Mitä nyt on tehtävä?
Oli hämärä, kun he saapuivat Lontooseen. Päästyään irti
matkatovereistaan ja kuljettuaan useita katuja pitkin, haihduttaakseen
heidät jäljiltä, Edward lähti vuokravaunuilla ajamaan eversti Talbotin
kotiin, joka sijaitsi lähellä erästä suurta toria kaupungin
länsipäässä. Muutamien sukulaisten kuoltua oli tämä herrasmies naimisen
kautta päässyt melkoisen rikkaaksi, saanut huomattavan valtiollisen
merkityksen ja eleli, kuten sanotaan, pulskasti.
Koputettuaan hänen ovelleen Waverleyn oli aluksi vaikea päästä sisään,
mutta vihdoin hänet saatettiin huoneeseen, jossa eversti oli aterialla.
Lady Emily, jonka ihmeenkauniissa kasvoissa vielä oli sairauden
kalpeutta, istui häntä vastapäätä. Heti kun Talbot kuuli Waverleyn
äänen hypähti hän seisaalle ja syleili häntä. "Frank Stanley, rakas
poika, kuinka jaksatte? -- Emily kulta, tämä on nuori Stanley."
Lady kävi poskiltaan tummanpunaiseksi ottaessaan Waverleytä vastaan
sellaisella tavalla, jossa ilmeni herttaisinta kohteliaisuutta ja
sydämellistä hyvyyttä; samalla osotti hänen vapiseva kätensä ja
väräjävä äänensä, että hän oli kovassa tuskassa ja pelossa. Pian
tuotiin pöytään lisää ruokaa, ja Waverleyn nauttiessa virkistyksekseen
jatkoi eversti: "Ihmettelen tänne tuloanne, Frank; ovathan Lontoon
lääkärit selittäneet, että Lontoon ilma on sairaudellenne vaarallinen.
Teidän ei olisi sopinut antautua vaaraan! Mutta sittenkin iloitsen
tulostanne, samoin Emily, vaikka pelkään täällä olonne jäävän
lyhytaikaiseksi."
"Erikoisen tärkeä asia pakotti minut tänne", mutisi Waverley.
"Sitä minäkin ajattelin, mutta en salli teidän kauvaa viipyä. --
Spontoon." sanoi hän vanhanpuoleiselle, sotilaanmuotoiselle
palvelijalle, "korjatkaa nuo pois ja tulkaa vaan soitettaessa. Älkää
antako kenenkään meitä häiritä -- minulla ja sisarenpojallani on
tärkeitä asioita."
Palvelijan poistuttua hän huudahti: "Herran nimessä, Waverley, mikä
teidät on tänne tuonut? Nyt te ehkä panette henkenne alttiiksi."
"Rakas mr. Waverley", sanoi lady Emily, "teille olen niin paljon velkaa,
kuin koskaan voin kiitossanoin lausua! Kuinka saatoitte nyt olla niin
ajattelematon?"
"Isäni -- setäni -- tuo polonen" -- näin sanoen hän ojensi everstille
sanomalehden.
"Kyllä ne roistot pitäisi tuomita muserrettaviksi omissa
painokoneissaan", sanoi Talbot. "Olen kuullut mainittavan, että
kaupungissa ilmestyy nykyään jo tusina sanomalehtiä, eikä siis ole
mikään ihme, että niiden on pakko tekaista valheita, saadakseen palstat
täyteen ja lehtensä myydyksi. Totta on, rakas Edward, että isänne on
kuollut. Mutta tuo lisäys, että hänen hankala asemansa muka synkistytti
hänen mieltään ja vahingoitti hänen terveyttään, on kehno valhe. Sitä
vastoin, vaikka lieneekin tylyä niin sanoa, mutta se vapauttaa mielenne
raskaasta vastuusta, on totta, että mr. Richard Waverley osotti koko
tässä jutussa suurta maltittomuutta, mitä tulee teidän ja setänne
tilaan. Tavatessani hänet viimeisen kerran hän hyvin tyytyväisenä
kertoi, katsoen osottamaani suureen harrastukseen teidän hyväksenne,
pitäneensä parhaana ryhtyä yksityisiin neuvotteluihin omaksi hyväkseen
ja tehdä sovinnon hallituksen kanssa entisten suosijainsa avulla."
"Entä setäni, rakas setäni?"
"Ei ole missään vaarassa. Tosin oli (tässä hän silmäsi sanomalehden
päivämäärään) joku aika takaperin tuonsuuntainen tyhmä huhu
liikkeellä, mutta kaikkea perää vailla. Sir Everard on vetäytynyt
Waverley-Honouriin, vapaana kaikesta huolesta, paitsi mitä tulee teidän
kohtaloonne. Mutta te itse olette suuressa vaarassa -- nimenne on joka
julistuksessa -- ja kaikkialla on kätyreitä ottaakseen teidät kiinni.
Miten ja milloin tänne pääsitte?"
Edward kertoi vaiheistaan seikkaperäisesti, mainitsematta kuitenkaan
riitaansa Ferguksen kanssa; sillä itse ollen myötätuntoinen
ylämaalaisille hän ei tahtonut suoda everstin kansalliselle epäluulolle
tyydytystä.
"Oletteko varma siitä, että näitte ystävänne Glen'in palveluspojan
kuolleena Cliftonin kentällä?"
"Ihan varmaan."
"Kas vaan, se pikku paholainen kavalsi hirsipuulta oman itsensä, sillä
'hirtehinen' oli selvästi sen otsaan merkitty, vaikka sillä olikin
kaunis naama. -- Mutta omasta puolestanne olisi parasta palata
Cumberlandiin tai oikeastaan teidän ei olisi sopinut sieltä
hievahtaakaan, sillä kaikissa merisatamissa on nyt kova tarkastus ja
joka paikassa vainutaan kruununtavottelijan puoluelaisia. Sitäpaitsi
sen kirotun akan kieli kieppuu lakkaamatta kuin kellon heiluri, kunnes
jollakin tapaa käy ilmi, että kapteeni Butler olikin tekaistu.
henkilö."
"Tiedättekö mitään matkatoveristani?" kysyi Waverley.
"Hänen miehensä oli kuusi vuotta kenraalimajurinani; hän oli iloinen
leski, hieman varoissa -- Nosebag nai hänet -- rupesi vakavaksi ja
edistyi, kun oli: taitava harjotuksissa. Täytyy lähettää Spontoon
tiedustelemaan mitä seuralaisenne puuhaa; kaiketi hän nyt on tapaamassa
entisiä rykmenttituttujaan. Huomenna on teidän pysyttävä huoneessanne
sairaana ja matkasta väsyneenä. Lady Emily saa olla hoitamassa teitä;
Spontoon ja minä rupeamme palvelijoiksenne. Täällä teitä pidetään
sukulaisenani, jota ei kukaan nykyisistä palvelijoistani paitsi
Spontoon ole nähnyt. Siten on päästy pahimmasta vaarasta. Valittakaa
siis niin pian kuin suinkin päänsärkyä ja silmäkipua, jotta voimme
teidät panna sairaiden listalle. Ja nyt, Emily, pidä huolta mukavasta
huoneesta Frank Stanleylle ja toimita sinne kaikki, mitä sairas
tarvitsee."
Seuraavana aamuna eversti tuli pakinoimaan vieraalleen. "Nyt on minulla
hyviä uutisia", hän sanoi. "Maineenne upseerina ja aatelismiehenä on
vihdoinkin puhdistettu virkatoimen laiminlyönnistä ja osanotosta
kapinaan Gardinerin rykmentissä. Tästä asiasta on minulla ollut laaja
kirjeenvaihto innokkaimman ystävänne skotlantilaisen papin Mortonin
kanssa; hänen ensi kirjeensä oli osotettu sir Everardille, mutta minä
vapautin hyvän paroonin vastausvaivasta. No niin, rosvotuttunne
Luola-Donald on vihdoinkin joutunut kiinni. Hän oli aikeissa kuljettaa
pois koko karjan eräältä tilanomistajalta, nimeltä Killan-- Killan-- tai
jokin sen suuntainen --"
"Killancureit?"
"Juuri niin. Kun tämä herrasmies näkyy olevan innostunut maamies,
varsinkin karjanhoitoon mieltynyt, sitä paitsi hyvin arkaluontoinen,
oli hän hankkinut joukon sotamiehiä omaisuutensa vartijoiksi. Siten
syöksi Donald aavistamatta jalopeuran suuhun, joutui tappiolle ja
vangittiin. Kun hänet oli tuomittu kuolemaan, piiritti hänen
omaatuntoaan toiselta puolen katolinen pappi ja toiselta ystävänne
Morton. Edellisen hän jyrkästi hylkäsi, pääasiassa viimeisen
voiteluksen vuoksi, jota säästeliäs tuomittu piti tavattomana öljyn
tuhlauksena. Paatuneen pahantekijän käännyttäminen jäi siis mr.
Mortonin osaksi, joka arvatenkin sai asiansa erittäin hyvin toimeen,
vaikka Donaldista lopulta tulikin hyvin omituinen kristitty. Hän
tunnusti erään virkamiehen, majuri Melvillen läsnäollessa, joka näyttää
olevan ankara, rehellinen mies, koko vehkeensä Houghtonin kanssa,
kuvasi tarkoin, miten se oli suoritettu, ja puhdisti teidät kaikesta
osanotosta siihen. Hän mainitsi myös pelastaneensa teidät vapaaehtoisen
upseerin käsistä ja kruununtavott-- tarkotan chevalierin -- käskystä
lähettäneensä teidät vankina Douneen, josta arveli teidän joutuneen
Edinburgiin. Nämä yksityisseikat ovat vaan eduksenne. Vieläpä hän
viittasi sinne päin, että häntä oli käytetty teitä vapauttamaan ja
suojelemaan, saaden siitä palkkiotakin, mutta keneltä, sitä hän ei
tunnustanut. Hän myönsi kyllä voivansa rikkoa tavallisen valan,
tyydyttääkseen uteliasta mr. Mortonia, jonka hurskas puhelu oli hänelle
niin hyvää tehnyt, vaan tässä tapauksessa hän oli vannonut tikarinsa
kärjen kautta, mikä hänestä näytti pyhimmältä velvotukselta."
"Miten hänen kävi?"
"Hirtettiin yhdessä luutnanttinsa ja neljän muun levättimiehen kanssa
Stirlingissä, kun kapinoitsijat olivat lopettaneet piirityksen. Hän sai
kuitenkin riippua korkeammalla kuin ystävänsä."
"Vai niin, minulla ei ole syytä iloita eikä surra hänen kuolemansa
vuoksi; kuitenkin teki hän minulle hyvin runsaasti hyvää ja pahaa."
"Hänen tunnustuksestaan on teillä suurta hyötyä, koska se kumoaa kaiken
sellaisen epäluulon, joka teitä vastaan nostetun syytteen väritti
toisenlaiseksi, kuin se, joka nyt tai myöhemmin tulee nostettavaksi
hallitusta vastustaneita aseellisia miehiä vastaan. Niiden petos --
kuten sitä on nimitettävä, vaikka tekin olette osaltanne syypää --
aiheutuu mieskunnon väärinkäsityksestä eikä sitä senvuoksi voida
häpeänä pitää, vaikka epäilemättä onkin hyvin rikollinen. Kun syyllisiä
on niin paljon, täytyy useimmat armahtaa, enkä lainkaan epäile
onnistuvani toimittamaan teille anteeksiantoa, jos vaan osaamme kätkeä
teidät oikeuden kynsistä, kunnes on ehditty valita uhrit ja kyllästyä.
Sitäpaitsi hallitus tahtoo nyt hieman säikäyttää Englannin
jakobiitteja, joiden seasta se ei voi löytää montakaan varsinaisesti
rikollista. Tämä on kavala, arka tunne, joka kuitenkin pian haihtuu,
sillä kaikista kansoista ovat englantilaiset vähimmän verenhimoisia.
Mutta nyt on tuo tunne vireillä, minkä vuoksi teitä on toistaiseksi
pidettävä salassa."
Tällä hetkellä astui huoneeseen Spontoon huolestuneen näköisenä.
Sotilastuttujensa kautta hän oli tavannut rouva Nosebagin; tämä oli
hurjasti raivostunut huomattuaan matkustaneensa pohjoisesta saakka
petturin kanssa, joka oli esiintynyt kapteeni Butlerina Gardinerin
rykmentistä. Hänellä oli aikomus ilmottaa asia viranomaisille, jotta
valekapteenia ruvettaisiin etsimään kruununtavottelijan lähettinä;
mutta Spontoon, vanha sotilas, joka näennäisesti oli samaa mieltä, oli
koettanut saada häntä lykkäämään aikeensa toistaiseksi. Kuitenkaan ei
enää ollut aikaa viivytellä. Hyvä rouva osasi kuvata matkatoverinsa
niin tarkoin, että hyvinkin helposti voitaisiin huomata sen tarkottavan
Waverleytä; ilmitulo syöksisi mitä suurimpaan vaaraan Edwardin, ehkä
hänen setänsä, vieläpä eversti Talbotinkin. Sen vuoksi oli nyt
ratkaistava, minne päin hänen oli lähdettävä.
"Skotlantiin", sanoi Waverley.
"Vai Skotlantiin!" kummasteli eversti; "ja mitä varten? Toivottavasti
ette enää yhtyäksenne kapinallisiin?"
"En -- olen pitänyt sotaretkeäni päättyneenä, kun en millään
ponnistuksillakaan päässyt enää heidän luokseen; ja nyt he kuulemani
mukaan ovat ryhtyneet talviseen sotaretkeen ylämailla, missä minun
kaltaisestani liittolaisesta olisi enemmän rasitusta kuin hyötyä.
Näyttää todellakin siltä, että he pitkittävät sotaa saadakseen
chevalierin toimitetuksi turvaan ja sitten tinkiäkseen itselleen
ehtoja. Heidän luonaan olisin vaan taakkana, jota ei tahdota eikä
kehdata tielle jättää, vaan ei kuitenkaan voida suojellakaan. Siksipä
he jättivät Carlisleen melkein kaikki englantilaiset kannattajansa. Ja
yleensäkin, eversti Talbot, sanoakseni miten asian laita on, vaikka se
ehkä teidän mielestänne on alentavaa -- minä olen niin kerrassaan
väsynyt sotilastoimeen ja kuten Fletcherin 'Leikkisä luutnantti' sanoo,
'taisteluihin kyllästynyt' -- --"
"Taisteluihinko? Mitä vielä, ettehän te ole nähnyt muuta kuin
pari pikku kahakkaa! Jospa saisitte olla mukana suuressa sodassa
-- kuusikymmentä tai sata tuhatta miestä molemmin puolin
taistelutantereella!"
"En ole vähääkään utelias. Kotoinen sananpartemme sanoo: 'Kylläinen on
kuin juhla-aterian syönyt'. Suuret sodat ovat kyllä viehättäneet minua
runoudessa, mutta yölliset jalkapatikat, yövahdit, makuusija
talvellakin taivasalla ja muut tämän kunniakkaan ammatin puolet ovat
käytännössä vastoin makuani. Ja mitä iskuihin tulee sain niistä kyllä
osani Cliftonissa, jossa ainakin puolitusinaa kertaa olin ihan menettää
henkeni. Kun nyt olen kunniakkaasti päässyt eroon miekasta, johon
olinkin vaan vapaaehtoisena tarttunut, olen täysin tyytyväinen
sotilaalliseen kokemukseeni enkä lainkaan halua siihen enää antautua."
"Minusta on hyvin hauska kuulla teiltä sellaisia mielipiteitä, -- mutta
mitä asiaa teillä on pohjoiseen?"
"Ensiksikin on Skotlannin itärannikolla vielä muutamia satamia
chevalierin ystäväin hallussa; jos sattuisin pääsemään johonkin niistä,
voisin sieltä lähteä laivalla mannermaalle."
"Hyvä on -- entä toinen syynne?"
"Totta puhuakseni Skotlannissa on muuan olento, josta nyt tunnen
elämäni onnen riippuvan suuremmassa määrässä kuin osasin ennen
aavistaakaan ja jonka tilasta olen kovin huolissani."
"Emily oli siis oikeassa ja koko asian pohjana onkin lemmenjuttu! No
kumpi on mielitiettynne noista kahdesta kauniista skotlantilaisesta,
joita ihailemaan minua vaaditte? Eihän vaan neiti Glen-- toivoakseni."
"Ei."
"Vai ei, no toinen menee mukiin; yksinkertaisuutta voi auttaa, vaan ei
koskaan ylpeyttä ja itserakkautta. En tahdo pelottaa teitä aikeestanne;
luullakseni se miellyttää sir Everardia, päättäen siitä mitä hän
lausui, kun hänelle leikillä asiasta mainitsin. Toivon vaan, että
lemmittynne sietämätön isä töppösineen, nuuskineen, latinoineen ja
kammottavan pitkine juttuineen Berwickin herttuasta huomaa
tarpeelliseksi siirtyä vieraisiin maihin. Vaikka olenkin sitä mieltä,
että olisitte Englannissa voinut tehdä yhtä sopivan naimiskaupan, niin
voin teille sanoa, että setänne pitää hyvin suuressa arvossa tuota
skotlantilaista ruusunnuppua ja hänen perhettään, ja että jos sydämenne
todella on häneen kiintynyt setänne tuntisi itsensä onnelliseksi
nähdessään teidät naimisissa sekä itsenne että niiden kolmen lumikon
vuoksi, jotka muuten menevät kaiken maailman tietä. Mutta kun teillä
nykyään ei ole tilaisuutta kirjeenvaihtoon, tuon minä teille hänen
mielipiteensä tästä asiasta, sillä luullakseni ette pääse Skotlantiin
paljoakaan minua aikaisemmin."
"Sepä on jotakin! Miksi te palaisitte Skotlantiin? Vai onko jo ikävä
vuorille ja järville?"
"Ei ollenkaan. Mutta Emilyn terveys on nykyään taas hyvällä kannalla.
En usko saavani toimitettua sitä asiaa, joka nyt on enimmin mielessäni,
ell'en pääse puhuttelemaan suoraan joukkojemme ylipäällikköä, hänen
kuninkaallista korkeuttaan; sillä kuten Fluellen sanoo, herttua
rakastaa minua suuresti, ja kiitän Jumalaa, että ansaitsen hänen
rakkauttaan. Nyt lähden pariksi tunniksi toimittamaan asiat kuntoon
matkaanne varten. Vapautenne ei ulotu edemmä kuin viereiseen saliin,
jossa tapaatte lady Emilyn, kun mielenne tekee soittoa, kirjoja tai
keskustelua. Olen niin toimittanut, että kaikki palvelijat pysyvät
loitolla, paitsi Spontoon, joka on täysin luotettava."
Noin kahden tunnin kuluttua eversti Talbot palatessaan tapasi nuoren
ystävänsä puhelemassa puolisonsa kanssa; tämä oli mieltynyt hänen
käytöstapaansa ja tietoihinsa, ja Waverley oli edes hetkeksi onnellinen
saadessaan taas olla tasa-arvoisessa seurassa, jonka puutteessa oli
täytynyt olla niin kauvan.
"Kuulkaapa nyt", sanoi eversti, "mihin toimenpiteisiin olen ryhtynyt,
sillä aika on jo täpärällä. Tämä nuori mies Edward Waverley, _alias_
Williams, _alias_ kapteeni Butler, on edelleen _alias_ Francis Stanley,
sisarenpoikani; hän lähtee huomenna matkalle pohjoiseen, ja vaununi
vievät hänet toiselle postiasemalle saakka. Sitten Spontoon saattaa
häntä eteenpäin, ja postihevosia käytetään Huntingdoniin asti. Koko
matkalla tunnetaan Spontoon minun palvelijakseni, joten ei ole syytä
peljätä tiedusteluja. Huntingdonissa tapaatte oikean Frank Stanleyn. Hän
opiskelee Cambridgessa, mutta joku aika sitten, kun vielä ei ollut
varmaa, tokko Emilyn terveydentila sallisi minun itse lähteä matkalle
pohjoista kohti, hankin hänelle alisihteerin passin, jolla voisi
matkustaa minun sijastani. Koska hänen retkensä pääasiallisena
tarkotuksena oli teitä hakea, on hänen nyt tarpeeton matkustaa. Hän
tuntee vaiheenne. Huntingdonissa te syötte päivällistä yhdessä, ja ehkä
teidän molempien onnistuu keksiä sellainen suunnitelma, joka poistaa tai
ainakin vähentää vaaroja matkallanne pohjoiseen. Ja nyt (tässä hän otti
esille marokkonahkaisen lompakon) sallikaa minun varustaa teidät
matkarahoilla tarpeen mukaan."
"Minua hävettää, hyvä eversti --"
"Ei", sanoi eversti Talbot, "kukkaroani saisitte joka tapauksessa
käyttää, mutta nämä rahat ovat omianne. Isänne otti lukuun sen
mahdollisuuden, että teidät haastettaisiin oikeuteen, ja jätti minun
huostaani takuun teidän hyväksenne. Niinpä on teillä nyt omaisuutta
15,000 puntaa, paitsi Brerewood Lodgea -- siis melkoisen paljon, sen
voin vakuuttaa. Tässä on seteleitä 200 puntaa; enemmän saatte, jos
haluatte, tai toimitetaan ulkomaisten pankkien kautta, miten siellä
vaan tarvitsette."
Vastasaatua rikkauttaan Waverley käytti ensiksi siihen, että kirjeessä
pyysi kelpo talonpoikaa Jobsonia vastaanottamaan mukaan liitetyn
hopeamaljan ystävältään Williamsilta, joka vielä ei ollut unohtanut
viime joulukuun 18 päivän yötä. Samalla hän pyysi Jobsonia
huolellisesti tallettamaan ylämaalaista pukuaan ja varsinkin siihen
kuuluvia aseita, jotka olivat lahjottajan ystävyyden vuoksi tavallista
arvokkaampia. Lady Emily otti keksiäkseen sopivan muistolahjan, joka
tyydyttäisi rouva Williamsin makua ja koruhalua; ja eversti, joka
itsekin harrasti maataloutta, lupasi lähettää Ulswaterin arvokkaalle
isännälle hyvät parihevoset vaunuja ja auraa varten.
Waverley vietti Lontoossa vielä yhden onnellisen päivän; matkustaen
sitte yllämainitun suunnitelman mukaan hän tapasi Frank Stanleyn
Huntingdonissa, ja heti tuli heistä hyvät ystävykset.
"Setäni arvotuksen olen jo saanut selville", sanoi Stanley, "varovainen
sotavanhus ei tahtonut minulle suoraan viitata, että minun on annettava
teille tämä passi, jota en enää voi käyttää; mutta jos asia sattuisikin
myöhemmällä tulemaan ilmi ajattelemattoman ylioppilasnuorison
kepposena, _cela ne tire à rien!_ Teidän on siis oltava Francis
Stanley ja käytettävä hänen passiaan." Tämä ehdotus näytti todellakin
poistavan melkoisen osan niitä vaikeuksia, joihin Edward muutoin olisi
matkansa joka mutkassa kietoutunut. Sen vuoksi hän ilman arveluita
siihen suostuikin, varsinkin kun hänen nykyinen retkensä ei ajanut
mitään valtiollista asiaa eikä häntä voisi syyttää vehkeistä hallitusta
vastaan ollessaan alivaltiosihteerin kirjottaman passin suojassa.
Päivä kului rattoisasti. Nuori ylioppilas oli tavattoman halukas
kuulemaan kertomuksia Waverleyn sotaretkistä ja ylämaalaisten oloista,
ja Edwardin oli hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen pakko viheltää
pibroch-marssia, tanssia "strathspeytä" ja laulaa ylämaalaisia lauluja.
Seuraavana aamuna Stanley vielä ratsasti yhden asemavälin pohjoiseen
uuden ystävänsä keralla. Hyvin vastahakoisesti, Spontoonin pontevista
muistutuksista, hän viimein erosi Edwardista. Vanha sotilaspalvelija
oli tottunut alistumaan, minkä vuoksi hän itsekin jyrkästi vaati
tottelemista.