LI.

Nyt on Kupido tunnollinen ja antaa korvausta.

_Shakespeare_.

Macwheeble, joka ei enää ollut komisario eikä rättäri, oli säästynyt

rangaistuksilta sen johdosta, että ajoissa oli luopunut kapinoitsijain

puolueesta ja itsessään oli niin mitätön mies.

Edward tapasi hänet konttorissaan aivan kuin hautaantuneena papereihin.

Hänen vieressään oli suuri vati kauravelliä ja sen vieressä

sarvilusikka. Tarkastellen laajaa asiakirjaa hän tavantakaa pisti

lusikallisen mainittua ravintoa mahtavaan suuhunsa. Pyöreämahainen

viinapullo viittasi joko siihen, että hän jo oli ehtinyt kulauttaa

aamutuimaansa, tai siihen, että hänellä oli aikomuksena sillä keinoin

auttaa kauravellin sulamista; mahdollisesti tapahtui kumpikin. Hänen

yömyssynsä ja aamutakkinsa oli värjätty mustiksi, jott'ei niiden

entinen väri muistuttaisi hänen onnetonta retkeään Derbyyn. Vielä on

lisättävä, että naama oli silmiä myöten nuuskassa ja kädet ranteisiin

saakka musteessa. Epäillen hän katsahti Waverleyhin, kun tämä lähestyi

vihreää aitausta, joka rahvaasta erotti hänen kirjotuspöytänsä. Ei

mikään niin harmittanut rättäriä kuin että joku entisistä

onnettomuustovereista yritti uudistaa tuttavuutta hänen kanssaan. Mutta

tämähän on rikas englantilainen -- eipä voi tietää, missä tilassa hän

nyt on -- sitä paitsi paroonin ystävä -- miten on nyt meneteltävä?

Näiden mietteiden saattaessa mies paran naaman ihan naurettavan hämille

ajatteli Waverley sitä asiaa, jonka aikoi hänelle ilmottaa ja joka oli

niin ilmeisessä ristiriidassa näkemänsä ilmiön kanssa, että hänen teki

kovin mieli purskahtaa nauramaan. Kun Macwheeble ei voinut kuvitella,

että vaaran uhkaama tai köyhyyden rasittama ihminen saattaisi nauraa,

sai hänen mielensä Edwardin kasvoissa ilmenevästä naurunhalusta entisen

rauhansa, ja toivotettuaan vieraansa tervetulleeksi hän tiedusti,

saisiko tarjota jotakin suurukseksi. Ennen kaikkea selitti nyt

Waverley, että hänellä oli muuan yksityinen asia ilmotettavana, jonka

vuoksi hän lukitsi oven. Tämä varovaisuus ei miellyttänyt Duncania,

koska se viittasi vaaraan.

Varmana siitä, että Macwheebleen voi luottaa, koska tämän etu vaati

pysymään uskollisena, kertoi Edward hänelle nykyisestä tilastaan ja

vastaisista aikeistaan. Rättäri kauhistui kuullessaan, että Waverley

yhä oli rangaistavien listalla -- huokasi helpotuksesta, kun tuli puhe

passista -- hieroi ihastuneena käsiään saadessaan tietää vieraansa

nykyisen rikkauden -- tuijotti silmät selällään, kun toinen mainitsi

vastaisia loistavia suunnitelmiaan -- ja hurmaantui kuin mielipuoli

kuullessaan, että Edward aikoi jakaa tulevaisuutensa Rose Bradwardinen

kanssa. Silloin Macwheeble ponnahti kolmijalkaiselta tuoliltaan

pystyyn, singahutti paraan tekotukkansa ulos ikkunasta, kun pöytä,

jolla se oli, sattui hänen tielleen, heitteli myssyään kattoon asti ja

otti taas ilmasta kiinni, vihelsi "Tullochgorumia", suoritti

ylämaalaisen tanssin ja heittäytyi sitte hengästyneenä istumaan, yhä

ähkien: "Lady Waverley! Kymmenentuhatta vuodessa vähintäin! Herra

varjelkoon vähäistä ymmärrystäni!"

"Aamen koko sydämestä", sanoi Waverley; "mutta ryhtykäämme nyt itse

asioihin." Näillä sanoilla oli rauhottava vaikutus, ja rättäri tarttui

kynään, taivutti puoleen tusinaan arkkia runsaat reunat, otti

kirjahyllyltä esille lainopillisen käsikirjan, jonka avasi naimakaaren

kohdalta, ja valmistautui laatimaan, kuten itse selitti, "pikkuisen

naimakontrahdin, joka estäisi kihlatut purkamasta liittoansa".

Waverleyn oli hieman vaikeata saada häntä tajuamaan, että asia ei vielä

ollut niin pitkällä. Sitä vastoin tarvittiin Macwheeblen apua siihen,

että Edwardin olo toistaiseksi saataisiin turvatuksi; sitä varten hänen

pitäisi kirjottaa upseerille Tully-Veolaniin, että englantilainen

aatelismies mr. Stanley, eversti Talbotin sukulainen, nykyään on

kauppa-asiain vuoksi Macwheeblen luona ja lähettää kapteeni Fosterille

passinsa nähtäväksi, kun hyvin tietää maassa vallitsevan levottomuuden.

Tähän kirjeeseen saatiin kohtelias vastaus, johon liittyi kutsumus

päivälliselle, mutta kuten lukija arvannee, ei kutsua noudatettu, kun

muka oli kovin kiireellisiä toimia.

Sitte Waverley pyysi Macwheeblea lähettämään hevosmiehen sille

postiasemalle, jonne eversti Talbot aikoi osottaa kirjeensä, ja

terottamaan miehelle, että oli perillä oltava kunnes postissa saapuisi

kirje mr. Stanleylle ja sitte kiireimmiten se tuotava Pikku-Veolaniin.

Rättäri lähti heti hakemaan palvelijaansa Jock Scrieveriä, ja pian

istuikin Jock valkean ponin selässä. Kun Waverley sitte kysyi

rättäriltä, oliko tämä hiljakkoin saanut mitään tietoja Glennaquoichin

päälliköstä, vastasi Macwheeble:

"En sanaakaan; olen vaan kuullut hänen yhä olevan Stirling Castlessa

odottaen hirttämistään. Minä en hänelle ole mitään pahaa toivonut,

mutta nyt soisin, ett'ei hän sieltä pääsisi taas meitä rasittamaan

väkivaltaisilla toimillaan, kiskomisillaan ja ryöstöillään, eivätkä

nekään, joita hän voi yllyttää kimppuumme. Sitä paitsi hän ei osannut

säilyttää rahoja mitä kerran oli saanut, vaan tuhlasi ne kaiken

maailman tietä. Minä puolestani en tahdo enää nähdä punatakkeja -- ne

tarraavat kiinni kuin piki ja terva! Ja vaikka saisikin käteensä

tuomion, jolla ne velvotetaan korvaamaan tuottamansa vahingot, mitä se

auttaa? Eihän niillä raukoilla nyt ole pennin syrjääkään!"

Näin puhellessa aika kului päivällisiin asti; sillä välin Macwheeble

oli vielä luvannut keksiä keinon, miten ilman vaaraa voitaisiin esittää

Edward Duchranissa, jossa Rose nykyään oleskeli. Päivällinen oli juuri

katettu ja isäntä kiersi par'aikaa korkkiruuvia viinipullon suuhun, kun

akkunan ohitse nelisti valkea poni ja Jock Scriever heti sen jälkeen

astui sisään, mukanaan kirje mr. Stanleylle. Kuoressa oli eversti

Talbotin sinetti. Edwardin sormet vapisivat sitä avatessaan. Sieltä

tuli esille kaksi virallista asiakirjaa taitettuina ja sinetitettyinä.

Rättäri kiiruhti niitä katsomaan ja luki toisessa sanat: "Hänen

kuninkaallisen korkeutensa armon on saanut Cosmo Comyne Bradwardine

Esq., tavallisesti nimitetty Bradwardinen parooniksi, joka oli tuomittu

osallisuudestaan viime kapinaan." Toinen paperi osottautui

armahduskirjaksi Edward Waverleyn hyväksi.

Eversti Talbotin kirje kuului seuraavasti:

"Rakas Edward!

Olen juuri tänne saapunut, mutta saanut toimeni jo suoritetuksi.

Heti kävin hänen kuninkaallisen korkeutensa puheilla, mutta hän ei

ollut vähääkään suosiollinen aikeilleni. Hänen luotaan oli juuri

tullut muutamia skotlantilaisia aatelismiehiä. Tervehdittyään minua

suopealla tavallaan hän lausui: 'Uskotteko, Talbot, että luonani

juuri kävi puoli tusinaa arvokkaimpia ylimyksiä ja hallituksen

ystäviä Forthin pohjoispuolelta, muiden mukana majuri Melville, ja

he saivat minulta houkutelluksi suojeluskirjeen ja lupauksen

vastaisesta armahduksesta tuolle itsepintaiselle ja vanhalle

kapinoitsijalle, jota nimitetään Bradwardinen parooniksi. He

väittivät, että hänen ylevä luonteensa ja se huolenpito, jota hän

on osottanut eräille kapinoitsijain käsiin joutuneille miehillemme,

puhuvat hänen hyväksensä varsinkin kun maatilain menettäminen jo on

riittävä rangaistus. Rubrick on luvannut pitää häntä kotonaan

kunnes maassa jälleen on rauha, mutta minusta tuntuu kovalta, että

minut ihan kuin pakotetaan antamaan anteeksi sellaiselle

leppymättömälle vihamiehelle'. Hetki ei näyttänyt siis lainkaan

soveliaalta esittääkseni omat toivomukseni. Kuitenkin lausuin iloni

siitä, että hän suostuu sellaisiin anomuksiin, koska se rohkaisee

minua tuomaan esille samanlaisen asian. Hän vihastui, mutta minä en

hellittänyt; uskalsinpa vaatimattomasti mainita ulkomailla

tekemiäni palveluksia ja nojasin hänen vakuutuksiinsa suosiosta ja

ystävällisyydestä. Tästä hän joutui hämilleen, mutta pysyi

jyrkkänä. Silloin viittasin siihen, miten viisasta valtiolliselta

kannalta olisi suojella tyytymättömien juonilta setänne suuren

omaisuuden perillistä. Myöskin huomautin olevani suuressa

kiitollisuudenvelassa sir Everardille ja varsinkin teille, ja

pyysin ainoaksi palkkioksi toimistani, että hän antaisi minulle

tilaisuutta osottaa teille kiitollisuuttani. Kun hän sittenkin

epäili, vedin viimeisenä keinonani esille upseerivaltakirjani ja

sanoin: 'Koska kuninkaallinen korkeutenne näin pakottavissakaan

asianhaaroissa ei katso minun ansaitsevan armoa, joka on suotu

toisille, täytyy minun alamaisimmasti anoa, että saan jättää

takaisin valtakirjani ja luopua virastani'. Tämä oli hänestä

odottamatonta; hän käski minun pitämään valtakirjani, ylisti

toimiani ja -- suostui pyyntööni. Te olette siis jälleen vapaa

mies; minä olen puolestanne luvannut, ett'ette vast'edes unhota

mitä olette hallituksen armolle velkaa. Näette siis, että minun

prinssini voi olla yhtä jalomielinen kuin teidän. Ystäväni

kenraaliajutantti on minulle hankkinut jäljennöksen paroonin

suojeluskirjasta (alkuperäinen kappale on majuri Melvillellä) ja

lähetän sen nyt teille, sillä tiedän teille tulevan suurta iloa,

kun ensimäisenä saatte hänelle ilmottaa tämän ilosanoman -- jos

nimittäin tapaatte paroonin. Tietysti hän sitte heti lähtee

Duchraniin, viipyäkseen siellä muutamia viikkoja Rubrickin luona.

Te voitte häntä saattaa sinne ja oleskella siellä viikon, koska

muuan nuori, kaunis neitokin kuuluu siellä olevan. Sitäpaitsi voin

teille mainita, että jos edistytte tämän neidon suosiossa, se

ilahuttaisi suuresti sir Everardia ja mrs. Rachelia; kumpikaan ei

usko teidän tulevaisuutenne samoin kuin kolmen takajaloillaan

seisovan lumikon kohtalon olevan täysin turvassa, ennenkuin heille

esitätte Edward Waverleyn puolison. Käyttäkää siis aikaa

hyväksenne, sillä viikon kuluttua teidän on lähdettävä Lontooseen

ajaaksenne omaa asiaanne oikeuden edessä.