Kahakka.
Lukijalle tarvinnee tuskin muistuttaa, että ylämaalaiset pidettyään
Derbyssä joulukuun 5 p:nä sotaneuvottelun luopuivat hurjanrohkeasta
aikeestaan tunkeutua edemmäksi Englantiin ja päättivät nuoren,
uskaliaan johtajansa harmiksi kääntyä takaisin pohjoiseen. He siis
lähtivät paluumatkalle ja liikkuen tavattoman nopeasti pääsivät
pakoon Cumberlandin herttualta, joka nyt ajoi heitä takaa suurella
ratsu-osastolla.
Tämä paluuretki merkitsi heidän liiallisten toiveittensa todellista
menettämistä. Toivehikkain kaikista oli ollut Fergus Mac-Ivor; ei siis
kukaan niin katkerasti pettynyt suunnitelman muuttumisesta kuin juuri
hän. Sotaneuvostossa hän mitä kiihkeimmin taisteli tätä toimenpidettä
vastaan; ja joutuessaan äänestyksessä tappiolle hän itki murheen ja
suuttumuksen kyyneliä. Tästä hetkestä alkaen hänen koko käytöksensä oli
niin muuttunut, että hänessä tuskin enää olisi voitu tuntea sitä
hehkuvan innostunutta miestä, josta viikko takaperin koko maailma
tuntui ahtaalta. Paluuretkeä oli kestänyt jo useita päiviä, kun Edward
varhain joulukuun 12 p:n aamulla sai kummakseen nähdä päällikön
kortteerissaan, eräässä kyläntapaisessa Shapin ja Penrithin
keskivälillä.
Kun Edward heidän riitaannuttuaan ei ollut lainkaan seurustellut
päällikön kanssa, odotti hän levottomana selitystä tähän
aavistamattomaan käyntiin; myöskään hän ei voinut olla ihmettelemättä
ja säikähtämättä entisen ystävänsä ulkomuodossa tapahtunutta muutosta.
Hänen silmistään oli melkein kaikki loiste kadonnut; posket olivat
kuopilla, ääni väsynyt, vieläpä hänen käyntinsäkin tuntui epävarmalta;
ja hänen vaatteensa, joista hän ennen piti erikoista huolta, olivat nyt
huolimattomasti ylle kiskotut. Hän pyysi Edwardia mukaansa kävelylle
läheisen joen rannalle ja hymyili surumielisesti huomatessaan toisen
ottavan seinältä miekkansa ja sitovan sen vyölleen.
Heti kun he olivat saapuneet virran rantaa pitkin kulkevalle
yksinäiselle polulle, puhkesi päällikkö puhumaan: "Nyt on ihana
seikkailumme kokonaan lopussa, Waverley, ja haluaisin tietää mitä aiot.
Älä suotta minuun noin tuijota, ystäväni! Kuuleppas, eilen sain
sisareltani kirjeen; jos se tieto, jonka se sisälsi, olisi minulle
ennemmin joutunut, niin olisi sekin riita jäänyt sikseen, jota nyt
häveten ja murehtien muistelen. Riitamme jälkeen tein hänelle kirjeessä
selkoa asian kulusta, ja nyt hän vastaa minulle, ett'ei hänellä
milloinkaan ole ollut eikä voinutkaan olla aikomusta sinua mitenkään
suosia. Näyttää siis siltä, että olen toiminut kuin mielipuoli. --
Flora parka! hän kirjottaa niin innostuneesti! Minkähän kamalan
vaikutuksen tekee sanoma peräytymisestä hänen mieleensä!"
Waverleytä liikutti syvästi se tosisurullinen sävy, joka ilmeni
Ferguksen puheessa, ja hän hartaasti pyysi Fergusta unhottamaan heidän
välisensä riidan -- ja he puristivat taas toisensa kättä, tällä kertaa
vilpittöminä ystävinä. Fergus kysyi uudestaan, mitä Waverley aikoi
tehdä. "Sinun olisi parasta jättää tämä onneton armeija ja pyrkiä
edellämme Skotlantiin. Jostakin itäisestä satamasta, mikä vielä on
hallussamme, voisit helposti päästä laivalla mannermaalle. Kun kerran
olet kuningaskunnan ulkopuolella, on ystäviesi helppo toimittaa sinulle
armahdus: ja sanoakseni sinulle suoraan, miten asian laita on, minä
toivoisin sinun ottavan mukaasi Rose Bradwardinen puolisonasi ja myös
Floran teidän molempain suojeltavaksenne." -- Edward katseli häneen
hämmästyneenä. -- "Hän rakastaa sinua, ja uskon sinunkin häntä
rakastavan, vaikk'et ehkä itse ole sitä vielä tajunnut, sillä sinusta
ei juuri voine väittää, että aina olisit sydämesi tilasta selvillä",
lisäsi hän surullisesti hymyillen.
"Kuinka saatat minua neuvoa luopumaan yrityksestä, johon me kaikki
olemme heittäytyneet?"
"Näeppäs, kun laiva on hajoomassa, silloin on kiireimmän kautta
heittäydyttävä pelastusvenheisiin."
"Mutta mitä toiset aatelismiehet aikovat?" kysyi Waverley, "ja miksi
ylämaalaisten päälliköt suostuivat tähän peräytymiseen, jos se on niin
tuhoisa?"
"Vai miksi!" selitti Fergus, "he arvelevat, että nyt kuten niin monesti
ennen mestaus, hirtto ja maanpako jää vaan alamaan aatelin osaksi; että
heistä itsestään ei välitetä, kun ovat niin köyhiä luolissaan, joissa
sananparren mukaan 'kuunnellaan vuorilla tuulen vinkunaa, kunnes tulva
laskee'. Mutta tällä kertaa he erehtyvät; he ovat niin usein
kapinoineet, ett'ei heitä enää voi rauhaan jättää, ja nyt he sitä
paitsi ovat niin pahasti säikäyttäneet John Bullia, ett'ei se vähiin
aikoihin pääse hyvälle tuulelleen. Hannoverilaiset ministerit eivät
ikinä ole muuta ansainneet kuin joutua roistoina hirteen; mutta jos ne
nyt pääsevät valtaan -- kuten ennemmin tai myöhemmin käy, kun ei
Englannissa kukaan hievahda eikä Ranskastakaan tule apua -- niin ne
pitäisi narreina hirttää, jos jättäisivät ainoallekaan ylämaan
klan'ille tilaisuuden taas häiritä hallitusta. Kyllä minä sinulle
takaan, että ne nyt juurittavat koko suvun maan päältä."
"Minua kehotat pakenemaan", sanoi Edward, "vaikka mieluummin kuolisin
kuin neuvoasi seuraisin, mutta mitä aiot itse?"
"Viis siitä", vastasi Fergus surumielisesti, "minun kohtaloni on
määrätty. Ennen aamun koittoa olen joko kaatunut tai vankina."
"Mitä sillä tarkotat, ystäväni?" kysyi Edward. "Olemmehan vihollista
päivän matkan edellä, ja jos se saavuttaisikin meidät, niin kykenemme
toki näillä voimilla vastarintaan. Muistappa Gladsmuiria."
"Se mitä sanoin on sittenkin totta, mitä itseeni tulee."
"Mutta mihin perustat tuollaisen surullisen ennustuksen?"
"Erääseen ilmiöön, joka ei vielä koskaan ole sukuani pettänyt", vastasi
Fergus ääntään alentaen; "olen nähnyt Bodach Glas'in."
"Bodach Glas'in?"
"Niin juuri. Kun niin kauvan olet oleskellut Glennaquoichissa, etkö
koskaan ole kuullut puhuttavan 'harmaasta aaveesta?' Tosin emme sitä
mielellämme mainitse."
"En koskaan."
"Sepä se! Siinäpä olisi ollut sopiva juttu Flora poloisen
kerrottavaksi. Jos tuo kukkula olisi Benmore ja tuo pitkä, vuoristoa
kohti kiemurteleva järvi olisi Loch Tay tai oma Loch an Ri'ni, sopisi
se juttu paremmin ympäristöön. Istukaamme kuitenkin tälle mäelle; tuo
Saddleback ja Ulswater ovat sen kanssa, mitä nyt aion kertoa, paremmin
sopusoinnussa kuin Englannin aidat ja maalaistalot. No niin: Kun
esi-isäni Ian nan Chaistel oli hävittämässä Northumberlandia, kuului
hänen joukkoonsa muiden mukana eräs etelänpuolinen päällikkö eli
alamaalaisen joukkueen kapteeni, nimeltä Halbert Hall. Paluumatkalla
Cheviot-vuoriston halki he rupesivat riitelemään anastamansa suuren
saaliin jaosta ja lopuksi tappelemaan. Alamaan miehet hakattiin maahan
joka kynsi ja viimeisenä kaatui heidän päällikkönsä esi-isäni iskemistä
haavoista. Siitä lähtien ilmestyy hänen aaveensa jokaiselle Vich Ian
Vohrille, kun suuri onnettomuus on tulossa, varsinkin juuri kuoleman
edellä. Isäni näki sen kahdesti: ensi kerran ennen vangiksi
joutumistaan Sheriff-Muirissa; toisen kerran kuolinpäivänsä aamuna."
"Mutta miten sinä, rakas Fergus, voit vakavasti kertoa tuollaista
hassutusta?"
"Enhän vaadi sinua uskomaan, vaan kerron ainoastaan tosi-asian, jonka
ovat ainakin kolmensadan vuoden kokemus ja viime yönä omat silmänikin
vahvistaneet."
"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä lähemmin!" huudahti Waverley
kiihkeänä.
"Kyllä, kyllä, mutta sillä ehdolla, ett'et tee asiasta pilaa. -- Tämän
katalan peräytymisen alettua en enää ole voinut juuri lainkaan nukkua;
minun täytyy yhä ajatella klan'iani ja tuota prinssi poloista, jota nyt
raahataan takaisin kuin koiraa ketjussa, tahtokoon tai olkoon
tahtomatta: perheeni perikato on myös mielessäni. Eilen illalla olin
niin kiihtyneessä tilassa, että lähdin asunnostani yön selkään, toivoen
viileän, raikkaan ilman tyynnyttävän hermojani. Sinulle en voi kertoa,
miten vastenmielistä minun on jatkaa, kun tiedän sinun tuskin uskovan
sanojani. No niin, astuin kapean puusillan poikki, kävelin edestakaisin
ja näin kummakseni kirkkaassa kuutamossa suuren olennon käyvän
muutamia askelia edelläni. Sillä oli yllään harmaa levätti, jollaisia
Etelä-Skotlannin paimenet pitävät. Kun joudutin kulkuani tai hiljensin
-- yhä se pysyi saman matkan päässä."
"Varmaankin se oli cumberlandilainen talonpoika tavallisessa
puvussaan."
"Eikä ollut; niin minäkin aluksi luulin ja julmistuin miehen
julkeudesta noin vaania minua. Huusin sille, mutta vastausta en saanut.
Sydämeni tuntui tuskallisesti kouristuvan, ja päästäkseni selville
siitä, mitä jo pelkäsin, käännyin paikallani ympäri joka ilmansuuntaan.
-- Taivaan kautta, Edward, minne ikinä käännyin, samassa oli tuo olento
yhä edessäni saman matkan päässä! Silloin olin varma, että se olikin
Bodach Glas. Tukkani nousi pystyyn ja polveni tutisivat. Kuitenkin
rohkaisin taas luontoni ja päätin palata asuntooni. Aavemainen vieraani
liiti edelläni -- sillä en voi sanoa hänen käyneen -- kunnes ehti
sillalle: siihen se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Minun piti joko
kahlata joen poikki tai astua hänen ohitseen niin läheltä kuin tästä on
sinuun. Epätoivon rohkeus, joka perustui siihen uskoon, että kuolemani
on kuitenkin tulossa, sai minut yrittämään aaveen kiusaksikin raivata
itselleni tietä. Tein ristinmerkin, sivalsin miekkani ja huusin:
'Jumalan nimessä, paha henki, väisty tieltäni!' -- 'Vich Ian Vohr',
vastasi ääni, joka hyydytti vereni, 'varo huomispäivää!' Sillä hetkellä
se näytti olevan tuskin jalankaan vertaa miekkani kärjestä: mutta
samalla kun oli sanansa lausunut, se katosi -- eikä tielläni ollut
mitään nähtävissä. Pääsin kotiin, heittäydyin vuoteeseeni ja vietin
siinä muutamia tuskallisia tunteja; ja kun tänä aamuna ilmotettiin,
ett'ei vihollinen ole lähelläkään, ratsastin tänne selvittämään asiani
sinun kanssasi. En haluaisi kaatua ennen kuin ehtisin sopia ystävän
kanssa, jolle kerran olin vääryyttä tehnyt."
Edward oli varma siitä, että tuo harhakuva oli seurauksena uupuneesta
tilasta ja alakuloisesta mielialasta, jotka vaikuttavat kaikissa
ylämaalaisissa olevaan taikauskoon. Silti hän ei vähemmän säälinyt
Fergusta, vaan tunsi koko entisen ystävyytensä häntä kohtaan taas
elpyvän. Saadakseen hänen ajatuksensa vierotetuksi synkistä kuvista
Edward tarjoutui, toivoen paroonin siihen helposti suostuvan, pitämään
Ferguksen asunnossaan ja itsekin siellä pysymään, kunnes päällikön
osasto lähtisi liikkeelle, jolloin he taas kulkisivat yhdessä kuten
ennenkin. Fergusta näytti tämä ilahuttavan, mutta kuitenkin hän epäili
suostua.
"Tiedäthän meidän olevan jälkijoukossa -- vaaran paikassa, kun ollaan
peräytymässä."
"Ja siksi myös kunnian paikassa."
"Hyvä on", vastasi päällikkö; "käske Alickin pitää ratsusi valmiina
siltä varalta, että meidät yllätetään, ja minusta on hauskaa olla taas
seurassasi."
Jälkijoukko eteni hitaasti; matkalla oli sattunut vahinkoja ja tiet
olivat kurjassa kunnossa. Vihdoin se saapui kylään. Waverleyn yhtyessä
taas Mac-Ivorin klan'iin käsi kädessä päällikön kanssa näkyi se viha
haihtuneen, joka miehissä häntä vastaan oli ollut. Evan Dhu toivotti
hänet virnistäen tervetulleeksi; vieläpä Callumkin, joka juoksenteli
reippaana ja hilpeänä niinkuin ennenkin näytti huolimatta suuresta
päälaastaristaan ja kasvojensa kalpeudesta riemastuvan Waverleyn
tulosta.
"Tuon hirtehisen kallo on marmoria kovempi", huomautti Fergus;
"pistoolini lukko meni ihan hajalle."
"Kuinka sinä saatoit noin nuorta poikaa iskeä niin rajusti?" kysyi
Waverley säälivästi.
"Täytyyhän niitä vintiöitä toisinaan pitää lujalla, muutoin ihan
unhottaisivat itsensä."
Nyt kuljettiin täyttä vauhtia ja yllätyksen estämiseksi oli ryhdytty
varokeinoihin. Ferguksen osasto ynnä komea ylämaalaisrykmentti
Badenochista, Cluny Mac Phersonin johtamana, muodosti jälkijoukon.
Oltiin päästy suuren aukean aron poikki ja saavuttiin nyt aitauksien
väliin, jotka ympäröivät pientä Cliftonin kylää. Talviaurinko oli jo
laskenut, ja Edward alkoi härnätä Fergusta harmaan aaveen
valheellisilta ennustuksilta. "Tämä päivä ei vielä ole lopussa", sanoi
Mac-Ivor hymyillen. Äkkiä hän katsahti taakseen ja näki suuren
ratsujoukon kiitävän ruskealla epätasaisella arolla. Aitausten
miehittäminen pitkin aukean kentän reunaa ja sen tien tukkiminen, jota
ratsujoukon täytyi kylään päin tulla, oli vaan hetken työ. Näitä
liikkeitä suoritettaessa laskeutui yö synkkänä, kammottavana, vaikka
oli täysikuu. Toisinaan vaan valaisi hämärä säde vastaista
taistelupaikkaa.
Ylämaalaiset eivät kauvaa saaneet häiritsemättä olla
puolustusasemassaan. Yön suojaamana yritti vahva rakuunaosasto,
laskeuduttuaan maahan, vallata aitaukset, samalla kun toinen yhtä vahva
osasto koki tunkeutua kylään valtatietä myöten. Mutta molemmat saivat
niin kiivasta tulta vastaansa, että rivit alkoivat horjua ja eteneminen
hidastui. Tyytymättä vielä tähän etuun Fergus, jonka tulinen rohkeus
oli lähenevästä vaarasta taas entiselleen vironnut, sivalsi miekkansa,
kiihotti miehiään esimerkillä ja sanalla, huutaen "Claymore!" ja koetti
murtautua aitojen läpi päästäkseen vihollisen kimppuun. Käsikähmässä
vihollisen kanssa he miekoillaan pakottivat nämä peräytymään aukealle
arolle, missä heitä suuret määrät hakattiin kappaleiksi. Mutta pilvien
lomitse äkkiä välähtävä kuu näytti englantilaisille selvästi, miten
vähä oli heidän ahdistajiaan, jotka sitä paitsi olivat omasta
menestyksestään joutuneet epäjärjestykseen. Kun sitte kaksi
ratsuskvadroonaa oli rientänyt toveriensa avuksi, pyrkivät ylämaalaiset
taas aitausten suojaan. Mutta useat heistä, muiden mukana urhea
päällikkö, joutuivat saarroksiin ennen kuin ehtivät aiettaan toteuttaa.
Waverley oli pimeässä ja taistelun tuoksinassa joutunut erilleen
Ferguksesta ja hänen peräytyvistä miehistään. Huolestuneena hän nyt
haki katseilla ystäväänsä ja näki tämän, Evan Dhun ja Callumin
puolustautuvan epätoivoisesti tusinaa ratsumiestä vastaan, jotka heitä
iskivät leveillä miekoillaan. Sillä hetkellä peittäytyi kuu taas
kokonaan pilviin, eikä Edward pimeässä voinut päästä ystäviensä avuksi
eikä saada selville, minne päin itse lähtisi yhtyäkseen taas
jälkijoukkoon. Pelastuttuaan pari kertaa hädin tuskin vaarasta joutua
tapaamiensa ratsuosastojen tapettavaksi tai vangiksi hän saapui aidan
luo ja luuli sen yli kiivettyään olevansa turvassa ja matkalla
ylämaalaisjoukkoja kohti, joiden pillien ääntä kuului etäältä.
Fergukseen nähden ei ollut muuta kuin yksi toivo, se nimittäin, että
hänet otettaisiin vangiksi. Miettiessään ystävänsä kohtaloa surullisena
ja huolestuneena Edward taas muisti Bodach Glas'in jutun ja kysyi
itseltään kammoten: "Voiko perkelekin puhua totta?"