Sekamelska kuningas Agramantin leirissä.
Waverleyn tapana oli toisinaan ratsastaa hieman syrjään pääjoukosta
katsellakseen jotakin merkillistä esinettä, joka matkan varrella
kiinnitti hänen huomiotaan. Oltiin juuri Lancashiressa, kun hän
huomattuaan vanhan linnamaisen maalaishovin jätti skvadroonan puoleksi
tunniksi, tarkastellakseen rakennusta ja tehdäkseen siitä piirroksen.
Hänen ratsastaessaan käytävää pitkin takaisin tuli vänrikki Maccombich
häntä vastaan. Tämä mies oli ruvennut jonkunverran kunnioittamaan
Edwardia siitä päivästä alkaen, jolloin ensiksi oli hänet
Tully-Veolanissa nähnyt ja sitten ylämaihin saattanut. Hän näytti
kuljeskelevan täällä ikäänkuin tavatakseen sankarimme. Ohitse
mennessään hän kuitenkin lähestyi vaan Waverleyn jalustinta eikä muuta
virkkanut kuin: "varokaa!" Sitten hän kiireesti poistui, karttaen
enempää puhelua.
Hämmästyneenä tästä viittauksesta Waverley seurasi silmillään sitä
suuntaa, jonne Evan Dhu oli lähtenyt, ja näki tämän katoavan puiden
sekaan. Hänen palvelijansa, Alick Polwarth, joka oli mukana, katsoi
myös ylimaalaisen jälkeen, ratsasti sitte herransa viereen ja sanoi:
"Vieköön minut vaikka hitto, jos uskon henkenne sir, olevan turvassa
näiden ylämaalaisten roistojen joukossa."
"Mitä sillä tarkotat, Alick'?" kysyi Waverley.
"Mac-Ivorin miehet ovat saaneet päähänsä, että te olette loukannut
heidän nuorta ladyaan Floraa; ja minä olen kuullut monenkin sanovan,
että teistä pitäisi tehdä teirenpoika; ja tiedättehän te itsekin, sir,
että niistä monet eivät piruakaan pelkäisi, vaikka pitäisi itse
prinssiltä pää puhkaista, jos vaan päällikkö vähänkään viittaisi sinne
päin. Eikä hänen tarvitsisi viitatakaan; kyllä ne sen tekisivät, jos
vaan luulisivat sen olevan hänen mieleensä, kuten kerran on
tapahtunut."
Vaikka Waverley varmasti luotti siihen, ett'ei Fergus Mac-Ivor ryhtyisi
sellaiseen konnuuteen, ei hän ollut lainkaan yhtä varma hänen miestensä
sääliväisyydestä. Hän tiesi, että jos päällikön tai hänen perheensä
kunnian luultaisiin joutuneen häpeään, se mies olisi onnellisin, joka
ensiksi pääsisi kostamaan: ja usein oli hän heiltä kuullut
puheenparren: "Nopein ja varmin kosto on paras." Ottaen tämän ohella
huomioon Evan Dhun viittauksen hän piti viisaimpana kannustaa hevostaan
ja nelistää takaisin skvadroonaansa. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt
pitkän käytävän päähän, vingahti luoti hänen ohitseen ja hän kuuli
pistoolin laukauksen.
"Se oli Callum Beg ryökäle", sanoi Alick; "minä näin hänen pujahtavan
pakoon tuonne pensaikkoon."
Edward, joka syystä oli kauhuissaan tuommoisesta salamurhan aikeesta,
nelisti ulos käytävästä ja näki jonkun matkan päässä Mac-Ivorin
pataljoonan kulkemassa niityn poikki, johon käytävä päättyi. Myöskin
huomasi hän erään miehen, joka kiireesti juoksi pataljoonaa kohti ja
liittyi siihen. Tätä miestä hän luuli lähetetyksi murhaajaksi, joka
kiiveten kaikkien aitojen ja esteiden yli pääsi suorinta tietä perille
paljoa pikemmin kuin Waverley ratsain. Voimatta enää hillitä itseään
hän käski Alickin mennä Bradwardinen paroonille ilmottamaan, mitä oli
tapahtunut. Itse hän ratsasti oikopäätä Fergus Mac-Ivorin rykmentin
luo. Päällikkö oli myös juuri saapumassa paikalle. Hän tuli ratsain,
palaten käynniltään prinssin luona. Nähdessään Edwardin lähestyvän hän
kannusti hevostaan ja ratsasti vastaan.
"Eversti Mac-Ivor", sanoi Waverley, enempää tervehtimättä, "minun on
ilmotettava, että muuan miehistänne juuri äsken ampui minua
väijyksistä."
"Koska sellainen teko, ell'ei ota lukuun väijymistä, on huvitus johon
itsekin tahtoisin päästä, niin ilahuttaisi minua suuresti saada tietää,
kuka miehistäni on uskaltanut mennä edelleni", vastasi Mac-Ivor.
"Olen valmis otteluun, milloin vaan haluatte. -- Se herrasmies, joka
otti suorittaakseen tehtävänne, on palvelijanne tuolla, Callum Beg",
sanoi Edward tyynesti.
"Astu esiin rivistä, Callum! Ammuitko sinä mr. Waverleytä?"
"En", vastasi Callum punastumatta.
"Ammuithan!" huusi Alick Polwarth, joka jo tuli takaisin; hän oli
matkalla tavannut ratsumiehen, jonka toimeksi jätti ilmottaa tapauksen
Bradwardinen paroonille, rientäen itse täyttä nelistä takaisin herransa
luo, säästämättä kannustensa kärkiä tai hevosensa kylkiä. "Kyllä sinä
ammuit. Minä näin sinut yhtä selvästi kuin koskaan olen nähnyt
Coudinghamin vanhan kirkon!"
"Valehtelet!" vastasi Callum luontaisella, järkkymättömällä
röyhkeydellään. Ennen molempain ritarien taistelua olisi varmaankin,
kuten ritarikauden aikoina, tapahtunut molempain palvelijain ottelu --
sillä Alick oli roteva merseläinen ja pelkäsi enemmän lemmenjumalan
nuolia kuin ylämaalaisen tikaria tai miekkaa -- ell'ei Fergus
tavallisella päättävällä äänellään olisi vaatinut Callumin pistoolia
nähtäväkseen. Hana oli alhaalla, pesä ja suu ruudinsavusta mustunut; se
oli ilmeisesti juuri äsken laukaistu.
"Tuosta saat!" huusi Fergus ja iski poikaa kalloon raskaalla
pistoolinperällä kaikin voimin, -- "siinä on palkkasi, kun toimit ilman
käskyä ja vielä valehtelet." Callum otti iskun vastaan, vähääkään
väistämättä, ja kaatui kuin hengetönnä maalian. "Hiljaa, jos henkenne
on kallis!" sanoi Fergus klan'in muille miehille; "jos joku sekaantuu
minun ja mr. Waverleyn juttuun, lyön siltä aivot mäsäksi." Miehet
seisoivat liikkumatta; ainoastaan Evan Dhu osotti tuskan ja
levottomuuden oireita. Callum makasi verisenä maassa, mutta kukaan ei
rohjennut häntä auttaa. Hän näytti saaneen kuoliniskun.
"Ja nyt on teidän vuoronne, mr. Waverley: suvaitsetteko ratsastaa
parikymmentä kyynärää niityille päin." Waverley noudatti toivomusta.
Kun hän oli poistunut vähän matkaa, tuli Fergus hänen luokseen ja
sanoi teeskennellen suurta tyyneyttä: "Äskettäin en voinut olla
ihmettelemättä makunne häilyväisyyttä, jota ette aristellut minulle
osottaa. Mutta kuten aivan oikein huomautitte, ei enkelikään teitä
viehättäisi, ell'ette saisi myötäjäisiksi kokonaista keisarikuntaa.
Tälle hämärälle puheelle olen nyt saanut erinomaisen selvityksen."
"Minun on ihan mahdoton arvata, mitä oikeastaan tarkotatte, eversti
Mac-Ivor, paitsi että näytte kaikin mokomin haastavan riitaa minun
kanssani."
"Teeskennelty tietämättömyytenne ei teitä auta, sir. Prinssi -- itse
prinssi on tutustuttanut minut vehkeisiinne. Tosin en osannut aavistaa,
että kihlauksenne neiti Bradwardinen kanssa oli syynä, miks'ette enää
halua naida sisartani. Luullakseni on tieto siitä, että parooni aikoo
toisin määrätä omaisuutensa perimisestä, ollut teille riittävänä
aiheena häväistä ystävänne sisarta ja houkutella ystävänne lemmitty
puolellenne."
"Onko prinssi teille maininnut, että muka olen kihloissa neiti
Bradwardinen kanssa?" kysyi Waverley. "Mahdotonta!"
"Niin hän itse sanoi, sir", vastasi Mac-Ivor; "siis miekat esille ja
puolustakaa itseänne tai luopukaa kaikista vaatimuksistanne siihen
ladyyn!"
"Tämähän on ilmeistä hulluutta", huudahti Waverley, "tai ihmeellinen
erehdys!"
"Ei mitään mutinaa enää! Miekkanne esille!" kiljui raivoisa päällikkö,
joka oli sivaltanut oman miekkansa.
"Pitääkö minun tapella mielipuolen kanssa?"
"No luopukaa siis nyt ja ikipäiviksi tavottelemasta neiti
Bradwardinea!"
"Mitä oikeutta teillä tai kellään muullakaan on panna minulle sellaisia
ehtoja?" huusi Waverley, joka myös oli jo menettänyt kaiken malttinsa
ja tempasi tupesta miekkansa.
Tällä hetkellä saapui täyttä neliä paikalle Bradwardinen parooni,
mukana useita ratsumiehiään, toiset uteliaisuudesta, toiset haluten
päästä osallisiksi taisteluun, jonka hämärästi käsittivät syttyneen
Mac-Ivorin ja oman joukkonsa välillä. Nähdessään heidän lähestyvän
asettui klan taisteluasentoon, avustaakseen päällikköään, ja
siitä aiheutui mitä rajuin sekamelska, joka näytti kehittyvän
verenvuodatukseksi. Ainakin sata ääntä kaikui yht'aikaa. Parooni
nuhteli, päällikkö raivosi, ylämaalaiset ulvoivat geelinkielellä,
ratsumiehet kiroilivat ja noituivat alamaan murteella. Lopulta parooni
uhkasi ampua Mac-Ivorin miehiä, ell'eivät asettuisi riveihinsä
takaisin, ja vastaukseksi tähän uhkaukseen monet tähtäsivät aseensa
paroonia ja muita ratsumiehiä kohti. Sekamelskaa yllytti salavihkaa
vanha Ballenkeiroch, joka varmasti uskoi yksityisenkin kostonsa hetken
nyt koittaneen, mutta silloin kaikui yht'äkkiä huuto: "Pois tieltä!
_Place à Monseigneur! place à Monseigneur_!"
Tällä huudolla ilmotettiin prinssin lähestyminen, joka saapui paikalle
mukanaan osasto Fitz-James'in muukalaisrakuunia, jotka toimivat hänen
henkivartijoinaan. Hänen tulonsa sai järjestyksen taas jotenkin
entiselleen. Ylämaalaiset palasivat riveihinsä, ratsuväki järjestäytyi
neliöksi, parooni ja päällikkö olivat vaiti.
Prinssi kutsui molemmat viimemainitut ja Waverleyn luoksensa. Saatuaan
kuulla riidan varsinaisen syyn, Callum Begin uskomattoman rikoksen, hän
käski heti viemään Callumin pääprofossin huostaan mestattavaksi, jos
rikollinen jäisi henkiin päälliköltään saamansa kurituksen jälkeen.
Silloin Fergus esitti, että nuorukainen jätettäisiin hänen valtaansa,
luvaten rangaista esimerkiksi kelpaavalla tavalla. Tämän pyynnön
hylkäys olisi ollut sekaantumista päälliköiden isäntävaltaan, josta
oltiin kovin arkoja, eikä tällä hetkellä sopinut heitä loukata. Callum
jätettiin siis oman heimonsa tuomittavaksi.
Sitten prinssi halusi kuulla, mikä oli ollut aiheena eversti Mac-Ivorin
ja Waverleyn uuteen kiistaan. Kaikki olivat vaiti. Molemmat riitaniekat
älysivät, että Bradwardinen paroonin läsnäolo -- kun chevalier oli
käskenyt kaikki kolme ihan lähellensä -- oli voittamattomana esteenä
sellaisen asian käsittelyyn, jossa hänen tyttärensä nimeä piti mainita.
He loivat silmänsä maahan ja heissä näkyi häpeä ja pula yhtyneen kovaan
kiukkuun. Prinssi, joka oli kasvanut St. Germainin hovissa pelkkien
tyytymättömien ja kapinallisten mielten seassa, kaikenlaisten kiistojen
yhä vaivatessa valtansa menettänyttä hallitsijaa, oli siten käynyt
kuninkaanoppia, kuten Preussin vanha Fredrik olisi sanonut.
Liittolaisten kesken piti välttämättä edistää tahi uudelleen rakentaa
sovintoa. Sen mukaan hän ryhtyi toimenpiteisiin.
"Monsieur de Beaujeu!"
"Monseigneur!" vastasi hyvin komea ranskalainen ratsu-upseeri hänen
seurueestaan.
"Ayez la bonté d'aligner ces montagnards-là, ainsi que la cavallerie,
s'il vous plait, et de les remettre à la marche. Vous parlez si bien
l'anglais; cela ne vous donnerait pas beaucoup de peine" ("Olkaa niin
hyvä, järjestäkää nuo vuoristolaiset ynnä ratsuväki riveihin ja
lähettäkää ne taas liikkeelle. Te puhutte englantia niin hyvin, ett'ei
siitä ole teille paljoakaan vaivaa").
"Pas du tout, monseigneur!" vastasi monsieur le comte de Beaujeu,
taivuttaen päätään pienen, hyvin opetetun, hyppivän hevosensa kaulalle.
Täynnä uljuutta ja luottamusta hän nelisti pois ja pysähtyi Ferguksen
rykmentin eteen, vaikk'ei ymmärtänyt geelinkieltä sanaakaan eikä paljoa
englantiakaan.
"Messieurs les savages Ecossais -- se sano -- herra villit -- teke hyve
d'arranger vous."
Klan'in miehet, tajuten käskyn paremmin liikkeistä kuin sanoista, ja
ottaen huomioon prinssin läsnäolon, riensivät järjestäytymään riveiksi.
"Ah! Sanke hyve! Teme on fort bien!" sanoi kreivi Beaujeu. "Herra
villit -- mais très-bien -- Eh bien! Qu'est-ce que vous appelez
'visage', monsieur?" (kysyi hän läheiseltä ratsumieheltä). "Ah, oui!
kasvut -- Je vous remercie, Monsieur. -- Gentilshommes, teke hyve ja
keente nyt kasvut oikke pein par file -- mars! -- Mais très-bien --
encore, Messieurs; il faut vous mettre en marche... Marchez donc, au
nom de Dieu, parceque j'ai oublié le mot anglais -- mais vous êtes de
braves gens et me comprenez très-bien."
Sitten kreivi riensi panemaan ratsuväenkin liikkeelle. "Herra hevone
veki, teite teyty tule yks -- Ah! par ma foi, mine ei sano tule eri!
Mine pelke teme pikku paksu herra sattu sanke paha. Ah, mon Dieu! c'est
le commissaire qui nous a apporté les premières nouvelles de ce maudit
fracas. Je suis trop fâché, Monsieur!"
Mutta Macwheeble parka, joka nyt toimi komisariona, kauhean iso miekka
vyöllä ja pannukakun kokoinen valkea kokardi lakissa, joutui siinä
tungoksessa, joka syntyi ratsumiesten kovasta kiireestä päästä prinssin
läsnäollessa marssikuntoon, temmatuksi alas hevosensa selästä, ja kun
hänen ei enää onnistunut saada galloway-ratsuaan kiinni, hiipi hän
toisten hillittömästi nauraessa takajoukkoon.
"Eh bien, messieurs, keente nyt oikke pein! Ah, se on hyve! Eh,
monsieur de Bradwardine, ayez la bonté de vous mettre à la tête de
votre regiment, car, par Dieu, je n'en puis plus!"
Bradwardinen paroonin täytyi rientää Beaujeun avuksi, kun tämä oli
loppuun asti käyttänyt harvat englantilaiset komentosanansa. Siten
saavutti chevalier ainakin _yhden_ tarkotuksen. Toisena
tarkotuksena oli saada molempien joukkojen ajatukset kääntymään muihin
asioihin ja vapautumaan katkerasta mielialasta, joka heissä nyt
vallitsi; ja tämän hän luuli saavutettavan paraiten siten, että miesten
täytyi jännittää huomiotaan käsittääkseen ja hänen läsnäollessaan
noudattaakseen niin epäselvästi ja puutteellisesti annettuja
määräyksiä.
Oitis kun Charles Edward oli jäänyt kolmisin Waverleyn ja päällikön
kanssa -- muu osa seuruetta pysyi hieman loitompana -- sanoi hän:
"Ell'en olisi uhrautuvalle ystävyydellenne niin suuressa velassa,
suuttuisin teille kummallekin aika lailla mokomasta aiheettomasta
riidasta, vieläpä sellaisena hetkenä, jolloin isäni palveluksessa
tarvitaan täydellistä yksimielisyyttä. Mutta pahinta on asemassani se,
että parhaat ystäväni luulevat olevansa oikeutetut turmelemaan turhilla
oikuillaan sekä itsensä että sen asian, johon ovat sitoutuneet."
Molemmat nuoret miehet vakuuttivat suostuvansa jättämään kiistansa
hänen ratkaistavakseen. "En todellakaan tiedä", sanoi Edward, "mistä
minua syytetään. Lähdin eversti Mac-Ivorin luo vaan ilmottaakseni, että
olin hädin tuskin pelastunut hänen oman palvelijansa aikomalta
salamurhalta: tiesin varsin hyvin, ett'ei hän voisi hyväksyäkään niin
katalaa kostoa. Siitä, miksi hän haastaa kanssani riitaa, olen aivan
tietämätön; kuitenkin hän minua väärin syyttää, että muka olisin
kosinut erästä nuorta neitoa ja siten pilannut hänen aikeensa."
"Jos tässä on erehdys", sanoi päällikkö, "johtuu se puhelusta, joka
minulla oli tänä aamuna itse hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa."
"Minunko kanssani?" kysyi chevalier kummastuneena; "miten on eversti
Mac-Ivor minut niin kerrassaan väärin käsittänyt?"
Sitten hän vei Ferguksen syrjään ja viisi minuuttia kestäneen vakavan
keskustelun jälkeen ratsasti takaisin Edwardin luo. "Onko mahdollista
-- tulkaa vaan saapuville, eversti, en kärsi salaisuuksia -- onko
mahdollista, mr. Waverley, että olisin erehtynyt olettaessani teidän
olevan neiti Bradwardinen hyväksytty kosija? Eri seikkain pohjalla,
vaikken suoraan teiltä saadun tiedon pohjalla, olin siitä niin
vakuutettu, että tänään mainitsin sen Vich Ian Vohrille todennäköisenä
syynä, miksi te, tahtomatta siltä lainkaan häntä loukata, ehkä voisitte
lakata tavottelemasta sellaista naimisliittoa, joka nuorelle, vielä
vapaalle miehelle, vaikka hänet olisikin kerran otettu kylmästi
vastaan, on niin viehättävä, ett'ei sitä voi sikseen jättää."
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi Waverley, "nojautuu minulle
kokonaan tuntemattomiin asianhaaroihin, kun suotte minulle sen
erityisen kunnian, että edellytätte minut neiti Bradwardinen
hyväksytyksi kosijaksi. Tämä edellytys sisältää minulle kunniakasta
huomiota, johon minulla kuitenkaan ei ole mitään oikeutta. Muuten onkin
luottamukseni omiin ansioihini, saatuani kerran rukkaset, niin
vähäinen, ett'en voi toivoa uutta menestystä."
Chevalier oli hetken aikaa vaiti, kiinteästi silmäten molempiin, ja
sanoi sitten: "Kautta kunniani, mr. Waverley, teillä on vähemmän onnea
kuin hyvällä syyllä luulin. Mutta sallikaa nyt, hyvät herrat, minun
ruveta tässä asiassa sovintotuomariksi, ei hallitsijaprinssinä, vaan
Charles Stuartina, toverinanne ja seuralaisenanne samassa uljaassa
yrityksessä. Jättäkää oikeuteni vaatia teiltä tottelemista kokonaan
huomioon ottamatta ja ajatelkaa vaan omaa kunniaanne ja kuinka
hyödyllistä ja sopivaa on suoda vihollisillemme se etu ja ystävillemme
se häpeä, että vähäisestä lukumäärästämme huolimatta osottaudumme
erimielisiksi. Ja suokaa anteeksi jos lisään, että mainittujen ladyjen
nimet vaativat meiltä enemmän kunnioitusta kuin että heistä ottaisimme
riidan aiheen."
Taas hän vei Ferguksen hieman syrjään ja puhui hänelle jonkun minuutin
verran hyvin vakavasti: sitte hän palasi Waverleyn luo ja sanoi:
"Luulen saaneeni eversti Mac-Ivorin vakuutetuksi siitä, että hänen
suuttumuksensa perustui väärinkäsitykseen, johon tosin olin itse
antanut aihetta; ja nyt luotan siihen, että mr. Waverley on kylliksi
jalomielinen unhottamaan, mitä on tapahtunut, kun vakuutan asian laidan
niin olevan kuin sanoin. Teidän on selvitettävä klan'illenne tämä
juttu, Vich Ian Vohr, jott'ei sellaista väkivaltaisuutta enää
ilmestyisi." Fergus kumarsi. "Ja nyt, herrat, suokaa minulle ilo nähdä
teidän lyövän sovinnon kättä."
Kylmästi ja täsmällisin askelin he lähenivät toisiaan; kumpikin koki
olla näkymättä toista myöntyväisemmältä. He puristivat todellakin
toistensa kättä ja poistuivat, lausuen chevalierille kunnioittavat
jäähyväiset.
Sitte prinssi ratsasti Mac-Ivorin klan'in etupäähän, laskeutui siellä
ratsultaan maahan, pyysi juodakseen vanhan Ballenkeirochin leilistä ja
astui noin puolen penikulmaa miesten mukana, kysellen Sliochd nan
Ivorin historiaa ja sukusuhteita; sen ohella hän taitavasti käytti
hyväkseen harvoja geeliläissanoja mitä osasi ja lausui haluavansa
paremmin oppia tätä kieltä. Noustuaan taas ratsunsa selkään hän nelisti
Bradwardinen paroonin ratsujoukon luo, joka kulki etuosastona, pysäytti
sen ja tarkasti sen asua ja järjestystä. Hän otti silloin huomioonsa
sekä arvokkaimmat aatelismiehet että kadetitkin, kyseli heidän
perheittensä naisista ja kosketteli heidän ratsujensa etevyyttä; sitten
hän ratsasti toista tuntia Bradwardinen paroonin vieressä, kestäen muun
mukana kolme pitkää juttua Berwickin herttuasta.
"Ah, Beaujeu, mon cher ami", sanoi hän palattuaan tavalliselle
paikalleen marssilinjassa, "que mon métier de prince est ennuyant,
parfois! Mais, courage! c'est le grand jeu, après tout."