi
vallantavottelijan ystäviltä kuulla kertomuksia vangittujen viimeisistä
hetkistä, ja sen vuoksi oli päätetty estää heidän puheilleen pääsemästä
muita kuin läheisiä sukulaisia. Kuitenkin hän lupasi hankkia
Waverleylle luvan käydä vankien luona huomisaamuna, ennenkuin heidät
vietäisiin mestattaviksi.
Sitten Edward lähti neiti Mac-Ivorin luokse. Suuressa, synkännäköisessä
huoneessa hän tapasi Floran istumassa ristikkoikkunan ääressä ja
ompelemassa valkeaa vaatetta. Hänen seurassaan oli vanha nainen,
näöltään muukalainen, joka vieraan tultua heti poistui. Flora nousi
häntä tervehtimään, mutta kumpikaan ei aluksi kyennyt puhumaan. Hänen
kasvojensa loistava väri oli kadonnut ja sijaan oli tullut puhtaimman
marmorin valkeus, mutta keskellä suurta onnettomuuttaankin hän osotti
puvussaan samaa huolellisuutta kuin ennenkin. Hänen ensi sanansa
olivat: "Oletteko häntä tavannut?"
"En ole", vastasi Waverley, "hänen luokseen ei päästetty."
"Sitähän saattoi odottaakin", sanoi Flora, "mutta meidän on
alistuminen. Luuletteko kuitenkin saavanne hänet vielä nähdä?"
"Ehkä huomenna."
"Siis huomenna tai ei koskaan, kunnes" -- tässä Flora katsahti ylöspäin
-- "kaikki taas kohtaamme toisemme. Mutta toivoakseni te tapaatte hänet
vielä kerran maan päällä. Hän rakasti teitä koko sydämestään, vaikka --
vaan suottahan on menneisyydestä puhua. Olen niin usein mielessäni
kuvitellut tätä kamalaa loppua ja kysynyt, voinko todella kestää
kohtaloani."
"Rakas Flora, jos teidän henkinen voimanne --"
"Sepä se", keskeytti hän kiihtyneenä, "minulla on sydämessäni salainen
ääni, joka kuiskaa, että juuri se henkinen voima, josta Flora Mac-Ivor
ylpeili, on murhannut hänen veljensä!"
"Kuinka voitte lausua niin kauhean ajatuksen?"
"Se vaivaa minua kuin painajainen, vaikka tiedän sen minua pettävän.
Tunkeutuen kaikkine kauhuineen sieluuni se tahtoo saada minut uskomaan,
että veljeni olisi tuhlannut tarmonsa satoihin muihin puuhiin, mutta
minä opetin hänet kohdistamaan ja alttiiksi panemaan kaikki kykynsä
tähän yhteen epätoivoiseen yritykseen. Jospa voisin muistaa kerrankaan
häntä varottaneeni, mutta sen sijaan minä yhä yllytin hänen tulista
luontoaan!"
Edward koetti kaikilla mahdollisilla perusteilla vastustaa sitä
käsityskantaa, joka Floran mieltä rasitti, muistuttaen hänelle niitä
periaatteita, joissa hän samoin kuin Fergus olivat kasvaneet ja joiden
mukaan kumpikin piti velvollisuutenaan toimia.
Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Flora haaveksivasti: "Muistatteko vielä,
että kerran tapasitte minut ompelemassa Ferguksen morsiuskokardia? Nyt
ompelen hänelle hääpukua. Ystävämme täällä antavat viimeisen Vich Ian
Vohrin verisille jäännöksille leposijan vihityssä maassa, omassa
kappelissaan. Mutta ne eivät saa kaikki olla yhdessä, ei -- hänen
päänsä -- en saa edes suudella rakkaan veljeni kylmiä huulia!"
Kun Edward sitten esitti hänelle Rosen pyynnön, että Flora pitäisi
häntä sisarenansa ja neuvottelisi hänen kanssaan tulevaisuudesta,
vastasi Flora: "Olen saanut Roselta kirjeen, jossa hän puhuu samasta
asiasta. Murhe tekee itsekkääksi, enkä senvuoksi ole tullut hänelle
kirjottaneeksi, että epätoivossanikin minun on iloista kuulla hänen
onnellisista toiveistaan ja paroonin pelastumisesta. Antakaa tämä
Roselle; se on viimeinen arvoesine, mikä hänen Flora paralleen jäi, ja
on erään ruhtinattaren lahja." Näin sanoen hän antoi Edwardille rasian,
jossa oli hänen hiuskoristeenansa ollut timanttiketju. "Minulle sillä
ei enää ole arvoa. Ystäväni ovat minulle toimittaneet turvapaikan
skotlantilaisten benediktiininunnien luostarissa Pariisissa. Huomenna
lähden luostarisisareni kanssa matkalle. Ja nyt, mr. Waverley, jääkää
hyvästi! Olkaa onnellinen Rosen kanssa ja muistakaa joskus ystäviänne,
jotka näin menetätte. Mutta älkää koettako minua enää tavata."
Horjuvin askelin Waverley poistui Floran huoneesta ja palasi
Carlisleen. Majatalossa hän sai kirjeen asianajajalta, joka ilmotti
että hänelle oli myönnetty lupa käydä huomisaamuna varhain Ferguksen
luona vankilassa.