Matka Lontooseen.
Fasthwaiten väki mieltyi pian Edwardiin. Hänessä oli luontaista
hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä, jotka aina saavat osakseen
myötätuntoa. Yksinkertaiset maalaiset rupesivat pitämään hänen
oppineisuuttaan suuressa arvossa, ja hänen murheensa herätti sääliä.
Surunsa syyksi hän sanoi veljensä kuolemaa Cliftonin käsikähmässä: ja
sellaisissa ihmisissä, jotka vielä ovat alkuperäisellä kannalla ja
suuresti kunnioittavat sukulaisuussiteitä, herätti hänen jatkuva
alakuloisuutensa sydämellistä osanottoa eikä ihmettelyä.
Tammikuun lopulla hänen vilkkautensa taas pääsi eloon sen onnellisen
naimisliiton johdosta, joka tuli toimeen hänen isäntänsä pojan Edward
Williamsin ja Cicely Jobsonin välillä. Sankarimme ei tahtonut
murheellaan häiritä kahden henkilön hääjuhlaa, jotka hänen hyväkseen
olivat niin paljon tehneet. Sen vuoksi hän tempautui mukaan, tanssi,
lauloi, otti osaa kaikkiin hääpäivän leikkeihin ja esiintyi seuran
hauskimpana miehenä. Seuraavana aamuna hänellä taas oli vakavampaa
ajattelemista.
Se pappi, joka nuoret vihki, oli niin ihastunut oletettuun jumaluusopin
kokelaaseen, että seuraavana päivänä saapui Penrithistä häntä
tapaamaan. Siitä olisi koitunut vaarallinen ilmitulo, jos hän olisi
lähemmin tutkinut sankarimme jumaluusopillisia tietoja, mutta onneksi
hänen teki paremmin mielensä jutella päivän uutisista. Mukana oli
hänellä pari kolme vanhaa sanomalehteä; eräässä niistä Edward tapasi
sellaisen uutisen, joka hänet teki kokonaan kuuroksi kaikkea vastaan,
mitä pastori Twigtythe jutteli pohjoisessa sattuneista tapauksista ja
siitä todennäköisyydestä, että herttua pian saisi kapinoitsijat kiinni
ja ne kerrassaan tuhoisi. Uutinen oli seuraavan kaltainen:
"Tämän kuun 10 p:nä kuoli kotonaan, Hill-kadun varrella, Berkeley
Squaressa, Richard Waverley Esq.. Sir Giles Waverleyn toinen poika
Waverley-Honourista j.n.e., hivuttavaan tautiin, jota oli pahentanut
häntä vastaan noussut kamala epäluulo valtiopetoksesta. Vainajan oli,
jouduttuaan mainitusta rikoksesta syytteeseen, ollut toimitettava
tavattoman suurisummainen takuu, saadakseen toistaiseksi olla vapaalla
jalalla. Samanlainen syyte uhkaa hänen vanhempaa veljeään Sir Everard
Waverleytä, tämän vanhan suvun päämiestä. Oikeudenkäynti kuuluu alkavan
ensi kuun alkupuolella, ellei Edward Waverley, vainajan poika ja
parooniuden perijä, siksi antaudu vapaaehtoisesti oikeuden käsiin.
Olemme kuulleet vakuutettavan, että armollisin kuninkaamme siinä
tapauksessa jättäisi syytöksen sir Everardia vastaan. Varmalta
taholta saadun tiedon mukaan on mainittu nuori mies palvellut
kruununtavottelijan sotajoukossa ja ylämaalaisten mukana tunkeutunut
Englantiin. Kuitenkaan ei hänestä ole Cliftonin kahakan jälkeen 18 p:nä
joulukuuta mitään tietoja."
Näin kuului tuo kamala sanoma. "Hyvä Jumala!" huudahti Waverley,
"olenko siis isänmurhaaja? Mahdotonta! Eihän isäni eläissään osottanut
minulle isällistä rakkauttaan eikä siis arviotieto kuolemastanikaan ole
voinut häneen niin koskea, että olisi hänen omaa loppuaan jouduttanut;
ei, sitä en tahdo uskoa -- olisi mielipuolisuutta suoda sellaiselle
kauhealle ajatukselle hetkeäkään sijaa. Mutta isänmurhaa vielä pahempi
olisi sallia minkään vaaran uhata jaloa ja ylevää setääni, joka minulle
on tehnyt enemmän hyvää kuin mikään isä, jos vaan voin sellaisen tuhon
estää."
Tällaisten mietteiden raadellessa Waverleyn mieltä myrkkynuolien tavoin
sai arvoisa pastori kesken pitkää esitystään Falkirkin taistelusta
kauhukseen huomata sankarimme kasvojen käyvän kuolonkalpeiksi ja kysyi
hätäisenä, oliko hän sairastunut. Onneksi astui sillä hetkellä sisään
nuorikko säteilevänä, punastuvana. Mrs. Williams ei ollut juuri
älykkäimpiä vaimoja, mutta hyväluontoinen hän oli ja tajusi heti, että
jokin epämieluisa uutinen oli Edwardia niin säikäyttänyt; hän osasi nyt
niin taitavasti puuhata, että pastorin huomio kääntyi muualle,
pääsemättä mitään epäilemään, kunnes tämä pian lähtikin talosta.
Silloin Waverley selitti ystävilleen, että hänen oli pakko viipymättä
lähteä Lontooseen.
Viivytykseen oli kuitenkin muuan syy, jollaiseen Waverley ei ollut
lainkaan tottunut. Hänen kukkaronsa oli kyllä Tully-Veolaniin lähtiessä
ollut hyvin täyteläinen, mutta ei ollut sittemmin saanut uutta
sisällystä. Vaikk'ei hänen elämäntapansa siitä alkaen ollut omiansa
kukkaroa liian nopeasti tyhjentämään, koska hän oli oleskellut
pääasiassa ystäväinsä luona tai armeijassa, havaitsi hän kuitenkin
kortteerilaskun maksettuaan olevansa liian köyhä, voidakseen matkustaa
postihevosella. Sen vuoksi hänestä näytti parhaalta poiketa kylä-sillan
kohdalla pohjoiselle valtatielle ja nousta siellä tavalliseen
matkavaunuun; tämä oli mahdottoman suuri, vanhanaikuinen kaukalo,
kolmen hevosen vetämä, joka suoritti Edinburgin ja Lontoon välisen
matkan ("jos Jumala niin suo", kuten ilmotuksessa lausuttiin) kolmessa
viikossa. Sankarimme jätti siis hyvästi cumberlandilaiset ystävänsä,
joiden hyvyyttä lupasi aina muistaa ja mielellään toivoi voivansa
kerran palkita aineellisilla todisteilla kiitollisuudestaan. Muutamien
kiusallisten esteiden ja viivytysten jälkeen ja saatuaan pukunsa
sellaiseen kuntoon, joka paremmin vastasi hänen arvoansa, vaikka
olikin yksinkertainen ja koruton, hän lähti matkallensa, ja pian hän
istui yllämainitussa ajoneuvossa vastapäätä mrs. Nosebagia --
rakuunarykmentin luutnantin, ajutantin ja ratsastusmestarin Nosebagin
puolisoa. Tämä oli hauska nainen, noin viidenkymmenen vanha, yllä
sininen puku tulipunaisine reunustoineen, kädessä hopeapäinen
ratsuraippa.
Mainittu rouva kuului niihin toimeliaisiin yhteiskuntajäseniin, joiden
velvollisuudeksi, heidän omasta mielestään, jää _faire les frais de
conversation_. Hän oli juuri paluumatkalla pohjoisesta ja kertoi
Edwardille, että hänen oma rykmenttinsä oli Falkirkin luona ollut
vähällä repiä hamemiehet riekaleiksi, "mutta onnettomuudeksi siellä oli
sellainen likainen, kauhea suo, jota ilman Skotlannissa ei osata olla,
ja sen vuoksi meidän rakas pikku rykmenttimme sai pahasti kärsiä,
niinkuin mieheni Nosebag sanoo. Oletteko tekin, sir, palvellut
rakuunana?" Waverleyn yllätti tämä kysymys niin äkkiä, ett'ei hän muuta
osannut kuin myöntää.
"Arvasinhan sen heti; te olette niin sotilaallisen näköinen, ja minä
olin heti varma siitä, että te ette voi olla mitään jalkamatelijoita,
kuten rakas Nosebag niitä nimittää. Missä rykmentissä, jos saan luvan
kysyä?" Sepä oli ihana kysymys! Waverley teki kuitenkin sen oikean
johtopäätöksen, että hyvä rouva osasi ulkoa koko armeijaluettelon; ja
välttääkseen ilmi joutumista hän totuutta lähennellen vastasi:
"Gardinerin rakuunajoukossa, rouva; mutta olen jo jonkun aikaa ollut
virkavapaana."
"Vai niin, vai niin! Nehän Prestonin taistelussa voittivat
kilpajuoksupalkinnon, kuten rakas Nosebag sanoo. Olitteko tekin siellä
mukana?"
"Onnettomuudeksi minäkin olin samassa taistelussa."
"Ja onnettomuudeksi kävi niin, että vaan harvoja Gardinerin väestä jäi
todistamaan tuota taistelua, luullakseni, ha-ha-ha! Pyydän anteeksi,
mutta sotilaan vaimo haluaa joskus pilailla."
"Hitto sinut periköön", ajatteli Waverley, "mikä riivattu kohtalo on
valjastanut minut yhteen tuon uteliaan noidan kanssa?"
Onneksi hyvä rouva ei kauvaa viipynyt samassa asiassa. "Nyt päästään jo
pian Terrybridgeen", hän sanoi, "jossa on jäljellä osasto _meidän_
rykmenttiämme auttamassa kirjureita, konstaapeleita, tuomareita ja
muita semmoisia kätyreitä, kun pitää tarkastaa lupakirjoja ja ottaa
kiinni kapinoitsijoita." Tuskin oli saavuttu majataloon, kun hän
laahasi Waverleyn akkunan eteen ja huudahti: "Katsokaas, tuolla tulee
korpraali Bridoon; hänen mukanaan on konstaapeleita: Bridoon on meidän
lampaitamme, kuten Nosebag sanoo. Tulkaapa, herra -- herra -- -- suokaa
anteeksi, mikäs nimenne olikaan?"
"Butler, hyvä rouva", vastasi Waverley, joka oli päättänyt mieluummin
käyttää entisen rykmenttitoverin nimeä kuin syöstä ilmitulon vaaraan
mainitsemalla sellaisen nimen, jota Gardinerin rykmentissä ei lainkaan
ollut.
"Vai niin, te olettekin saanut muistaakseni oman skvadroonan, kun se
Waverley heittiö meni kapinallisten puolelle? Jospa meidänkin
kiusanhenkemme vanha Crump kapteeni rupeisi kapinoitsijaksi, jotta
skvadroona annettaisiin Nosebagille! -- Hyvä Jumala, mitähän varten
Bridoon hoipertelee edestakaisin tuolla sillalla? Minut saa vaikka
hirttää, ell'ei hän ole hieman tuulessa, kuten Nosebag sanoo. --
Tulkaapa, herra, kun molemmat kuulumme armeijaan; annetaan noille
roistoille pieni muistutus!"
Sekavin tuntein Waverley pakosta seurasi uljasta naispäällikköään.
Korpraali oli siihen määrin "lampaan" kaltainen, kuin sylen pituinen
juopunut rakuuna, leveäharteinen ja ohutsäärinen -- puhumatta suuresta
arvesta nenässä -- suinkin voi olla. Rouva Nosebag puhutteli häntä
eräillä sanoilla, jotka ainakin tuntuivat kirouksilta, ja käski hänen
täyttämään velvollisuuksiaan. "Senkin s----n vanha --", alkoi rakuuna,
mutta katsahtaessaan manaajaan, antaakseen nyrkillä sanoilleen pontta
ja samalla keksiäkseen henkilöön sopivan arvonimen, hän tunsi puhujan,
tervehti sotilaallisesti ja muutti sävyään. -- "Taivas siunatkoon
kauniita kasvojanne, rouva Nosebag, tekö siinä olettekin? Ettehän
tahtone syöstä minua poloista onnettomuuteen, vaikka olenkin sattunut
aamupuhteella kulauttamaan lasillisen liikaa!"
"Saat mennä, vetelys, mutta muista tehtäväsi; tämä herra ja minä
kuulumme myös armeijaan. Pidä silmällä tuota nolonnäköistä nuorukaista,
joka leveälierinen hattu päässä istuu tuolla postivaunun nurkassa!
Luullakseni se on valepukuinen kapinoitsija."
"Hitto vieköön hänen punaisen valetukkansa", mutisi korpraali päästyään
kuuluvilta, "mokoma kiilusilmä akantekele -- ajutanttimamma, kuten sitä
nimitämme -- on rykmentillemme pahempana vitsauksena kuin pääprofossi
ja kersanttimajuri ja vanha Hubblede-Shuff eversti kaupan päällisiksi.
-- Tulkaas tänne, konstaapeli, ja katsotaanpa, tokko tuo nolonnäköinen
poika, joksi sitä sanottiin", -- (sivumennen huomautan, että se oli
muuan leedsiläinen kveekari, jonka kanssa rouva Nosebag oli kiistellyt
oikeudesta käyttää aseita) -- "suostuu kummiksi viinaryypylle, sillä
teidän yorkshireläinen oluenne on vatsalleni liian kylmää."
Hyvän rouvan vilkkaus, joka oli pelastanut Edwardin _tästä_
pälkähästä, oli syöstä hänet pari kertaa toiseen. Joka kaupungissa,
minne pysähtyivät, rouva tahtoi tarkastaa vartiostoa, ja kerran hän jo
oli esittämäisillään Waverleyn eräälle värvääjäkersantille, joka
kuului sankarimme omaan rykmenttiin. Lisäksi hän "kapteenoitsi" ja
"butleroitsi" Waverleytä niin sitkeästi, että tältä oli järki mennä
kiusasta ja pelosta, eikä sankarimme ollut minkään matkan päätyttyä
tuntenut sellaista riemua kuin sinä hetkenä, jolloin heidän
saapumisensa Lontooseen vapautti hänet rouva Nosebagin seurasta.