L.

Lisää selityksiä.

Heti kun aamu koitti, oli vanha Janet jalkeilla, herättääkseen

paroonin, joka tavallisesti nukkui sikeää unta.

"Nyt minun täytyy poistua", sanoi hän Waverleylle; "on taas palattava

luolaani; ehkä tulette saattamaan minua rotkon läpi."

Molemmat lähtivät astumaan kaitaista, umpeenkasvanutta polkua, pitkin

virran rantaa. Matkalla parooni selitti Waverleylle, ett'ei tällä ollut

mitään vaaraa, vaikka viipyisi Tully-Veolanissa pari päivää; hänen

olisi vaan oltava niin varovainen, että esiintyisi jonkun

englantilaisen aatelismiehen valtuutettuna, joka ostoaikeissa

tarkastelisi maatilaa. Siinä mielessä parooni kehotti häntä käymään

rättärin luona, joka yhä vielä asui Pikku-Veolanissa, noin penikulman

päässä kylästä, ja joutuisi sieltä pois vasta ensi muuttokauden alussa.

Sotilasosaston päällikölle riittäisi Stanleyn passi vastaukseksi; ja

jos joku maalainen sattuisi tuntemaan Waverleyn, niin paroonin varman

uskon mukaan kukaan ei häntä kavaltaisi.

Se tyyneys ja maltti, jota parooni osotti kestäessään onnettomuuttaan,

oli todella arvokas ja ylevä. Hänessä ei ilmennyt hyödytöntä katumusta

eikä surkeaa alakuloisuutta; hän mukaantui kohtaloonsa miehuullisen

vakavasti eikä edes kiivaillut nyt vallitsevaa puoluetta vastaan.

"Minä tein mitä pidin velvollisuutenani", lausui hän, "ja epäilemättä

toisetkin nyt menettelevät saman periaatteen mukaan. Joskus kyllä

surettaa nähdä isieni talon mustuneita seiniä, mutta toiselta puolen

tiedän, ett'eivät upseerit aina voi estää sotamiehiään ryöstämästä ja

hävittämästä. Voimme todellakin nyt sanoa kuten Virgilius Maro:

_Fuimus Troes_ -- ja siihen se juttu päättyy. Mutta talot ja

perheet ja miehet ovat kyllin kauvan pysyneet pystyssä, jos kunnialla

kaatuvat; ja nyt minulla on koti, joka laadultaan on kuin jokin

_domus ultima_" -- he seisoivat nyt jyrkän kallion juurella.

"Niin, hyvästi nyt, uskollinen nuorukainen, kunnes illalla taas

tavataan vanhan Janetin luona, sillä minun on mentävä Patmokseeni,

jonne muuten ei olekaan vanhojen, jäykkien jäsenteni avulla helppo

päästä."

Näin sanoen hän alkoi kavuta kalliolle. Siinä hänen piti käyttää käsiä

apunaan, päästäkseen lohkareelta toiselle. Puolivälissä korkeutta oli

pensasten peitossa uuninmuotoinen aukko: sinne parooni sovitti ensin

päänsä ja hartiansa, hinaten sitte hitaasti pitkän vartalonsakin

luolaan, ja lopulta katosivat näkyvistä hänen jalkansakin. Waverleyssä

heräsi uteliaisuus, ja hän kiipesi perässä nähdäkseen paroonin

turvapaikan. Pääasiassa se oli sen merkillisen kapineen kaltainen,

jonka nimenä on "viksari pullossa", ihmeenä lapsille, jotka eivät voi

käsittää sitä salaisuutta, miten "viksari" on saatu sisään tai pääsee

sieltä ulos. Luola oli hyvin suppea, liian matala seisomiseen;

melkeinpä siinä oli vaikea istuakin, vaikka parooni yritti kaikin

mokomin sijottua viimemainittuun asentoon. Aikansa kuluksi hän lueskeli

yhä uudestaan vanhaa ystäväänsä Titus Liviusta tai kaiverteli

taskuveitsellään latinalaisia sananlaskuja tai raamatunsanoja lujan

kivilinnan kattoon ja seiniin. Kun luola oli kuiva ja varustettu

puhtailla oljilla ja sananjaloilla, "saattoi sitä pitää hyvinkin

mukavana lepopaikkana vanhalle sotilaalle", kuten hän lausui päästyään

sopivaan asentoon; "täällä voi kyllä kestää ainakin niin kauvan kun ei

tuule suoraan pohjoisesta."

Sitten lähti Edward tapaamaan Janetia. Jo ensi silmäyksellä hän oli

eukossa tuntenut sen vanhan vaimon, jonka hoidettavana hän oli

sairauden aikana ollut, päästyään viisaan Gilfillanin käsistä. Samoin

mökki, vaikka nyt oli hieman paremmassa kunnossa, oli varmasti ollut

hänen vankilanaan. Ja hän muisti myös vanhan, lahonneen puun

Tully-Veolanin nummella, samalla älyten sen juuri samaksi, jonka luona

ylämaalaiset tuona muistettavana yönä pitivät kokoustaan. Kaiken tämän

hän oli jo edellisenä iltana harkinnut, mutta eräistä syistä, jotka

lukija arvannee, hän ei ryhtynyt paroonin läsnäollessa kyselemään

Janetilta.

Nyt hän tarttui asiaan vakavasti, ja ensi kysymyksenä oli, kuka nuori

lady oli mökissä käynyt hänen sairaana ollessaan. Janet aluksi epäili

vastata, mutta sitte hän arveli, ett'ei hänen vaitiolonsa enää ketään

vahingoittaisi tai hyödyttäisi.

"Se lady on vertaistaan vailla koko maailmassa -- neiti Rose

Bradwardine."

"Siis on neiti Rose myös vapautukseni toimittaja vai mitä?" kysyi

Waverley ihastuneena kuullessaan todeksi arvelunsa, mihin paikallisista

asianhaaroista jo oli johtunut.

"Onpa kylläkin, mutta kovin pahoillaan hän olisi ollut, jos olisi

saanut tietää teidän koskaan kuulleen siitä sanaakaan; sillä heti kun

hän luuli teidän voivan kuunnella, täytyi minun puhua geelinkieltä,

jotta uskoisitte olevamme ylämaissa. Minä osaankin sitä aikalailla, kun

äitini oli kotoisin ylämailta."

Muutamat lisäkysymykset paljastivat koko salaisuuden, mitä tuli

Waverleyn vapauttamiseen kahleista, joissa hän Cairnvreckanista lähti.

Koskaan ei ole rakastajasta ollut suloisempaa kuunnella naisen puhetta,

kuin nyt Waverleystä, jolle vanha Janet perinpohjin selvitteli

tapausten sarjaa yksitoikkoisella äänellään. Mutta kun lukija ei ole

rakastaja, täytyy minun säästää hänen kärsivällisyyttään ja pukea tuo

kaksi tuntia kestänyt kertomus hieman ahtaampaan muotoon.

Kun Waverley oli antanut Fergukselle tiedoksi kirjeen, jonka Rose oli

hänelle Davie Gellatleyn kautta lähettänyt ja jossa mainittiin, että

Tully-Veolan oli pienen sotamiesosaston miehittämä, oli tämä asianhaara

heti pannut toimeliaan päällikön ajatukset liikkeelle. Haluten häiritä

ja vähentää vihollisen etuasemia, estää ne pääsemästä vahvistumaan

liian lähellä ja samalla olla paroonille apuna -- sillä useinkin oli

hänen mielessään pyörinyt aie naida Rose -- hän päätti lähettää

muutamia miehiään ajamaan punatakit pakosalle ja tuomaan Rosen

Glennaquoichiin. Mutta juuri kun hän oli tähän toimeen määrännyt Evanin

ynnä pienen osaston, saapui tieto, että Cope oli tunkeutunut ylämaahan

tuhotakseen chevalierin joukot, ennenkuin ne ehtisivät alamaahan, ja

Ferguksen täytyi kaikkine miehineen rientää sotaan.

Hän lähetti käskemään Donald Bean Leania luoksensa, mutta tämä varova

sissi, joka osasi pitää arvossa omaa komennuskuntaa, ei välittänyt

käskystä, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita, joita Fergus ei joutanut

kumoamaan, vaikka samalla lujasti päätti kostaa tuollaisen vastustelun,

kun tilaisuutta ilmenisi. Kun asiaa ei nyt voitu auttaa, hän määräsi

Donaldin lähtemään alamaahan, karkottamaan Tully-Veolanista sotamiehet,

suojelemaan paroonin kartanoa, pysymään jossakin lähellä, ollakseen

hänen perheensä ja tyttärensä apuna, ja ahdistamaan jokaista

vapaaehtoista ja kaikkia pikku osastoja, mitä seudulla tapaisi.

Kun tämä käsky tarkotti jonkunlaista sissiretkeä, josta Donald aikoi

parhaansa mukaan hyötyä päästyään Ferguksen välittömästä hirmuvallasta

vapaaksi, ja kun hänellä entisten salaisten palvelusten nojalla oli

hieman suosiota chevalierin neuvostossa, päätti hän käyttää

tilaisuutta hyväkseen, Hän saikin helposti karkotetuksi sotamiehet

Tully-Veolanista; mutta vaikka hän ei uskaltanut tunkeutua perheeseen

tai häiritä neiti Rosea, koska ei halunnut joutua jakobiitti-armeijan

vihamieheksi; alkoi hän kuitenkin kiskoa veroja ja maksuja ja yleensä

valvoa omaa etuansa. Toistaiseksi hän pisti lakkiinsa valkean kokardin,

kävi Rosen luona esittämässä, miten hartaasti hän kannatti samaa asiaa

jota paroonikin puolusti, ja koetti selvitellä niitä toimenpiteitä,

joihin hänen oli joukkonsa elättämiseksi ryhdyttävä. Juuri silloin Rose

oli liiotellun huhun kautta kuullut, että Waverley muka oli tappanut

Cairnvreckanin sepän, kun tämä yritti häntä vangita: että majuri

Melville oli hänet kytkenyt tyrmään ja että sotaoikeuden tuomion mukaan

Waverley ammuttaisiin kolmen päivän kuluessa. Kauhuissaan näin

kamalasta sanomasta hän esitti Donaldille, että tämä vapauttaisi

vangin. Sellaiseen yritykseen sissipäällikkö oli hyvinkin halukas; sitä

paitsi kun arveli voivansa tällä tempulla hyvittää eräät pahat teot,

joihin oli seudulla horjahtanut. Kuitenkin hän osasi estellä muka

velvollisuutensa perusteella, kunnes Rose parka tuskissaan lupasi

hänelle palkkioksi muutamia arvokkaita jalokiviä, jotka olivat olleet

hänen äitinsä omia.

Donald tiesi tai arvioitsi liiankin suureksi näiden korujen hinnan.

Mutta hän huomasi myös miten Rose pelkäsi tulevan ilmi, että hän oli

Waverleyn hyväksi luopunut jalokivistä. Varmana siitä, ett'ei nuoren

neidon tunnonvaiva voisi pidättää häneltä aarretta, hän tarjoutui

vannomaan, ett'ei ikinä mainitsisi, mikä osa neiti Bradwardinella oli

tässä jutussa; ja kun hän myöskin piti käytännöllisesti edullisena olla

tätä valaansa rikkomatta, niin hän antoi sitoumuksensa sillä ainoalla

tavalla, jonka omasta mielestään katsoi ehdottomasti velvottavaksi --

hän vannoi tikarinsa kärjen kautta. Tähän vilpittömyyteen häntä kehotti

sitäpaitsi se ystävällisyys, jota Rose oli hänen tyttärelleen Alicelle

osottanut ja joka oli miellyttänyt isän ylpeyttä samalla kun valtasi

vuoristo-immen sydämen. Alice, joka nyt hieman osasi englantia, oli

kiitollisuudesta Rosea kohtaan hyvin avomielinen ja uskoi hänelle

kaikki paperit, joissa puhuttiin Gardinerin rykmenttiä koskevista

vehkeistä; hän oli jollakin tapaa saanut ne käsiinsä ja suostui Rosen

pyynnöstä toimittamaan ne isänsä tietämättä takaisin Waverleylle. Kuten

lukija tietää hän käytti tätä varten tilaisuutta hyväkseen sinä iltana,

jolloin Waverley lähti rotkosta.

Kuinka Donald suoritti toimensa, senkin lukija tietää. Mutta

sotamiesten tunkeminen pois Tully-Veolanista oli nostanut hälinää, ja

sillä välin kun hän väijyi Gilfillania, saapui niin vahva osasto

sotaväkeä, ett'ei Donald uskaltanut sen kimppuun käydä, karkottamaan

vuorostaan kapinoitsijat, aikoen jäädä paikkakunnan suojelijoiksi.

Näiden päällikkö, ankara kurinpitäjä, ei sallinut miestensä harjottaa

vallattomuutta eikä itsekään ollut tunkeileva neiti Bradwardinea

kohtaan, pannen huomiota tämän yksinäiseen tilaan. Hän leiriytyi

kummulle Tully-Veolanin kartanon lähelle ja sijotti vartioita läheisten

solien suuhun. Tämän epämieluisen uutisen sai Donald kuulla palatessaan

Tully-Veolania kohti. Kun oli mahdotonta sinne päästä miltään puolen

eikä hänen myöskään tehnyt mieli menettää palkkiotaan vaivoistaan,

päätti hän viedä vankinsa Janetin mökkiin, sillä tämä oli niin

syrjäinen, ett'eivät paikkakuntalaisetkaan siitä paljoa tienneet.

Waverleylle itselle se myös oli aivan outo. Tämän suoritettuaan hän

pyysi ja sai palkkansa. Mutta Waverleyn sairastuminen sekotti laskut.

Donaldin oli pakko lähteä miehineen vapaammille markkinoille. Rosen

pyynnöstä hän jätti Waverleytä hoitamaan erään vanhan yrttienkerääjän,

jonka luultiin hieman ymmärtävän lääketaitoa.

Sillä välin heräsi Rosen mielessä uusia epäilyksiä, joihin vanha Janet

oli antanut aihetta väittäessään, että Waverleyn kiinniottamisesta oli

palkinto eikä voitu tietää missä määrin Donald pysyisi valaansa

rikkomatta, kun sitä paitsi Waverleyn tavarat olivat hyvin arvokkaita.

Tästä huolestuneena Rose päätti rohkeasti ilmottaa itse prinssille,

missä vaarassa mr. Waverley oli, luottaen siihen, ett'ei Charles Edward

valtiomiehenä ja sitä paitsi kunnian ja ihmisyyden kannalta voisi olla

estämättä nuorta miestä joutumasta vihollisen käsiin. Aluksi hän aikoi

kirjottaa nimettömästi, mutta sitte hän pelkäsi, ett'ei prinssi

niinmuodoin uskoisi. Rose kirjotti siis, tosin vastenmielisesti,

nimensä ja jätti kirjeen erään nuoren miehen huostaan, joka lähtiessään

maatilaltaan chevalierin armeijaan oli häneltä pyytänyt suositusta

ruhtinaalliselle seikkailijalle, toivoen tältä saavansa jonkun viran.

Tämän kirjeen sai Charles Edward ollessaan juuri lähdössä alamaahan.

Kun hän hyvin tiesi olevan valtiollisesti edullista, että luultiin

hänellä olevan yhteyttä Englannin jakobiittien kanssa, lähetti hän heti

Donald Bean Leanille ankaran käskyn toimittaa Waverley varmasti ja

loukkaamatonna Doune Castlen kuvernöörille. Sissi ei uskaltanut

vastustella, kun prinssin armeija oli niin lähellä, että

rangaistus olisi hänet pian saavuttanut; myöskään hän ei halunnut

kapinoitsemisella pilata entisiä ansioitaan. Hän siis määräsi

luutnanttinsa saattamaan Edwardia Douneen, kuten tapahtuikin ennen

kerrotulla tavalla. Kuvernööri oli käsketty lähettämään hänet

Edinburgiin vankina, kun prinssi pelkäsi Waverleyn vapaaksi päästyään

ehkä palaavan Englantiin, antamatta hänelle tilaisuutta mieskohtaiseen

neuvotteluun. Tässä kohden hän menetteli sen mukaan kuin Glennaquoichin

päällikkö oli neuvonut, jonka kanssa hän, kuten muistettanee, oli

puhellut siitä, miten Edwardin kanssa sovittaisiin, mutta ei maininnut

kuinka oli saanut ilmi hänen vankeuspaikkansa.

Tätä Charles Edward pitikin naisen salaisuutena; sillä vaikka Rosen

kirje oli varovasti laadittu, ikäänkuin johtuneena säälintunteesta ja

prinssin asian harrastuksesta, ilmeni siinä kuitenkin harras pyyntö,

ett'ei kirjottajan sekaantumista asiaan annettaisi koskaan ilmi, joten

chevalier huomasi hänen syvän osanottonsa Waverleyn kohtaloon.

Kuitenkin hän johtui tämän huomionsa perusteella vääriin edellytyksiin.

Kun Edwardin kasvoissa näkyi mielenliikutusta Holyroodin tanssiaisissa

lähestyessään Floraa ja Rosea, luuli chevalier sen koskevan

jälkimäistä; samoin hän arveli, että näiden nuorten esteenä

suunnitelmissaan oli paroonin aikomus luovuttaa omaisuutensa toiselle

tai jokin muu asianhaara. Tosin usein huhuttiin, että Waverley muka

kosi neiti Mac-Ivoria, mutta prinssi tiesi myös, ett'ei kaikkiin

huhuihin ole luottamista. Ja pitäessään silmällä molempien neitojen

käyttäytymistä Waverleytä kohtaan hän pääsi selville siitä, ett'ei

Flora lainkaan välittänyt nuoresta englantilaisesta, kun taas Rose

Bradwardine häntä hellästi rakasti. Haluten kiinnittää Waverleyn

palvelukseensa ja samalla tehdä hyvää prinssi koetti suostuttaa

paroonia testamenttaamaan omaisuutensa tyttärelleen. Mr. Bradwardine

suostuikin siihen, mutta seurauksena siitä oli, että Fergus Mac-Ivor

heti ryhtyi tavottamaan samaa neitoa ja kreivinarvoa, minkä hankkeen

prinssi hylkäsi. Ollen yhä omissa sotkuisissa puuhissaan kiinni

chevalier ei ollut joutunut selvittämään asiaa Waverleylle, vaikka oli

usein aikonut. Mutta Ferguksen selityksen saatuaan hän piti

tarpeellisena olla kilpailijoihin nähden puolueettomana, toivoen tämän

tuhoisaa riitaa uhkaavan jutun lepäävän kunnes sotaretki päättyisi. Kun

Fergus ilmotti syyksi riitaansa Waverleyn kanssa, että Edward osotti

luopuvansa aiotusta naimaliitosta hänen sisarensa kanssa, selitti

hänelle chevalier hyvin huomanneensa neiti Mac-Ivorin käytöksen

Waverleytä kohtaan ja olevansa sitä mieltä, että Fergus oli erehtynyt

Waverleyhin nähden, jonka hän kyllin riittävillä syillä luuli

kihlanneen neiti Bradwardinen. Tästä aiheutunut kiista lienee vielä

lukijan muistissa. Nyt puheena olleet seikat saavat selittää ne

kertomuksen kohdat, jotka kirjailijain tavan mukaan ovat jääneet

hämäriksi kiihottaakseen lukijan uteliaisuutta.

Kun Janet vihdoinkin lopetti juttunsa, pääsi Waverley myös selville

tapausten sokkelosta, jota tähän asti turhaan oli koettanut valaista.

Hänen oli siis kiittäminen Rosea hengestään, jonka olisi ilomielin

hänen puolestaan uhrannut. Mutta ajateltuaan asiaa hän tajusi, että

paljoa sopivampaa ja herttaisempaa olisi hänen hyväkseen elää ja että

Rose voisi jakaa hänen kanssaan sen riippumattoman aseman, johon hän

nyt oli päässyt. Näin miettien tulevaa onnen mahdollisuutta hän lähti

Pikku-Veolaniin mr. Duncan Macwheeblen asuinpaikkaan.