"Kiire kihlatessa paras."
Kuu ihastus näistä erinomaisista sanomista oli hieman tyyntynyt, päätti
Edward heti lähteä rotkoon ilmottamaan ne paroonille. Mutta varova
rättäri huomautti, että jos parooni esiintyisi julkisesti, ilmaisisivat
kyläläiset siitä riemunsa niin meluavalla tavalla, että viranomaiset
loukkaantuisivat. Siksi hän ehdotti, että Waverley menisi Janetin luo
ja sitte illan hämärässä toisi paroonin Pikku-Veolaniin, jossa hän taas
pitkästä ajasta saisi levätä puhtaassa vuoteessa. Sillä välin hän
lupasi itse käydä kapteeni Fosterin luona näyttämässä paroonin
suojeluskirjaa, jotta saisi hänet pitää asunnossaan seuraavan yön;
sitten aamulla hän toimittaisi paroonille ja Edwardille hevoset, joilla
lähtisivät Duchraniin.
"Hyvä on, mr. Macwheeble: vaan ettekö itse haluaisi mennä tänä iltana
rotkoon tapaamaan isäntäänne?"
"Mielelläni kyllä, mutta ennenkuin ehdin takaisin kapteeni Fosterin
puheilta, on aurinko jo laskenut, ja silloin on rotko hieman huonossa
maineessa -- vanhan Janetin asiat eivät ole oikein kunnossa. Lairdi ei
sellaisista jutuista välittänyt, kun ei pelännyt ihmisiä eikä
paholaisia. Mutta sir George Mackenzie sanoo, ett'ei mikään pappi voi
epäillä noitien olemassa oloa, koska raamatussakin niistä puhutaan, ja
meidän lakimme mukaan velhot rangaistaan kuolemalla. Ell'ette te niitä
pelkää, minusta se on yhdentekevää. Muuten voin lähettää noutamaan
vanhan Janetin tänne -- ja me tarvitsemme täällä Davietä kääntelemään
paistinvarrasta, sillä Eppie saa tänä iltana toimittaa lihavimman
hanheni herroille illalliseksi."
Vähää ennen auringonlaskua Waverley riensi metsämökille. Vanha Janet
puuhasi siellä naama noessa siivoten koivuluudalla lattiaa ja uunia ja
mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Waverleyn askeleet
säikäyttivät häntä niin, että hänen jäsenensä alkoivat vavista, sillä
huolehtiminen isäntänsä turvallisuudesta oli jännittänyt hänen
hermojansa. Vaivoin sai Edward hänelle selitetyksi, että parooni nyt
oli päässyt kaikesta vaarasta, ja tämän käsitettyään eukko ei mitenkään
voinut ymmärtää, ett'ei parooni myös saisi takaisin omaisuuttaan.
Waverley antoi hänelle jonkun verran rahaa ja vakuutti, että hänen
uskollisuutensa vast'edes palkittaisiin. "Kuinka minua muutoin
palkittaisiin kuin että saan nähdä herrani ja miss Rosen taas täällä
elävän omillaan?"
Nyt Waverley lähti tapaamaan paroonia. Annettuaan vihellyksellä merkin
näki hän vanhuksen pistävän kuin mäyrä esille päänsä luolasta.
"Varhainpa te tulitte", hän sanoi laskeutuessaan maahan; "en luulisi
punalakkien vielä pärryttäneen iltasoittoa, jota ennen emme ole niiltä
turvassa."
"Hyvät uutiset eivät tule liian varhain", vastasi Waverley ja ilmotti
hänelle, mitä oli tapahtunut. Hetken aikaa seisoi vanhus äänettömänä;
sitte hän huudahti: "Herra olkoon kiitetty -- minä saan taas nähdä
lapseni!"
"Ettekä toivoakseni hänestä koskaan eroa", lisäsi Edward liikutettuna.
"Sitä minäkin toivon, paitsi jos täytyy, hankkiakseni hänelle elatusta.
Asiani ovat nykyään rappiolla. Mutta mitä merkitsee maallinen rikkaus?"
"Rakas parooni", sanoi Waverley ujosti, "jos maailmassa olisi sellainen
asema, joka suojaisi miss Bradwardinea kaikelta epävarmuudelta, ja
samalla hänen säätynsä arvoinen -- tokko te kieltäisitte häntä siihen
suostumasta, kun muuan ystävistänne saisi sen kautta suurimman
onnensa?" Parooni silmäsi häntä kysyvästi. "Niin", jatkoi Edward, "minä
en huoli armahduksestani, ell'ette salli minun tulla mukaanne
Duchraniin ja siellä -- --"
Parooni näkyi kokoovan kaiken arvokkaisuutensa voidakseen sopivalla
tavalla vastata siihen, mitä muuna hetkenä olisi pitänyt ehdotuksena
liitoksi Bradwardinen ja Waverleyn perheiden kesken. Mutta isäntunne
voitti parooniuden -- kaikki suku- ja aatelisylpeys haihtui. Hänen
iloisesti hämmästyneet kasvonsa vavahtivat, ja purkaen luonnollisia
tunteitaan hän syleili Edwardia ja nyyhki: "Rakas poikani! Vaikka
olisin koko maailman miehistä hakenut, sinut olisin kuitenkin
valinnut!" Molemmat olivat hetken ääneti; sitte Edward kysyi: "Entä
miss Bradwardine?"
"Hän on aina seurannut isänsä tahtoa; sitä paitsi te olette kaunis
mies, periaatteiltanne vakava ja ylhäissyntyinen. Paraimpinakaan
päivinäni en olisi hänelle toivonut uljaampaa miestä kuin vanhan kunnon
ystäväni sir Everardin veljenpoika on. Mutta ettehän vaan liiaksi
hätäile tässä asiassa? Toivon teidän ennakolta hankkineen suostumuksen
omaisiltanne ja varsinkin sedältänne, joka on _loco parentis_. Se
on tärkeä seikka, jota emme saa laimin lyödä." Edward vakuutti hänelle,
että sir Everard olisi hyvin iloissaan siitä suopeasta tavasta, jolla
hänen kosintaansa kohdeltiin ja että hän sen kaikin puolin hyväksyi.
Tämän vakuudeksi hän näytti Talbotin kirjettä. Parooni luki sen hyvin
tarkasti. "Sir Everard", sanoi hän, "ei koskaan pitänyt rikkautta
kunnian ja säädyn arvoisena, eikä hänen tarvinnutkaan kumarrella
_Diva Pecuniaa_. Ja kuitenkin soisin tällä hetkellä, että Rose
saisi periä vanhan rikkinäisen taloni kaikkineen mitä siihen kuuluu.
Mutta ehkä on hyvä näinkin, sillä Bradwardinen paroonina olisi minun
kaiketi ollut vaadittava eräitä myönnytyksiä arvonimeen nähden, josta
nyt kenenkään moittimatta voin luopua maattomana lairdina, jonka
tyttärellä ei ole myötäjäisiä."
"Jumalan kiitos, ett'ei sir Everard ole kuulemassa näitä muistutuksia!"
ajatteli Edward, vakuuttaen sitte paroonille niin hartaasti kuin nuori
rakastaja voi, että hänen koko onnensa riippui vaan Rosesta ja että
paroonin pelkkä suostumus oli hänelle yhtä arvokas kuin jos Rose saisi
periä kokonaisen kreivikunnan.
Heidän tullessaan Pikku-Veolaniin oli hanhenpaisti jo pöydällä
valmiina, ja rättäri hioi veistään. Hänen ja paroonin välinen tervehdys
oli hyvin sydämellinen. Myöskin keittiöön oli kokoontunut pieni seurue.
Vanha Janet oli istuutunut lähelle uunia, ja Davie oli mieliksensä
käännellyt varrasta. Ban ja Buscar olivat myös saaneet nauttia
Macwheeblen vieraanvaraisuutta ja kuorsasivat lattialla.
Seuraavana päivänä parooni ja hänen nuori ystävänsä saapuivat
Duchraniin, jossa edellistä jo odotettiin. Kun skotlantilaiset
aatelismiehet melkein yksimielisesti olivat vaikuttaneet hänen
hyväksensä ja heidän anomuksensa oli niin loistavasti menestynyt,
oltiin yleensä sitä mieltä, että tiluksetkin olisi voitu hänelle
pelastaa, ell'eivät ne olisi joutuneet hänen ahnaan sukulaisensa
käsiin. Tämän omistusoikeus ei kärsinyt paroonin valtiorikoksesta eikä
kruunun armahdus voinut sitä järkyttää.
En koetakaan kuvata isän ja tyttären kohtaamista -- he rakastivat
toisiaan niin hellästi ja olivat mitä surullisimpien ja uhkaavimpien
olojen vuoksi olleet toisistaan erossa. Vielä vähemmän yritän selittää
Rosen syvää punastumista vastaanottaessaan Waverleyn tervehdyksen tai
pysähtyä tiedustamaan, tekikö hänen mielensä päästä selville siitä,
miksi nuori englantilainen niin levottomana aikana oli saapunut
Skotlantiin. Myöskään en tahdo väsyttää lukijaa pitkäveteisellä
kuvauksella silloisten tapojen mukaisesta kihlauksesta. Se riittäköön
että kaikki suoritettiin asianmukaisella tavalla niin ankaran ritarin
kuin paroonin huolenpidosta. Hän itse otti seuraavana aamuna
ilmottaakseen Waverleyn kosinnan Roselle, joka hämillään sitä kuunteli,
kuten nuoren immen pitääkin. Kielevä huhu on kuitenkin tietävinään,
että Waverley jo edellisenä iltana oli viidessä minuutissa ehtinyt
hänelle mainita, mitä oli tulemassa, sillä välin kun muu seura katseli
kolmea toisiinsa kietoutunutta käärmettä, jotka puutarhassa muodostivat
suihkulähteen.
Lukijattareni arvostelkoot tätä oman mielensä mukaan; minä puolestani
en voi käsittää, kuinka niin tärkeä asia saatetaan niin lyhyessä ajassa
ratkaista, kun paroonikin tarvitsi kokonaisen tunnin voidakseen omalla
tavallaan suorittaa ilmotuksensa.
Edwardin oleskeltua Duchranissa kuusi päivää päätettiin, että hän
lähtisi Waverley-Honouriin ryhtyäkseen tarpeellisiin toimiin
avioliittoaan varten, ja sitten Lontooseen saavuttaakseen täydellisen
armahduksen ja taas kiireimmiten takaisin, viedäkseen kotiin kihlatun
morsiamensa. Hän aikoi matkallaan käydä myös eversti Talbotin luona,
mutta tärkeintä hänen oli saada edes jotakin tietoa Glennaquoichin
onnettoman päällikön kohtalosta. Sen vuoksi hän tahtoi tavata Fergusta
Carlislessa ja kaikin keinoin toimittaa hänelle, vaikk'ei
armahdustakaan, niin ainakin lievennystä tai lykkäystä rangaistuksessa,
johon hänet epäilemättä tuomittaisiin. Ja siltä varalta, että asia
päättyisi pahimmalla tavalla, hän aikoi Floralle tarjota turvapaikkaa
Rosen luona tai häntä auttaa muissa suunnitelmissa. Ferguksen tuhoa
näkyi olevan vaikea torjua. Edward oli jo koettanut saada ystäväänsä
Talbotia avuksi, mutta tämä oli hänelle huomauttanut, että hänen
vaikutuksensa sellaisissa asioissa jo oli loppuun käytetty.
Eversti oli yhä vielä Edinburgissa, aikoen siellä viipyä muutamia
kuukausia suorittaakseen eräitä herttuan hänelle antamia toimia. Lady
Emily oli Francis Stanleyn saattamana tulossa hänen luokseen. Edward
tapasi siis everstin Edinburgissa ja sai häneltä sydämellisimmät
onnentoivotukset; tämä uskollinen ystävä lupasi myös toimittaa joukon
asioita, jotka sankarimme täytyi hänelle uskoa. Mutta Fergukseen nähden
hän oli taipumaton. Lopulta hänen onnistui saada Edward käsittämään,
ett'ei hänen välityksestään enää olisi apua, mutta samalla hän myönsi,
ett'ei hyvällä omallatunnolla voisikaan toimia onnettoman aatelismiehen
hyväksi.. "Kun oikeus vaatii jotakin rangaistusta niille, jotka ovat
syösseet kokonaisen kansan murheeseen ja turmioon, ei se saata löytää
sopivampaa uhria kuin hänet", lausui eversti. "Hän oli sotaan
mennessään täysin selvillä yrityksensä luonteesta. Hänen isänsä kohtalo
ei voinut häntä peljättää eikä häneen koskenut se lempeyskään, jota
hänelle osotettiin, kun sai takaisin isänsä oikeudet ja omaisuuden. Se
seikka, että hänessä on urhoutta, jalomielisyyttä ja monta muuta hyvää
ominaisuutta, tekee hänet sitä vaarallisemmaksi. Hänen on onnistunut
viedä sotaan satoja miehiä, jotka ilman hänen vaikutustaan eivät olisi
maan rauhaa häirinneet. Sydämessäni säälin hänessä ihmistä, mutta koska
hän tahallaan heitti arpaa elämästä ja kuolemasta, niin vaatii oikeus
maan turvallisuutta kohtaan, ett'ei häntä nyt armahdeta, kun arpa on
sattunut häntä vastaan."
Näin arvostelivat siihen aikaan urheatkin ja lempeämieliset miehet
voitettua vihollista. Toivokaamme hartaasti, ett'emme koskaan näkisi
sellaisia tapauksia tai pitäisi sellaisia tunteita, jotka tällä alalla
olivat Englannissa yleisiä kuusi vuosikymmentä takaperin.