LV.

Dulce domum.

Sitä kauhun tunnetta, jonka valtaamana Waverley oli heti Ferguksen

mestauksen jälkeen Carlislesta lähtenyt, seurasi vähitellen vakava

surumielisyys, niin että hän saapuessaan synnyinseudulleen jo saattoi

luonnon helmasta ammentaa lohdutusta. Mutta kuinka täyteläinen olikaan

se ilo, jota tunsi saadessaan heittäytyä kunnianarvoisten sukulaisten

syliin, joille hän oli velvollinen osottamaan kiitollisuutta ja

rakkautta!

Ei ainoakaan moitteen sana häirinnyt heidän yhtymisensä iloa. Vaikka

sir Everard ja mrs. Rachel olivat surreet Edwardin vaarallista liittoa

nuoren chevalierin kanssa, niin hänen käytöksensä oli kuitenkin niiden

periaatteiden mukainen, joissa he itse olivat kasvaneet. Eversti Talbot

oli myös hyvin taitavasti raivannut Edwardille tietä ystävälliseen

vastaanottoon kuvaamalla hänen uljasta esiintymistään varsinkin

Prestonin luona. Sitä paitsi miellytti vanhaa paroonia ja hänen

sisartaan se ajatus, että heidän veljenpoikansa oli ryhtynyt

kaksintaisteluun niin etevän upseerin kuin everstin itsensä kanssa,

vanginnut hänet ja siten kuolemasta pelastanut.

Waverleyn ulkomuoto, sotaelämän ahavoittama ja sotilaskurista ryhdikäs,

osotti suurta voimaa ja miehevyyttä, vahvistaen todeksi everstin

lausunnon ja samalla viehättäen kaikkia Waverley-Honourin asukkaita,

jotka kilvan riensivät häntä katsomaan. Mr. Pembroke iloitsi salaa

siitä rohkeudesta, jota Edward oli osottanut Englannin kirkon asiaa

puolustaessaan; kuitenkaan ei hän voinut olla entistä oppilastaan

hieman moittimatta siitä, että tämä oli leväperäisesti pidellyt hänen

käsikirjotustaan. Niinpä hän kertoi joutuneensa kärsimään mieskohtaista

epämukavuutta, kun kuninkaan lähetti oli tullut paroonia vangitsemaan.

Silloin hän oli katsonut viisaimmaksi lymytä erääseen luolaan, jota

entisen tarkotuksensa nojalla vielä nytkin nimitetään "papinluolaksi",

eikä sinne oltu uskallettu kuin yhden kerran päivässä tuoda hänelle

ruokaa, joka sitä paitsi oli useimmiten ollut haaleata. Edwardin

mieleen muistui Bradwardinen paroonin paljoa ikävämpi turvapaikka,

mutta hän ei tahtonut vertauksella loukata arvokasta opettajaansa.

Kaikki olivat innokkaita valmistuspuuhissa Edwardin häitä varten, joita

hänen omaisensa jo kauvan olivat sydämestänsä toivoneet. Hänen nyt

aikomansa avioliitto näytti heistä kaikin puolin edulliselta paitsi

mitä varallisuuteen tuli, mutta tätähän heillä itsellään oli kylliksi.

Sen vuoksi kutsuttiin mr. Clippurse taas Waverley-Honouriin. Mutta hän

ei tullut yksinänsä; kun vanhuuden raihnaisuus jo alkoi rasittaa, oli

hän liikekumppanikseen ottanut veljenpoikansa; liikkeen yhteisenä

toiminimenä nyt oli Messrs. Clippurse ja Hookem. Näiden käskettiin

laatia asianomaiset määräykset mitä anteliaimman kaavan mukaan,

ikäänkuin Edward naisi päärin tyttären, joka laahaisi isänsä tiluksia

lumikkovaippansa helmassa.

Vaikka Waverley koetti jouduttaa asiaa, vei silloisten kulkuneuvojen

hitaisuus ja laillisten muotojen noudattaminen kaksi kuukautta aikaa,

ennen kuin hän Englannista lähtönsä jälkeen taas saapui Duchraniin

noutamaan morsiantaan. Kuuden päivän kuluttua vietettiin häät. Nuoren

parin vihki arvoisa mr. Rubrick, joka oli Bradwardinen kotikappalainen.

Frank Stanley oli samaan aikaan saapunut Duchraniin ja toimi

sulhaspoikana. Lady Emily ja eversti Talbot olivat myös aikoneet olla

häissä läsnä, mutta vähää ennen kävikin ilmi, ett'ei lady Emilyn

terveydentila sietänytkään matkan vaivoja. Sen sijaan päätettiin, että

Edward Waverley ja hänen puolisonsa, jotka paroonin kanssa aikoivat

heti lähteä Waverley-Honouriin, poikkeisivat matkallaan muutamiksi

päiviksi eversti Talbotin maatilalle, jonka tämä oli Skotlannissa

ostanut ja jolla hän toistaiseksi asui.

Hääseurue matkusti komeasti. Sir Everard oli veljenpojalleen

lahjottanut kuusi uljasta hevosta, joiden vetämät uusimmankuosiset

vaunut ihmetyttivät puolta Skotlantia; jäljestä seurasivat mr.

Rubrickin perhevaunut -- molemmat olivat täynnä naisia. Sitte ratsasti

joukko herroja, ja viimeisinä kulkivat palvelijat, joita oli ainakin

parikymmentä. Kuitenkin tuli, ottamatta nälänhädän vaaraa lukuun,

rättäri Macwheeble heitä vastaan tiellä ja pyysi poikkeamaan

Pikku-Veolaniin. Parooni tuijotti häneen hämmästyneenä ja vastasi, että

hän ja hänen poikansa kyllä kernaasti matkustaisivat Pikku-Veolanin

kautta tervehtiäkseen rättäriä, mutta ett'eivät he aikoneet tuoda

mukanansa koko häämatkuetta. Hän lisäsi ilomielin kuulleensa, että

hänen kunnottoman seuraajansa myytyä tilukset vanha ystävä Duncan oli

uudelta omistajalta takaisin saanut virkansa. Rättäri kumarteli ja yhä

uudisti pyyntönsä, kunnes parooni, vaikka olikin tunkeilevaisuudesta

harmissaan, kuitenkin suostui, peljäten muuten osottavansa sellaisia

tunteita, joita kaikin mokomin tahtoi salata.

Heidän lähestyessään puistokujan päätä parooni vaipui vakavaan

mietiskelyyn, josta hänet herätti vaan se huomio, että torninhuiput oli

uudelleen rakennettu ja rauniokasat korjattu paikalta. Mutta enimmin

häntä ihmetytti, että molemmat suuret kivikarhut oli taas pystytetty

porttipylväiden päihin. "Uusi omistaja", hän lausui Edwardille, "on

osottanut sinä lyhyenä aikana, jonka hän on tiluksia hallinnut, enemmän

_gusto_, kuten italialaiset sanovat, kuin tuo Malcolm koira

saavutti _vita adhuc durante_, vaikka itse olin häntä täällä

kasvattanut. -- Kun kerta on koirista puhe, niin eiköhän nuo ole Ban ja

Buscar, jotka Davie Gellatleyn mukana tuolla hyppivät?"

"Ehdotan, että mennään niitä tapaamaan", sanoi Waverley; "sillä

luullakseni talon nykyinen isäntä on eversti Talbot, joka haluaa meitä

nähdä. Aluksi hieman epäilin teille mainita, että hän on ostanut vanhan

kartanonne, ja voimmehan nytkin sivuuttaa tämän ja mennä rättärin luo,

ell'ette mielellänne häntä tapaa."

Nyt oli paroonilla tilaisuus näyttää jalomielisyyttään. Hän henkäisi

syvään, otti runsaasti nuuskaa ja huomautti, että kun kerta oli näin

pitkälle joutunut hän ei voisi mennä everstin asunnon ohitse, ja että

hänestä oli erittäin hauskaa nähdä entisten alustalaistensa uutta

isäntää. Näin sanoen hän laskeutui ratsulta maahan, ja muut herrat

seurasivat hänen esimerkkiään; myös naiset nousivat vaunuistansa. Hän

tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja kujaa alas mentäessä osotteli

hänelle, kuinka pian _Diva Pecunia_ oli kyennyt poistamaan kaikki

hävityksen jäljet.

Kaikki kaadetut puut oli viety pois. Niiden juuretkin oli kaivettu irti

ja maa sitten taas tasotettu ja turpeilla peitetty. Hävityksestä ei

näkynyt enää merkkiäkään, ja ainoastaan hyvin perehtynyt silmä saattoi

huomata muutoksia. Davie Gellatleyn ulkoasussa oli myös tapahtunut

uudistus; hän tuli vieraita vastaan, toisinaan pysähtyen ihmettelemään

omaa uutta pukuaan. Tosin hän loisti samoissa väreissä kuin ennenkin,

mutta nyt hän esiintyi niin koreana, että olisi sopinut prinssinkin

palvelijaksi. Hän läheni hyppien entisellä oudolla tavallaan, ensin

paroonin, sitten Rosen luokse, ja silittäen vaatteitaan hän lakkaamatta

huudahteli: "kaunis, kaunis Davie." Innoissansa hänen oli vaikea

kunnollisesti laulaa monilukuisista sävelistänsä ainoatakaan, sillä

erinomainen riemuntunne pyrki häntä läkähdyttämään. Myöskin koirat

osottivat vallattomilla hypyillään, että nekin tunsivat entisen

isäntänsä. "Totta puhuen, Rose", huudahti parooni, "näiden mykkien

eläinten ja tuon narri paran kiitollisuus panee kyyneleet vuotamaan

vanhoista silmistäni, kun taas Malcolm heittiö -- mutta eversti

Talbotille olen todellakin kiitollinen siitä, että hän on niin hyvin

pitänyt huolta koiristani ja Davie poloisesta. Meidän ei kuitenkaan

sovi jättää niitä tänne nauttimaan eläkettä."

Heidän vielä puhellessaan tuli lady Emily puolisonsa käsivarteen

nojaten vieraita vastaan puistokujan sisäportilla ja lausui kaikki

sydämellisesti tervetulleiksi. Kun esittely oli suoritettu, pyysi hän

anteeksi, että oli käyttänyt pientä juonta houkuttaakseen heidät

jälleen sellaiseen paikkaan, joka ehkä herättäisi heissä surullisia

muistoja -- "mutta kun tänne on tulossa uusi isäntä, niin me halusimme,

että parooni --"

"Mr. Bradwardine, hyvä rouva, jos suvaitsette", keskeytti vanha herra.

"Siis mr. Bradwardine ja samoin mr. Waverley, teidän pitäisi tulla

katsomaan, mitä olemme tehneet saadaksemme isienne kartanon entiseen

kuntoon."

Parooni vastasi vaan syvällä kumarruksella. Ja todellakin, kun hän

astui kartanon pihalle, näytti kaikki olevan korjattuna entisellensä,

millaiseksi oli jäänyt muutamia kuukausia takaperin hänen lähtiessään

sotaretkelle, paitsi suuria hevostalleja, jotka olivat palaneet ja

saaneet sijaansa siromman muotoisia rakennuksia. Kyyhkyslakka oli taas

täynnä; suihkukaivo kimalteli leikkien kuin ennenkin, ja kaikki karhut

seisoivat niin huolellisesti korjattuina ja täydennettyinä, ett'ei

niissä voinut ollenkaan huomata äskeisen väkivallan vaikutuksia. Kun

näihin vähäpätöisiin yksityisseikkoihin oli pantu niin paljon huolta,

niin ei tarvinne erittäin mainita, että itse päärakennus oli

perinpohjin korjattu, samoin kuin puutarhat olivat uudestaan täydessä

loistossa. Sitä paitsi oli kaikkialla koetettu niin paljon kuin

mahdollista säilyttää entistä muotoa ja sävyä. Parooni silmäili

ympärilleen äänetönnä ihmetellen: vihdoin hän kääntyi eversti Talbotin

puoleen.

"Lausuessani teille, sir, hartaimman kiitokseni perheeni tunnuskuvien

uudistamisesta entisellensä en voi olla ilmaisematta kummastustani

siihen, ett'ette ole minnekään sijottanut omaa vaakunaanne;

muistaakseni se on vahtikoira, jota ennen muinoin nimitettiin

'talbot'iksi.' Ainakin pitää sellaista koiraa vaakunassaan uljas ja

mainio Shrewsburyn kreivi, jonka kanssa perheenne on epäilemättä

läheistä sukua."

"Luullakseni", vastasi eversti hymyillen, "meidän koiramme ovat samaa

alkujuurta -- jos muuten vaakunakilvet rupeisivat kiistelemään

etevämmyydestä, niin minä puolestani voisin sanoa: 'tappele koira,

tappele karhu'."

Näin puheltaessa ja paroonin ottaessa uudestaan hyvän annoksen nuuskaa

he olivat astuneet huoneisiin sisälle, nimittäin parooni, Rose ja lady

Emily nuoren Stanleyn ja rättärin kanssa, kun taas Edward ja muu seura

oli jäänyt katselemaan uutta kasvihuonetta, jossa rehotti mitä

ihanimpia kasveja. Parooni alkoi uudestaan puhella mieliaineestaan:

"Vaikka te suvaitsettekin leikkisästi vähentää sukunne mainetta,

eversti Talbot, kuten olen nähnyt toistenkin ylhäisten aatelismiesten

menettelevän kotimaassanne, niin täytyy minun kuitenkin huomauttaa,

että vaakunanne on vanhimpia ja mainioimpia, samoin kuin nuoren

ystäväni Stanleynkin tunnusmerkki, jona on kotka ja lapsi."

"Linnuksi ja kakaraksi sitä sanotaan Derbyshiressä", sanoi Stanley.

"Te olette rohkea poika, sir", virkkoi parooni, joka oli suuresti

mieltynyt nuorukaiseen, ehkä senkin vuoksi, että tämä häntä toisinaan

härnäili, "rohkea poika te olette, ja täytynee kai minun joskus teitä

hieman kurittaa." Samalla hän puristi suurta ruskeaa nyrkkiään. "Mutta

kuulkaapa nyt, eversti Talbot, mitä aioin sanoa: Teillä on pitkän pitkä

sukujohto, ja kun nyt olette laillisella tavalla ja asianmukaisia

muotoja noudattaen hankkinut itsellenne ja suvullenne tämän maatilan,

jonka olen itseltäni ja omaisiltani menettänyt, niin toivon sen pysyvän

teidän perheenne omana yhtä monta vuosisataa kuin se oli viimeisen

omistajansa suvulla."

"Mr. Bradwardine, siinä lausuitte todella ystävällisen toivomuksen",

vastasi eversti.

"Kuitenkaan en voi jättää ilmaisematta teille ihmettelyäni, eversti

Talbot", jatkoi parooni, "että te, jossa olen huomannut niin paljon

_amor patriae_, kun Edinburgissa toisemme tapasimme, jotta muita

maita suorastaan halveksitte, nyt olette katsonut hyväksi pystyttää

kotijumalanne _procul a patriae finibus_ ja siten ikäänkuin

tuomita itsenne maanpakoon."

"Totta tosiaan, parooni, minä en enää käsitä että vanhan sotilaan

pitäisi yhä eksyttää toista ollakseen kavaltamatta muuatta salaisuutta,

jonka nuo nuoret pöhköt Waverley ja Stanley sekä yhtä narrimainen

vaimoni ovat päähänsä saaneet. Siksi ilmotan nyt teille, että tämän

suuren maatilan myyjälle etukäteen antamallani rahasummalla sain

ostettua vaan pienen metsästyslinnan ----shiressä, nimeltä

Brerewood Lodge, ynnä siihen kuuluvat parisataa acrea maata, jonka

pääansiona on se etu, että se sijaitsee vaan muutamien penikulmien

päässä Waverley-Honourista."

"Mutta kuka sitte on oikeastaan tämän kartanon ostaja?"

"Sen asian selvittäminen on tämän herran tehtävä", vastasi eversti.

Rättäri, jota tämä vetoominen tarkotti, oli jo kauvan aikaa tepsutellut

maltitonna heidän ympärillään, "kuten kana kuumalla halstarilla",

niinkuin hän itse jälkeenpäin hykerrellen kuvaili, mutta samalla hänen

olisi sopinut lisätä, "tai kuten muninut kana täydessä loistossaan."

Nyt hän astui esille. "Niin, sen minä voin, hyvät herrat", ja kiireesti

kiskoen taskustaan näkyviin mytyn papereita, joiden punaisia siteitä

hän mielenliikutuksesta vapisevin sormin päästeli, hän lisäsi: "Tässä

on luovutus- ja kauppakirja, jonka Malcolm Bradwardine Inch-Grabbitista

on omakätisesti allekirjottanut ja asianomaiset todistajat oikeaksi

vahvistaneet; sen mukaan hän määrätystä rahasummasta, joka hänelle on

paikalla käteisesti suoritettu, luovuttaa ja säätää, että Bradwardinen,

Tully-Veolanin ja muut tilukset kaikkinensa, mitä niihin kuuluu, ynnä

linna, rakennukset ja --"

"Asiaan, herra; tuon kaiken osaan kyllä ulkoa", keskeytti eversti.

"Siirtyvät Cosmo Comyne Bradwardinelle, Esq.", jatkoi rättäri, "hänelle

ja hänen perillisellensä ja oikeudenomistajillensa, ainiaaksi ja

peruuttamattomasti -- pidettäviksi joko _a me vel de me_ -- --"

"Mainitkaa lyhyesti!"

"Kunniallisen miehen omantunnon nimessä, eversti, minä luen niin

lyhentäen kuin tämä tyyli ikinä sallii. -- Kuitenkin sillä

nimenomaisella ehdolla ja määräyksellä, että -- --"

"Mr. Macwheeble, tätähän sittenkin kestää kauvemmin kuin Venäjän talvea

-- suokaa anteeksi, että keskeytän. Niin, mr. Bradwardine, perhetilanne

on taas kokonansa teidän omanne ja käytettävänne; sen rasituksena on

vaan se summa, joka tarvittiin takaisin ostoon, mutta olen kuullut,

että itse omaisuus on paljoa arvokkaampi."

"Vanha virsi -- vanha virsi, ell'ei herroilla ole mitään sitä vastaan",

huudahti rättäri käsiään hieroen. "Katsotaanpa tilikirjoja."

"Mainitun rahasumman on mr. Edward Waverley antanut käytettäväksi; se

saatiin kauppahintana hänen isänsä omaisuudesta, jonka häneltä ostin,

ja on kiinnitetty hänen puolisonsa, teidän tyttärenne, ja tästä

avioliitosta syntyvien lasten hyväksi."

"Se on yleinen kiinnitys", huomautti rättäri, "vakuudeksi Rose Comyne

Bradwardinelle _alias_ Waverleylle, elinkorkona ja mainitusta

avioliitosta mahdollisesti syntyville lapsille läänityksenä: ja minä

laadin sitäpaitsi erikoisen, ennen avioliittoa tehdyn sopimuksen,

_intuitu matrimonii_, jott'ei sitä jälkeenpäin voitaisi kumota

lahjotuksena _inter virum et uxorem_."

Vaikea on sanoa, tunsiko vanha parooni enemmän onnea perintötilansa

palauttamisesta itsellensä vai siitä hienotunteisuudesta ja jaloudesta,

ett'ei hänelle oltu toimitettu mitään sitoumuksia niihin määräyksiin

nähden, joita hänen olisi muuten ollut annettava kuolemansa varalta, ja

että kaikin tavoin vältettiin sellaista muotoa, jonka kautta hän olisi

joutunut rahallisiin velvollisuuksiin. Kun hämmästyksen ja ilon ensi

hetki oli kulunut, kääntyivät hänen ajatuksensa taas kelvottomaan

miesperilliseensä, joka hänen sanainsa mukaan oli Esaun lailla

hernerokasta myynyt esikoisuutensa.

"Mutta arvaatteko, kuka hänelle sen rokan keitti?" riemuitsi rättäri.

"Haluaisinpa tietää kuka sen teki, ell'ei juuri Duncan Macwheeble!

Nuori mr. Waverley jätti koko homman minun hoteisiini alusta saakka

-- ihan ensi idusta lähtien, niin sanoakseni. Siinä sitä oli

juonittelemista -- piti olla sokkosilla heidän kanssansa -- ja taas

maklakoida paraansa mukaan; ja sen minä vaan sanon, että lopulta sain

Inch-Grabbitin ja Jamie Howien aika sievästi ansaan. Kyllä sen vielä

huomaatte! En minä niin tuhma ollut, että olisin kauniin nuoren

sulhasen kanssa mennyt heidän puheilleen -- silloinhan he heti olisivat

korottaneet hinnan ihan mahdottomiin. Ei sinne päinkään -- minä panin

heidät tutisemaan kauhusta, kun kuvasin villejä talonpoikiamme ja

Mac-Ivorin miehiä, jotka vieläkään eivät ole rauhottuneet. Viimein he

pimeän tultua eivät tohtineet askeltakaan mennä huoneestaan ulos, kun

pelkäsivät, että John Heatherblutter tai muu paholainen olisi tuota

pikaa heidän kimpussaan. Toiselta puolen taas kiristin heitä eversti

Talbotin nimellä -- kehtaisivatko todellakin vaatia hävytöntä hintaa

herttuan ystävältä? Eivätkö he tienneet, mikä herra se on? Tai eikö

heille riittänyt esimerkkejä onnettomista, harhaan joutuneista

miekkosista -- --"

"Mutta sanokaahan esimerkiksi, kuka Derbyyn lähti, mr. Macwheeble?"

kysyi häneltä eversti kahdenkesken.

"Hiljaa, eversti. Herran tähden hiljaa! Jättäkää se kirppu siksensä.

Derbyssä oli monta uljasta miestä, eikä sitä paitsi sovi puhua nuorasta

talossa missä --" Samalla hän viekkaasti hymähtäen nyökäytti päätään

parooniin päin, joka oli vaipunut syviin haaveisiin.

Äkkiä parooni vei Macwheeblen syrjään, niin että muut kuulivat vaan

joitakuita sanoja heidän keskustelustaan. Tämä koski varmaankin

karttamerkkejä ja pergamenttia, sillä mikään muu puheenaine --

isäntänsäkään käsittelemänä, joka kuitenkin oli taas hyvin mahtava --

ei olisi siinä määrässä voinut kiinnittää rättärin vakavaa ja

kunnioittavaa huomiota.

"Ymmärrän teidän armonne täydellisesti; se käy yhtä helposti kuin

oikeuden päätös vastaajan poissa ollessa."

"Edwardille ja Roselle, minun kuoltuani, ja heidän miespuoliselle

perillisellensä -- mutta etuoikeus olkoon toisella pojalla, jos Jumala

heille suo kaksi -- ja hänen on otettava Bradwardinen nimi ja vaakuna,

ilman muuta nimeä tai tunnuskuvaa."

"Ahaa!" huusi rättäri. "Huomenna varhain minä sepitän pienen

suunnitelman. Siihen ei tarvita muuta kuin luopumiskirja _in

favorem_. Kyllä minä sen saan valmiiksi ja asianmukaiseen kuntoon

ylikamarioikeuden ensi istuntoon."

Heidän yksityinen keskustelunsa päättyi tähän, ja paroonia kutsuttiin

ottamaan vastaan uusia vieraita Tully-Veolaniin. Näitä olivat majuri

Melville Cairnvreckanista ja arvoisa mr. Morton, mukanaan pari paroonin

tuttavaa, joille oli salaa ilmaistu, että hän jälleen oli saanut

haltuunsa isiensä maatilan. Alhaalla pihalla kuului kyläläisten

riemuhuutoja; sillä Saunders Saunderson, joka kiitettävän viisaasti oli

jaksanut monta päivää säilyttää salaisuuden, oli nyt päästänyt kielensä

valloilleen, kun näki vaunujen saapuvan.

Mutta sillä välin kun Edward vastaanotti majuri Melvillen erittäin

kohteliaasti ja papin mitä herttaisimman ystävällisesti, näytti hänen

appensa hieman nololta ikäänkuin olisi epätietoisena, miten voisi

tyydyttää vierasvaraisuuden välttämättömät vaatimukset ja toimittaa

juhlan vuokraajilleen ja alustalaisilleen. Lady Emily tuli pelastamaan

hänet pälkäästä huomauttaen, että vaikka hän oli monessa suhteessa

mitätön edustamaan Edward Waverleyn puolisoa, hän sittenkin toivoi

paroonin hyväksyvän ne juhlatoimet, joihin hän niin monen vieraan

varalta oli ryhtynyt; täällä voitaisiin nyt tarjota jonkun verran

mukavuutta, jotta Tully-Veolanin kuulu vieraanvaraisuus ei häpeään

joutuisi. Mahdotonta on kuvata, miten tyytyväisenä parooni kuunteli

tätä vakuutusta: hänen ryhdissään ilmeni ritarillisuutta, joka puoleksi

kuului jäykälle skotlantilaiselle lairdille ja puoleksi ranskalaisen

armeijan entiselle upseerille, kun hän kauniille puhujalle tarjosi

käsivartensa ja menuettia muistuttavin askelin saattoi hänet suureen

ruokasaliin muun joukon heitä seuratessa.

Niiden viittausten ja neuvojen mukaan, mitä oli Saundersonilta saatu,

oli tässä samoin kuin muissakin huoneissa kaikki järjestetty entisen

mallin mukaan; missä taas tarvittiin uusia huonekaluja, oli niiden

valitsemisessa noudatettu entisen sisustuksen luonnetta. Ainoastaan

yksi uusi koriste oli hankittu tähän komeaan saliin, ja se sai paroonin

silmät kyyneltymään. Siellä oli nimittäin eloisa maalaus, joka esitti

Fergus Mac-Ivoria ja Waverleytä ylämaalaisessa asussa; taustana oli

synkkä kalliorotko, jonka lävitse koko klan näkyi marssivan. Kuva oli

tehty henkevän luonnoksen mukaan, jonka muuan lahjakas nuorukainen oli

Edinburgissa ollessaan piirtänyt, ja sen oli luonnollisessa koossa

maalannut etevä lontoolainen taiteilija. Tätä aihetta ei olisi sen

paremmin voinut käsitellä itse Raeburnkaan, jonka ylämaalaissankarit

melkein aina näyttävät olevan putoamassa kehyksistä. Glennaquoichin

onnettoman päällikön myrskyiseen, tuliseen ja ylpeään luonteeseen oli

hänen onnellisemman ystävänsä miettivä, haaveksiva ja innostunut ilme

viehättävänä vastakohtana. Kuvan vieressä riippuivat ne aseet, jotka

Waverleyllä oli ollut äskeisessä kansalaissodassa. Kaikkea tätä

katseltiin ihaillen ja vakavin tuntein.

Mutta huolimatta tunteista ja hyveistä ihmisten täytyy syödä; ja

istuutuen pöydän alapäähän parooni vaati lady Emilyä suorittamaan

emännän toimet sen yläpäässä kunniasijalla, jotta nuoret, kuten hän

lausui, voisivat heistä molemmista ottaa hyvää esimerkkiä. Lyhyen

äänettömyyden jälkeen, jonka hän käytti ratkaistakseen mielessään,

kummalle kirkolle oli annettava etuoikeus, presbyteeriläisellekö vai

Skotlannin piispalliselle, hän pyysi mr. Mortonia vieraana pappina,

anomaan Jumalalta siunausta ja huomautti, että mr. Rubrick, joka nyt

oli _kotona_, voisi lausua kiitokset hänen osakseen tulleesta

suuresta armosta. Juhla-atria oli erinomainen. Saunderson palveli

vieraita asianomaisessa puvussa, apunaan kaikki entiset palvelijat,

jotka taas oli kutsuttu kokoon, paitsi kahta, joista Cullodenin

taistelun jälkeen ei oltu sanaakaan kuultu. Kellareissa oli runsaasti

viinejä, jotka yksimielisesti tunnustettiin mainioiksi; ja täksi

illaksi oli saatu sekin toimeen, että suihkukaivon karhu pihalla päästi

kidastaan maukasta viinapunssia alemmille vieraille.

Atrian jälkeen parooni aikoi esittää maljan ja katsahti surumielisesti

sivupöydälle; siellä oli komeilemassa suuri joukko hänen

hopea-astioitaan, jotka oli joko piilotettu aikanansa tai saatu

takaisin ostetuksi sotamiehiltä naapurien avulla.

"Nykyisenä aikana", hän lausui, "täytyy niiden olla kiitollisia, joiden

on onnistunut pelastaa henkensä ja maansa; mutta kun nyt aion esittää

tämän maljan, en voi olla mielipahoin ajattelematta, että minulta on

kadonnut muuan vanha peru, lady Emily, muuan _poculum potatorium_

eversti Talbot."

Tällä hetkellä paroonia kyynäspäästä nyhkäisi hänen

_majordomonsa_, ja kääntyessään vanha herra näki palvelijansa

kädessä Saint Duthacin kuuluisan pikarin, Bradwardinen siunatun karhun!

Epäilen, tokko hänen sukutilansa takaisin saaminen oli häntä enemmän

riemastuttanut kuin tämä näky. "Kunniasanani kautta", hän huudahti,

"pitää melkein uskoa olevan tonttuja ja keijukaisia, lady Emily,

silloin kun te olette saapuvilla!"

"Olen hyvin onnellinen", sanoi eversti Talbot, "kun tämän vanhan

perheaarteen löytäminen on antanut minulle tilaisuutta edes jollakin

tapaa osottaa teille sydämellistä harrastustani kaikkeen, mikä nuorta

ystävääni Edwardia koskee. Mutta poistaakseni mielestänne sen

epäluulon, että lady Emily lienee tonttu, voin teille kertoa, miten

tämän asian laita on. Ystävänne Frank Stanley, johon on tullut

jonkunlainen tartan-kuume siitä alkaen, kun Edward hänelle jutteli

Skotlannin oloista ja tavoista, sattui kerran meille kuvailemaan tätä

merkillistä vanhaa pikaria. Palvelijani Spontoon, joka vanhan,

uskollisen sotilaan tavoin kaikki huomaa ja vähän puhuu, huomautti

minulle jälkeenpäin, että tuollainen hopeaesine oli hänen muistaakseen

ollut erään mrs. Nosebagin huostassa. Tämä taas oli alkuaan toiminut

panttilainaajan apulaisena ja viimeisten ikävien tapausten lomassa

saanut Skotlannissa tilaisuutta hieman työskennellä vanhassa

ammatissaan, joten ainakin puolet armeijan arvosaalista oli joutunut

hänen käsiinsä. Tietysti me heti hankimme pikarin haltuumme, ja minun

olisi erittäin iloista teiltä kuulla, ett'ei sen arvo ole vähentynyt,

vaikka saattekin sen minun kauttani takaisin."

Silloin tipahti kyynel viiniin, jota parooni kaasi, kun hän

esitti juotavaksi kiitosmaljan eversti Talbotille ja toisen maljan

"Waverley-Honourin ja Bradwardinen nyt yhtyneiden sukujen onneksi ja

menestykseksi."

Minun ei enää tarvitse muuta mainita kuin ett'ei milloinkaan ole

vilpittömämmin lausuttu toivomusta ja ett'ei maallisten olojen

vaihtelevaisuuteen nähden myös mikään toivomus ole pääasiassa

onnellisemmin täyttynyt.