Hävitys.
Waverley matkusti postihevosella, kuten siihen aikaan oli tapana;
hänellä ei ollut muuta seikkailua kuin pariin kysymykseen vastaaminen,
joista selvisi passinsa taikavoimalla, ja siten hän pääsi Skotlannin
rajalle. Siellä hän sai sanoman ratkaisevasta Cullodenin taistelusta.
Tämä uutinen ei ollut pahempi kuin mitä hän jo aikoja oli odottanut,
vaikka Falkirkin voitto oli kirkastanut chevalierin aseita viimeisellä,
katoovalla loistolla, mutta kuitenkin se oli kova isku, josta hän
hetkeksi menetti malttinsa. Ylevä, suopea, jalomielinen seikkailija oli
siis nykyään pakolaisena, jonka päästä oli palkinto luvattu; hänen
liittolaisensa, niin urheat, innostuneet ja uskolliset, olivat
kaatuneet, vankeina tai pakosalla. Missähän nyt oli intomielinen,
ylevähenkinen Fergus, jos ollenkaan oli Cliftonin yön jälkeen eloon
jäänyt? Missä oli hyväluontoinen, lapsellisen yksinkertainen
Bradwardinen parooni, jonka heikkoudet näyttivät vaan kirkkaammin
valaisevan luonteen vilpittömyyttä, sydämen puhtautta ja järkkymätöntä
urhoollisuutta? Ja mistä oli nyt etsittävä Rosea ja Floraa, joiden
suojana nuo kaatuneet pylväät olivat olleet, ja mihin turmioon oli
luonnollisten suojelijain perikato heidät syössyt? Floraa kohtaan hän
tunsi veljellistä osanottoa; Rosea ajatellessa hänessä liikkui paljoa
hellempi ja syvempi tunne. Ehkä hänen tehtäväkseen vielä jäisi korvata
kummallekin, mitä olivat menettäneet! Näiden mietteiden kiihottamana
hän joudutti matkaansa.
Saavuttuaan Edinburgiin, jossa hänen tietysti olisi alotettava
tiedustelunsa, hän tajusi asemansa vaikeudet. Useat olivat siellä ennen
tunteneet hänet Edward Waverleynä; kuinka hänen siis kävi päinsä
käyttää Francis Stanleyn passia? Sen vuoksi hän päätti välttää kaikkea
seurustelua ja kulkea edelleen pohjoista kohti niin pian kuin
mahdollista. Kuitenkin hänen oli pakko viipyä pari päivää odotellessaan
kirjettä eversti Talbotilta; sitäpaitsi hänen piti jättää sovittuun
paikkaan oma osotteensa tekonimellään. Siinä mielessä hän hämärässä
kulki pitkin hyvin tunnettuja katuja, huolellisesti karttaen ketään
tapaamasta, mutta turhaan: eräs niistä, joka ensiksi sattui hänet
näkemään, tunsi hänet heti. Se oli rouva Flockhart, Fergus Mac-Ivorin
herttainen emäntä.
"Herra varjelkoon, mr. Waverley, tekö se olette? Ei teidän tarvitse
minua pelätä. Minä en kavalla ketään aatelismiestä teidän asemassanne.
-- Kovan onnen päivä! Kyllä on kaikki muuttunut! Muistatteko, kuinka
iloisia te ja eversti Mac-Ivor aina olitte meidän talossamme?" Ja hyvä
leski puhkesi kyyneliin. Kun Waverley ei voinut evätä tuttavuutta,
koetti hän vaan olla hyvällä tuulella, vaikka tajusikin asemansa
vaarallisuuden.
"Pian tulee pimeä, sir; ettekö tahdo tulla meille sisään ja juoda
kupillista teetä? Ja jos tyydytte pieneen kamariin, voisitte siellä
viettää yönne, eikä kukaan teitä häiritsisi tai tuntisi, sillä Kate ja
Matty ovat molemmat karanneet Hawleyn-rakuunien kanssa ja minulla on
nyt kaksi uutta palvelijaa."
Waverley suostui tarjoukseen ja vuokrasi kamarin muutamiksi päiviksi;
hänestä tuntui turvallisemmalta tämän yksinkertaisen vaimon kotona,
kuin missään muualla. Astuttuaan vierashuoneeseen hän tunsi sydämensä
paisuvan nähdessään Ferguksen lakin valkeine kokardineen riippumassa
seinällä kuvastimen vieressä.
"Ai, ai", sanoi rouva Flockhart huoaten, kun huomasi hänen katseensa
suunnan, "eversti parka osti juuri lähdön aattona uuden lakin, jota en
salli kenenkään koskea: minä vaan harjaan sitä kerran päivässä.
Katsellessani sitä tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen huutavan
Callumia tuomaan lakkiansa, ihan niinkuin hänen tapansa oli ulos
lähtiessään. Mahtaa olla vähän hassua -- naapurit haukkuvat minua
jakobiitiksi, vaan sanokoot mitä hyvänsä, minä en välitä -- mutta
hyväsydäminen herra hän oli ja kaupan päällisiksi komea. Tiedättekö
milloin hänet mestataan?"
"Mestataanko? Herran nimessä, missä hän on?"
"Vai ette sitä tiedä! Joku aika takaperin tuli tänne ylämaalainen
Dugald Mahony raukka; toinen käsi oli siltä katkaistu ja päähän lyöty
iso reikä. Muistatte kai Dugaldin, jolla oli kirves olalla -- niin
juuri, hän tuli tänne ja kerjäsi leipäpalasta. Hän kertoi, että
päällikkö, kuten everstiä myös nimitettiin, ynnä vänrikki Maccombich,
jonka kai myös muistanette, joutuivat jossakin Englannin rajalla
vangiksi, kun oli niin pimeä, että hänen joukkonsa huomasi häntä
kaivata vasta liian myöhään ja täytyi ilman häntä rientää eteenpäin.
Sitte hän kertoi, että Callum Beg -- se oli hävyttömän katala
pojanpahuus -- ja te itse, hyvä herra, olitte samana yönä kaatuneet ja
lisäksi monta muuta urhoollista miestä. Mutta puhuessaan everstistään
hän itki niin katkerasti, ett'en ole koskaan nähnyt miehen niin
itkevän. Ja nyt kerrotaan kaikkialla, että eversti vedetään oikeuteen
ja hirtetään niiden kanssa, jotka Carlislessa saatiin kiinni."
"Entä hänen sisarensa?"
"Sekö, jota sanottiin lady Floraksi? Hän on mennyt Carlisleen veljensä
luo ja asuu siellä jonkun ylhäisen katolilaisnaisen luona, ollakseen
lähellä everstiä."
"Entä toinen nuori lady?" kysyi Edward.
"Mikä toinen? Eihän everstillä ollut muita kuin yksi sisar?"
"Tarkotan neiti Bradwardinea."
"Vai niin, vai lairdin tytärtä. Hän oli hyvin herttainen tyttö, mutta
ei likimainkaan niin viisas kuin lady Flora."
"Mutta sanokaa toki, missä hän nyt on?"
"Kuka sitä tietää, missä niistä mikin on? He ovat saaneet kovasti
kärsiä valkeista kokardeistaan ja valkeista ruusuistaan; olen kuullut
hänen lähteneen pohjoiseen, Pertshireen päin, isänsä tiluksille, kun
hallituksen joukot saapuivat Edinburgiin. Niissä oli kauniitakin
miehiä, ja muuan majuri Whacker oli luonani asumassa, hyvin kohtelias
herra, mutta ei puoleksikaan niin kaunis kuin eversti parkanne."
"Ettekö tiedä, miten neiti Bradwardinen isän on käynyt?"
"Vanhan lairdin? En, sitä ei kukaan tiedä; mutta hänen kerrotaan
taistelleen hyvin urhoollisesti Invernessin verisessä tappelussa, ja
Deakon Clank seppä sanoo hallituksen miesten olevan häneen kovin
julmistuneita, kun hän on jo kaksi kertaa sotinut heitä vastaan, mutta
luultavasti hän on saanut vihiä asiasta ja piilee nyt jossakin. Hänen
olisi todellakin pitänyt olla hieman viisaampi, mutta mikään narri ei
ole vanhaa narria pahempi -- meidän eversti parkamme kapinoitsi vaan
yhden kerran."
Näin puhellessa Edward sai tietää kaikki, mitä hyväsydäminen leski oli
kuullut entisistä tuttavistaan. Siinä oli kylliksi saamaan hänet siihen
päätökseen, että lähtisi arviokaupalla Tully-Veolaniin, jossa toivoi
taas näkevänsä Rosen tai ainakin kuulevansa hänestä jotakin. Sen vuoksi
hän jätti sovittuun paikkaan tekonimellään allekirjotetun kirjeen ja
ilmotti osotteekseen sen postiaseman, joka oli lähinnä Bradwardinen
paroonin hovia.
Edinburgista Perthiin hän matkusti hevosilla ja päätti kulkea jalkaisin
loppuosan matkaa; hän oli mieltynyt tähän retkeilytapaan, joka sitä
paitsi salli hänen poiketa valtatieltä, jos etäältä näkyi
sotilasosastoja. Sodassa olosta hänen ruumiillinen puolensa oli
suuressa määrin vahvistunut, helposti kestäen raskaimpiakin
ponnistuksia. Matkatavaransa hän lähetti edeltäpäin, kun sattui siihen
tilaisuutta.
Mitä pohjoisemmaksi hän joutui, sitä näkyvämpiä olivat sodan jäljet.
Rikkinäiset vaunut, kuolleet hevoset, hävitetyt majat, vallituksiksi
kaadetut puut, revityt tai vaan puoleksi korjatut sillat -- kaikki
osotti mitä tietä vihollisarmeija oli kulkenut. Niillä seuduilla missä
aatelismiehet kannattivat Stuartien asiaa, näyttivät talot autioilta
tai ryöstetyiltä, kaikki työ oli lakannut ja asukkaat hiiviskelivät
arkoina, surullisina tai tylsinä. Oli ilta, kun hän lähestyi
Tully-Veolanin kylää, mielessä aivan toisenlaiset tunteet kuin ensi
kerran sinne saapuessaan. Silloin oli hänestä elämä niin uutta, että
ikävä päivä oli pahimpia onnettomuuksia, mitä hänen nuori
mielikuvituksensa osasi kuvitella, ja hänestä tuntui, että aika oli
käytettävä yleviin tai huvittaviin opintoihin, joiden vaihteluna olisi
seuraelämän nautintoja. Ja nyt oli kaikki niin muuttunut! Muutamissa
kuukausissa hänen luonteensa oli vakaantunut. Vaara ja onnettomuus ovat
ankaria opettajia. Hän tunsi kehittyneensä "vakavaksi ja järkeväksi
mieheksi", mitä itseluottamukseen ja mielen arvokkaisuuteen tulee:
siten hän sovitti hupaisat haaveensa, jotka kokemus niin pian oli
haihduttanut.
Kylää lähetessään hän huomasi sen arveluttavan seikan, että aivan
lähellä oli osasto sotamiehiä, vieläpä näkyi asettuneen sinne
majailemaan. Tämän merkkinä olivat muutamat teltat, jotka loistivat
niinsanotulta "kunnankentältä". Välttääkseen pysäyttämistä ja
tiedustelua sellaisella seudulla, missä hänet niin helposti
tunnettaisiin, hän teki suuren kaarroksen sivuuttaakseen kylän
kokonaan, ja lähestyi hovin käytävää hyvin tuntemaansa sivutietä
pitkin. Ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täällä oli tapahtunut
suuria muutoksia. Portin toinen puolikas oli kokonaan hävitetty ja
polttopuiksi pilkottu; niitä oli iso pino, valmiina poisvietäväksi.
Toinen puolikas heilui saranoiden varassa irrallaan. Portin yläosa oli
hakattu rikki ja heitetty maahan; kivestä veistetyt karhut, joiden
sanottiin jo vuosisatoja olleen kuin vartiona, oli paiskattu mäsäksi.
Kaunis käytävä oli julmasti hävitetty. Monta suurta puuta makasi
kaadettuina tien poikki. Kyläläisten nautakarjat ja rakuunahevosten
vielä julkeammat kaviot olivat mustaksi loaksi muuttaneet viheriän
nurmikon, jota Waverley ennen oli ihaillut.
Päästessään talon pihalle Edward huomasi pahojen aavistustensa
toteutuvan. Asuinrakennuksen olivat kuninkaan joukot hävityshimossaan
kokonaan tuhonneet; olipa yritetty se polttaakin, ja vaikka paksut
muurit olivat melkein täydellisesti torjuneet tulen voiman, niin olivat
liekit kuitenkin päässeet hävittämään tallit ja talousrakennukset.
Päärakennuksen tornit ja koristeet olivat savusta mustuneet ja
kärventyneet, pihan kivitys monesta kohtaa hajalla ja kuopille
poljettu, ovet puhkaistut tai rikkinäisten saranain nojalla longallaan,
akkunat pirstaleina ja pitkin pihaa oli palasiksi lyötyjä huonekaluja
ja kapineita. Entisen suuruuden jäännöksiä, joita parooni niin suuresti
oli kunnioittanut, oli erityisen halveksivasti kohdeltu.
Mitä kauemmin Edward katseli ympärilleen, sitä selvemmäksi hänelle
kävi, että hävitys oli perinpohjaisesti suoritettu. Mutta eräät sen
jäljet koskivat erityisesti hänen mieleensä. Niinpä hän katseillaan
haki pientä kuistia, jonka kautta päästiin Rosen asuntoon. Helposti hän
sen löysikin, sillä sen alla oli köynnöskasveja ja kukkia, joita Rose
niin mielellänsä oli koristeiksi käyttänyt ja jotka nyt oli myös
paiskattu maahan. Rosen kirjoja oli useita rikkinäisten kukkaruukkujen
ja muiden jäännösten seassa. Muiden mukana löysi Waverley sieltä erään
omankin kirjansa, pienen nidoksen Arioston teoksia, ja vaikka tuuli ja
sade oli sen melkein tuhonnut, korjasi hän sen kuitenkin huostaansa
kuin aarteen.
Surumielisenä hän silmäili joka taholle tavatakseen jonkun olennon,
joka voisi asujanten kohtalosta kertoa. Silloin kuului rakennuksen
sisältä tuttu ääni laulavan vanhaa skotlantilaista valituslaulua.
"Sinäkö raukka", ajatteli Waverley, "olet yksinäsi tänne jäänyt
sekavilla lauluillasi täyttämään linnan, joka sinua ennen suojeli?"
Sitten hän huusi ensin hiljaa, mutta yhä koventaen ääntään: "Davie --
Davie -- Davie Gellatley!"
Kasvihuoneen raunioista tuli mielipuoli parka esille, mutta nähdessään
vieraan peräytyi kauhistuneena. Waverley muisti hänen omituisuutensa ja
alkoi hyräillä erästä säveltä, jota Davie ennen oli mielihyvillään
kuunnellut, oppien sitä itsekin laulamaan. Silloin Davie taas tuli
piilopaikastaan näkyviin ja Waverley koetti häntä liikkeillä ja
merkeillä rohkaista. "Se on hänen aaveensa", mutisi Davie, "se on vaan
aave!" Mutta lähemmä päästyään hän näkyi tajuavan, että edessään oli
elävä tuttu. Narri itse oli vaan kuin varjo entisestään; pukuna hänellä
oli riekaleita kummallisista parempien päivien vaatteistaan, lisättyinä
mitä erilaisimmilla vaatekappaleilla, ja kasvoista oli kadonnut
häilyvä, huoleton ilme, minkä sijaan hän nyt oli kuihtunut, puoleksi
nälistynyt, hermostunut olento. Kauvan epäiltyään hän lähestyi
Waverleytä, tuijotti häneen surumielisesti ja sanoi: "Kaikki kuolleet
ja kadonneet -- kuolleet ja kadonneet."
"Kutka ovat kuolleet?" kysyi Waverley, unhottaen ett'ei Davie kyennyt
järkevästi puhumaan.
"Parooni -- ja Saunders Saunderson -- ja lady Rose, joka niin
suloisesti lauloi -- kaikki kuolleet ja kadonneet."
Sitten hän viittasi Waverleytä tulemaan perässään ja riensi puutarhan
päähän pitkin puron rantaa, joka oli puiston itärajana. Kamala aavistus
mielessä seurasi häntä Edward, joka samalla kaipasi selvitystä. Kun
talo näytti kokonaan hävitetyltä, hän ei voinut toivoa raunioista
löytyvän järkevämpää selvityksen antajaa.
Päästyään puutarhan äärimmäiseen kolkkaan David kiipesi raunioiksi
muuttuneen muurin yli; tämä oli ennen erottanut puiston siitä
metsäisestä vuorenrotkosta, jossa Tully-Veolanin vanha torni seisoi.
Sitten hän syöksi virran uomaan ja juoksi Waverleyn seuraamana
kiireesti eteenpäin, milloin kavuten suurten kallionlohkareitten yli,
milloin taas toisia kaartaen. He kulkivat linnan raunioiden ohi;
Waverleyn oli vaikea pysytellä oppaansa lähellä, kun jo alkoi hämärtää.
Lopuksi Davie katosi hänen näkyvistään, mutta silloin hän näki
pensaiden lomitse kimaltelevaa valoa, jota kohti hän pyrki. Pian hän
saapui kapealle polulle ja sitä myöten kurjan mökin ovelle. Häntä
vastaan kaikui raivoisaa koirien haukuntaa, joka kuitenkin sitte
lakkasi. Sisältä kuului ihmisääntä; ennenkuin astuisi edemmä, hän piti
viisaimpana varovasti kuunnella.
"Kenen sinä viheliäinen vintiö olet tänne tuonut?" kysyi joku vanha
akka ilmeisesti raivoissaan. Waverley kuuli Davien viheltävän
vastaukseksi samaa säveltä, jonka avulla hän itse oli mielipuolelle
uudistanut tuttavuutensa, eikä hän enää epäillyt koputtamasta ovelle.
Heti oli sisällä kaikki hiljaa: koirat vaan hieman murisivat. Sitten
hän kuuli mökin emännän lähestyvän ovea, arvatenkaan ei avatakseen,
vaan salvatakseen sen. Estääkseen tämän Waverley avasi oven itse.
Hänen vastassaan oli vanha, kurjannäköinen vaimo, joka ärjyi: "Kuka
sieltä tunkee yöllä toisten asuntoon?" Eukon toisella puolen oli kaksi
vihaista koiraa, jotka kuitenkin tyyntyivät, kun näkyivät tuntevan
vieraan. Toisella puolella, osaksi avatun oven kätkemänä, oikeassa
kädessä pistooli vireessä, vasemmalla toista vetäen vyöstään, seisoi
kookas, luiseva ukko, päällä kuluneen sotilaspuvun jäännöksiä, parta
pitkäksi kasvaneena.
Se oli Bradwardinen parooni. -- On tarpeetonta lisätä, että hän heti
laski aseensa syrjään ja tervehti Waverleytä sydämellisesti syleillen.