Molemminpuolisia kertomuksia.
Paroonin kertomus oli lyhyt, jos siitä karsittiin skotlantilaiset,
englantilaiset ja latinalaiset sanasutkaukset, joilla hänen
oppineisuutensa sitä koristeli. Hän käsitteli laajasti murhettaan
Edwardin ja Glennaquoichin menettämisestä, pohti Falkirkin ja
Cullodenin taistelut, ja kertoi sitte, miten hän, kun viimeinen
taistelu oli kaikki tuhonnut, oli palannut kotiinsa arvellen olevansa
omalla maatilallaan ja omain miestensä luona paremmassa turvassa kuin
missään muualla. Osasto sotamiehiä oli lähetetty hävittämään hänen
taloaan. Mutta tämän toimenpiteen keskeytti siviilioikeuden päätös. Oli
nimittäin havaittu, ett'ei tätä maatilaa voitu tuomita valtion omaksi,
jolloin olisi tehty vääryyttä Malcolm Bradwardinelle Inch-Grabbitista,
miespuoliselle perilliselle. Paroonin rikos ei saisi vähentää tämän
perillisen oikeuksia, koska hän ei ollut paroonin poika. Mutta ollen
aivan toisenlainen kuin muut samanlaatuisissa olosuhteissa, osotti uusi
lairdi piankin aikovansa riistää edeltäjältään kaikki ne edut, jotka
maatilaan kuuluivat, ja täydellisesti käyttää hyväkseen paroonin
onnettomuutta. Sellainen menettely oli sitä sydämettömämpää, kun oli
yleiseen tunnettu, että vanha parooni oli, tahtoessaan olla
vahingoittamatta nuoren miehen oikeuksia miesperillisenä, luopunut
testamenttaamasta maatilaa tyttärelleen.
Uuden omistajan itsekkäisyyden tajusivat myös kaikki tilan asujamet,
jotka rakastivat vanhaa herraansa. Tästä kertoi parooni seuraavasti:
"Koko juttu oli Bradwardinen väelle epämieluinen, ja vuokraajat olivat
huolimattomia ja haluttomia verojensa ja muiden maksujensa
suorittamiseen. Kun sukulaiseni sitte saapui uuden rättärin, mr. James
Howien kanssa kylään, vastaanottamaan saataviansa, sattui joku
tuittupää -- luullakseni John Heatherblutter, vanha salametsästäjä,
joka vuonna 15 oli kanssani sodassa -- pimeässä laukaisemaan häneen
päin, ja siitä hän niin kauhistui, että voin sanoa kuten Tullius in
Catilinam: _abiit, evasit, erupit, effugit_. Hän pakeni, niin
sanoakseni, suorinta tietä Stirlingiin. Nyt hän on kuuluttanut maatilan
myytäväksi, koska hän itse on viimeinen perillinen. Ja jos sellaisista
asioista valittelisin, surettaisi minua tämä enemmän kuin maatilan
menettäminen, sillä luonnon järjestyksen mukaan se olisi minulta
muutamien vuosien kuluttua kuitenkin mennyt. Nyt sitävastoin tila
siirtyy toisiin käsiin sen suvun hallusta, jonka olisi pitänyt se
säilyttää omanaan _in saecula saeculorum_. Mutta tapahtukoon
herran tahto, _humana perpessi sumus_. Sir John Bradwardine --
musta sir John, kuten häntä nimitettiin -- joka oli meidän sukumme ja
Inch-Grabbitten yhteinen esi-isä, ei suinkaan voinut aavistaa, että
hänen suvustaan koskaan syntyisi tuollaista miekkosta! Hän on myös
syyttänyt nykyisten vallanpitäjien luona minua siitä, että muka olen
kurkunleikkaaja ja salamurhaajien apuri. Siksi onkin nyt lähetetty
sotamiehiä maatilalle vaanimaan ja ottamaan minua kiinni kuin vuorilta
peltopyyn, kuten raamattu kertoo hurskaasta David kuninkaasta: silti en
tahdo itseäni häneen verrata. Kuullessani teidän koputtavan ovelle
luulin niiden vihdoinkin osuneen vanhan peuran leposijalle ja tahdoin
vielä kuoleman edellä tehdä vastarintaa. -- Mutta kuuleppas nyt, Janet,
etkö voisi toimittaa meille mitään illallista?"
"Kyllä, armollinen herra, voinhan paistaa sen linnun, jonka
Heatherblutter tänä aamuna toi; ja Davie parka saa tuhassa paistella
mustan kanan munia. Ettekö tiedäkään, mr. Waverley, että juuri Davie on
käännellyt kaikki ne munat, jotka teistä ennen kartanossa ollessanne
maistuivat niin hyviltä? -- Ei kukaan osaa niin taitavasti penkoa
kuumassa koivuntuhassa ja paistaa siinä munia kuin tuo Davie raukka."
Sillä välin Davie makasi lattialla, nenä melkein tulessa, mutisi
jotakin käsittämätöntä ja käänteli munia, jotka oli kätketty kuumaan
tuhkaan, ikäänkuin tahtoisi oikeuttaa Janetin ylistyksen,
"tylsämielisestä poika parastaan, sydämensä lapsesta".
Kun Waverley tiedusti neiti Bradwardinen kohtaloa, vastasi parooni:
"Jumalan kiitos, hän on varmassa turvassa Duchranissa; lairdi on hieman
sukua meidän kanssamme, mutta lähemmin kappalaiseni, mr. Rubrickin
kanssa, ja vaikka hänellä onkin whig-periaatteet, ei hän kuitenkaan
näin surkeana aikana unhottanut vanhaa ystävyyttämme. Rättäri
Macwheeble koettaa parhaansa mukaan pelastaa Roselle, mitä omaisuuteni
raunioista voisi irti saada, mutta en usko enää koskaan näkeväni Rosea
-- kyllä minun luuni saavat levätä vieraalla maalla."
"Mitä suotta, armollinen herra", huomautti vanha Janet, "vuonna 15
olitte yhtä pahassa hädässä ja saitte kuitenkin omaisuutenne takaisin.
-- Kas niin, nyt ovat munat valmiina ja linnunpaisti myös, ja tuossa on
vielä kulaus hyvää viiniä ja kappale vehnäleipää, jonka rättäri
lähetti; sitten on vielä viinaa tynnyrissä, jonka saimme Luckie
Maclearielta. Eikö siinä ole illallista vaikka prinssille?"
"Ainakin toivon, ett'ei erään prinssin, jonka kumpikin tunnemme, olisi
pahempi olla", sanoi parooni Waverleylle, joka myös lausui toivovansa,
että onneton chevalier olisi turvassa.
Sitten he alkoivat puhella suunnitelmistaan. Parooni aikoi paeta
Ranskaan, jossa arveli entisten, vaikutusvoipaisten ystävien avulla
saavansa sotilaallisen toimen, luullen itseään siihen yhä kykeneväksi.
Hän kehotti Waverleytä tulemaan mukaansa, johon ehdotukseen tämä
suostuikin siinä tapauksessa, ett'ei eversti Talbotin onnistuisi
hänelle hankkia armahdusta. Sydämessään hän toivoi, että parooni
hyväksyisi hänen aikeensa Roseen nähden ja siten oikeuttaisi hänet
maanpaossa olemaan turvanansa; kuitenkin hän oli puhumatta tästä
asiasta, kunnes hänen oma kohtalonsa olisi ratkaistu. Sitten he
puhuivat Glennaquoichista, jonka kohtalosta parooni oli kovin
huolissaan.
Ilta kävi jo myöhäiseksi. Vanha Janet ryömi jonkunlaiseen komeroon
lieden taa; Davie kuorsasi jo aikoja Ban ja Buscar koirien välissä. Kun
kartano oli hävitetty, olivat koirat seuranneet häntä mökkiin, jossa
nyt vakinaisesti pysyivät. Niiden äreys ja vanhan eukon luultu noituus
olivat hyvänä apuna pitämään syrjäisiä loitolla rotkosta. Ja siksi
rättäri Macwheeble toimitti Janetille salavihkaa välttämättömimpiä
elantotarpeita ja joskus ylellisyystavaroitakin paroonin käytettäväksi.
Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia laskeutui vanha parooni
tavalliselle leposijalleen, ja Waverley istuutui nojatuoliin, joka oli
päällystetty rikkinäisillä samettiriekaleilla ja ennen oli komeillut
Tully-Veolanin juhlamakuuhuoneessa -- kartanon huonekalut oli nyt
sirotettu pitkin läheisiä mökkejä -- ja siinä sankarimme nukkui niin
hyvin kuin olisi maannut haahkanuntuvilla.