Satunnaisuuksia.
Edward oli kovin ikävässä ja vaarallisessa asemassa. Pian hän lakkasi
kuulemassa säkkipillien ääniä. Vielä ikävämpää oli se, että hän kauvan
turhaan haettuaan, monen aidan yli kiivettyään ja vihdoin lähestyessään
maantietä tajusi torvien ja rumpujen epämieluisesta pärinästä
englantilaisen ratsuväen nyt olevan samalla tiellä ja siis erottamassa
hänet ylämaalaisista. Kun hänen siten oli mahdoton kulkea suoraan,
päätti hän kiertää englantilaisen sotajoukon ja koettaa suuressa
kaaressa vasemmalle päästä ystäviensä luo. Valtatiestä sinne päin
haaraantuva polku näytti helpottavan hänen suunnitelmaansa. Polku kulki
pitkin suota, ja yö oli kylmä ja pimeä; mutta näitä ikävyyksiä hän
tuskin tunsikaan pelätessään vaan joutuvansa kuninkaan joukkojen
käsiin.
Astuttuaan noin kolme penikulmaa hän joutui vihdoin pieneen kylään.
Tietäen vallan hyvin, ett'ei rahvas yleensä suosinut hänen
kannattamaansa asiaa, mutta kuitenkin haluten, mikäli mahdollista,
saada ratsun ja oppaan Penrithiin, jossa toivoi tapaavansa ainakin
jälkijoukon ellei chevalierin koko armeijaa, hän läheni kylän
oluttupaa. Sisältä kuului kamalaa melua; hän pysähtyi kuuntelemaan.
Raaka englantilainen kirous ja sotalaulun pohjasävel selvittivät
hänelle, että kylä jo oli Cumberlandin herttuan joukkojen vallassa.
Yrittäen niin hiljaa kuin mahdollista hiipiä tiehensä ja siunaten
pimeyttä, jota tähän asti oli manannut, Waverley hapuili parhaansa
mukaan pitkin matalaa lauta-aitaa, joka tuntui ympäröivän
maalaispuutarhaa. Hänen päästyään portin kohdalle tarttui joku nainen
hänen ojennettuun käteensä ja samalla kuiskasi: "Edward, sinäkö se
olet, mies?"
"Tässä on jokin onneton erehdys", ajatteli Edward ja koetti varovasti
irrottaa kättään.
"Hiljaa, mies, tai punatakit kuulevat. Koko illan ne ovat pysäyttäneet
jok'ikisen, joka vaan on kulkenut kapakan ohitse, pakottaen raastamaan
tavaroitaan ja vaunujaan. Tule sisään isän luo tai sinun käy hullusti."
"Hyvä viittaus", tuumi Waverley ja seurasi tyttöä pienen puutarhan
lävitse tiililattiaiseen keittiöön, jossa nainen koetti sammuvasta
tulesta sytyttää tikkua ja sillä kynttilää. Heti kun oli Edwardin
nähnyt, pudotti hän kynttilän maahan ja huusi kimeästi: "Voi, isä,
isä!"
Pian saapui isä paikalle -- roteva, vanha talonpoika nahkahousuissa,
sukattomissa saappaissa, ollen juuri vuoteelta noussut; muita vaatteita
oli hänen yllään vaan Westmorelandin valtiomiehen kotitakki --
nimittäin paitansa. Vasemmassa kädessä oleva kynttilä antoi hänen
olennostaan selvän kuvan; oikeassa hän heilutteli uunirautaa.
"Mikä hätänä naikkosella?"
"Voi!" huusi tyttö parka, melkein suonenvetoisesti hytkyen, "luulin
tuota Ned Williamsiksi -- mutta se onkin levättimiehiä."
"Mitä hemmettiä sinä yöllä rehkit Ned Williamsin kanssa?" Tähän
kysymykseen, joka onkin helpompi tehdä kuin vastata, ei punaposkisella
tytöllä ollut muuta vastinetta kuin nyyhkytystä ja kätten
vääntelemistä.
"Entäs sinä, miekkonen, tokko tiedät, että täällä on rakuunia?
Tiedätkö, häh? Liistävät kallosi kuin nauriin, kuuletko?"
"Tiedän henkeni olevan suuressa vaarassa", sanoi Waverley, "mutta jos
voitte minua auttaa, palkitsen runsaasti. En ole skotlantilainen, vaan
onneton englantilainen aatelismies."
"Olet tai et", vastasi kunnon talonpoika, "olisin vaan suonut sinun
pysyvän toisella puolella ovea, mutta kun kerta siinä olet, niin ei
Jacob Jobson sinua kavalla; levättimiehet olivat hauskaa väkeä eivätkä
ne täälläkään mitään pahempaa eilen tehneet." Sitten hän alkoi
toimittaa sankarillemme jotakin syötävää ja valmistaa yösijaa. Pian
roihusi uunissa tuli, jonka loistoa kuitenkin estettiin ulkoa
näkemästä. Talonpoika leikkasi kappaleen liikkiötä ja Cicely ryhtyi
heti paistamaan: sillä välin toi isä aterian lisäksi parasta oluttaan.
Nyt päätettiin, että Edward jäisi sinne kunnes sotaväki seuraavana
aamuna olisi lähtenyt muualle. Sitten hänen olisi vuokrattava tai
ostettava talosta hevonen ja pyrittävä lyhintä tietä ystäväinsä luo.
Puhdas, vaikka karkea vuode korjasi hänet huostaansa tämän onnettoman
päivän vaivoista.
Aamulla saatiin tietää, että ylämaalaiset olivat poistuneet
Penrithistä, marssien nyt Carlislea kohti; että Cumberlandin herttua jo
oli vallannut Penrithin ja että hänen osastojaan oli liikkeellä
maanteillä joka taholla. Yritys päästä huomaamatta pakoon olisi ollut
pelkkää mieletöntä rohkeutta. Ned Williams -- oikea Edward -- saapui
nyt Cicelyn ja isän kutsumana neuvotteluun. Kun Ned ehkä ei oikein
välittänyt suvaita kaunista kaimaansa liian kauvan samassa talossa
mielitiettynsä kanssa, esitti hän muka vastaisten erehdysten
välttämiseksi, että Waverley vaihtaisi sotilaspukunsa tavallisiin
maalaisvaatteisiin ja lähtisi hänen kanssaan isänsä taloon Ulswaterin
lähelle, jossa saisi häiritsemättä oleskella, kunnes sotaliikkeet tällä
seudulla lakkaisivat panemasta hänen lähtöään vaaraan. Myöskin
määrättiin se maksu, joka Waverleyn olisi suoritettava isäntä
Williamsille, jos aikoisi asua siellä niin kauvan, että turvassa voisi
matkustaa kotiinsa. Summa oli vaatimaton; nämä rehelliset ja
yksinkertaiset ihmiset eivät Edwardin avuttomassa tilassa nähneet
mitään aihetta nylkemiseen.
Tarpeelliset vaatekappaleet hankittiin, ja kulkien salapolkuja, jotka
olivat vaan nuorelle talonpojalle tuttuja, he toivoivat välttävänsä
kaikki epämieluisat kohtaukset. Mitään palkkiota vieraanvaraisuudestaan
eivät vanha Jobson eikä hänen ruusuposkinen tyttärensä huolineet; tämän
palkitsi suutelo, toisen taas sydämellinen kädenpuristus. Molemmat
näyttivät kovasti huolehtivan vieraansa turvallisuudesta ja toivottivat
hänelle jäähyväisiksi hyvää onnea.
Matkalla Edward ja hänen oppaansa kulkivat samojen kenttien poikki,
joilla edellisenä iltana oli taisteltu. Joulukuun aurinko valaisi
raukeilla säteillään avaraa aroa: siellä päin, missä suuri luoteinen
maantie sukelsi loordi Londsdalen aidattuihin tiluksiin, makasi
kaatuneita miehiä ja hevosia sekaisin ja yläpuolella leijaili sodan
tavallisia seuralaisia, variksia, haukkoja ja kotkia.
"Tämä siis oli viimeinen taistelukenttäsi", lausui Waverley itsekseen,
kyynelsilmin muistellen Ferguksen monia eteviä ominaisuuksia ja heidän
entistä ystävyyttään, unhottaen kaikki hänen intohimonsa ja vikansa;
"tässä kaatui viimeinen Vich Ian Vohr, nimettömällä arolla;
salaperäisessä, yöllisessä kahakassa sammui loistavan uljas henki, joka
piti pienenä asiana raivata herralleen tietä Englannin valtaistuimelle!
Korkein kunnianhimo, pelkäämättömin urhoollisuus, taitavin politiikka
-- kaikki suistui katoovaisuuden kuiluun! Ainoa tuki sisarelle, jonka
mieli on yhtä ylpeä ja taipumaton, mutta vielä ylemmä tähtäävä kuin
sinun! Tähän päättyivät kaikki toiveesi Floran puolesta! Täällä sammui
vanha, urhea suku, jota hurjalla rohkeudellasi aioit vielä suurempaan
kunniaan kohottaa!"
Näiden mietteiden vallatessa Waverleyn mielen hän päätti mennä arolta
hakemaan ystävänsä ruumista, aikoen hänelle toimittaa uskonnollisten
menojen mukaisen hautauksen. Arka talonpoika koetti häntä estää tästä
vaarallisesta hankkeesta, mutta Edward ei hellittänyt. Sotaväen
jälkijoukko oli jo riistänyt kuolleilta kaiken sen, mitä voitiin mukaan
ottaa; mutta verinäytelmiin tottumattomat maalaiset eivät vielä olleet
ilmestyneet taistelupaikalle, vaikka muutamia seisoskeli etäällä
kauhistuneina. Noin kuusi- tai seitsemänkymmentä kaatunutta rakuunaa
makasi maantiellä, aukealla arolla tai ensi aidan takana. Ylämaalaisia
ei ollut tusinaa enempää kaatunut; näitä olivat pääasiassa ne, jotka
olivat edenneet liian kauas arolle päin eivätkä enää päässeet takaisin.
Kuolleiden joukosta hän ei löytänyt Fergusta. Muista edempänä, pienellä
kummulla, hän näki ruumiina kolme englantilaista rakuunaa, kaksi
hevosta ja Callum Begin, jonka kovan kallon oli ratsumiehen leveä
miekka toki jaksanut halkaista. Mahdollisesti oli klan vienyt mukanaan
Ferguksen ruumiin: mutta myöskin oli mahdollista, että hän oli päässyt
pakoon, varsinkin kun Evan Dhutakaan, joka ei koskaan päällikköään
jättänyt, ei näkynyt kaatuneiden joukossa, taikka hän oli joutunut
vangiksi, joten Bodach Glas'in varotukseen sisältyvistä ennustuksista
olisi vähemmän kamala toteutunut. Taistelukenttää läheni nyt muuan
osasto, jonka tehtävänä oli pakottaa maalaisia hautaamaan kuolleet,
kuten olikin jo joitakuita saatu työhön, ja sen vuoksi Edwardin oli
pakko palata oppaansa luo, joka kovasti peloissaan odotteli puiden
suojassa.
Päästyään taistelukentältä he suorittivat matkansa loppuosan kaikessa
rauhassa. Williamsin talossa esitettiin Edward nuoreksi sukulaiseksi,
joka aikoi kirkon palvelukseen ja nyt oli tänne saapunut siksi aikaa,
kunnes maahan palaava rauha taas sallisi hänen matkustaa edemmä. Näin
tukahutettiin epäluulot Cumberlandin yksinkertaisten, kelpo maalaisten
kesken ja samalla selitettiin tulokkaan vakava käytös ja hiljainen
elämäntapa. Nämä varokeinot osottautuivat tarpeellisemmiksi, kuin
Waverley itsekään oli aavistanut, kun sattui asianhaaroja, jotka
pitensivät hänen oloaan Fasthwaitissa, mikä oli talon nimi.
Tavaton lumentulo esti hänen lähtöänsä toistakymmentä päivää. Kun tiet
taas pääsivät hieman kuntoon, saatiin yhtämittaa tietoja chevalierin
peräytymisestä Skotlantiin; sitten kerrottiin hänen jättäneen rajat ja
vetäytyvän Glasgowiin; vielä kuului Cumberlandin herttua piirittävän
Carlislea. Waverley ei siis voinut sinne päin paeta. Itärannikolla
eteni marsalkka Wade suuren sotajoukon etunenässä Edinburgia vastaan,
ja pitkin koko rajaa liikkui erityisiä osastoja vapaaehtoisia, sissejä
ja pestattuja, masentaakseen kapinan ja siepatakseen kiinni
ylämaalaisen armeijan takajoukkoon kuuluvat kulkurit, jotka olivat
jääneet Englantiin. Carlislen antautuminen ja se ankaruus, jolla
kapinallista varusväkeä uhattiin, tuli pian toiseksi syyksi, miksi ei
ollut yrittämistä yksinäiselle, toivottomalle retkelle vihollismielisen
alueen halki, joka sitäpaitsi oli vahvan armeijan miehittämä, kun oli
toimitettavana vaan yhden miekan apu sellaiselle asialle, joka jo
näytti menetetyltä.
Tässä yksinäisessä tilassa, ilman seurustelua sivistyneiden miesten
kanssa, johtuivat eversti Talbotin väitteet usein sankarimme mieleen.
Ja vielä tuskallisempi muisto häiritsi hänen untansa -- kuolevan
eversti Gardinerin viimeinen silmäys ja liikkeet. Aina kun harvoin ja
säännöttömästi saapuva posti toi tietoja kahakkain vaihtelevista
tuloksista, heräsi hänessä uudelleen se toivomus, ettei enää koskaan
tarvitsisi käyttää miekkaansa kansalaissodassa. Sitten hänen
ajatuksensa taas kääntyivät Fergus Mac-Ivorin otaksuttuun kuolemaan,
Floran lohduttomaan tilaan ja vielä hellemmin Rose Bradwardineen, jossa
ei ollut kuninkaan asiaan sellaista innostusta, että onnettomuus olisi,
kuten Floran mielestä, siitä saanut pyhityksensä ja kirkastuksensa.
Näissä mietelmissä ja haaveissa eivät häntä keskeyttäneet kysymykset
tai rasittava osanotto; ja lukuisilla talvikävelyillään pitkin
Ulswaterin rantoja hän kehittyi hallitsemaan onnettomuuden jo
taltuttamaa mieltään paljoa paremmin, kuin edellisten kokemusten
opettamana. Nyt hänellä oli oikeus mieli lujana vaikka syvästi huoaten
sanoa, että hänen elämänsä romaani oli lopussa ja tosielämä alkamassa.
Pian hänen olikin välttämätön todistaa viime väitteensä järjen ja
filosofian avulla.