Sotaretki.
Aikomuksemme ei ole tunkeutua historian alueelle. Sen vuoksi tahdomme
lukijoillemme muistuttaa vaan sitä, että nuori chevalier päätti
marraskuun alussa enintään 6,000 miehen joukolla yrittää rynnätä
Englannin sisä-osiin, vaikka tiesikin miten mahtaviin valmistuksiin oli
ryhdytty häntä vastaan. Siten hän tahallaan pani koko asiansa
alttiiksi. Tämä sotajoukko jatkoi ristiretkeään sellaisessa säässä,
joka olisi mille muulle armeijalle tehnyt etenemisen mahdottomaksi,
mutta tarjosi karaistuneille, notkeille vuoristolaisille mitä suurinta
etua vaivoihin vähemmän tottuneiden vihollistensa rinnalla. Huolimatta
melkoisesti ylivoimaisesta armeijasta, joka sotamarski Waden johtamana
vartioitsi rajaa, he piirittivät Carlislea ja vallottivat sen, jatkaen
sitte rohkeata kulkuaan etelään.
Kun eversti Mac-Ivorin rykmentti kulki klan'ien etujoukossa, olivat hän
ja Waverley aina sen etunenässä. Edward oli vaivojen kestämisessä nyt
kaikkien ylämaalaisten veroinen; myöskin oli hän jo jonkun verran
perehtynyt heidän kieleensä. Mutta molemmat ystävykset katselivat
armeijan etenemistä hyvin erilaisin silmin. Täynnä intoa, pontta ja
luottamusta, vaikka koko maailma olisi ase kädessä vastassa, Fergus ei
muuta harkinnut kuin että joka askeleella päästiin lähemmä Lontoota.
Hän ei vaatinut, odottanut tai toivonut muiden kuin klan'ien apua
voidakseen korottaa Stuartit taas valtaistuimelle; ja kun hänen
lippunsa sattui jostakin saamaan uusia liittolaisia, näki hän
sellaisissa vaan kärkkyjiä, jotka tavottelisivat vastaiselta
hallitsijalta suosionosotuksia ja joiden mieliksi, kuten hänestä
tuntui, tämä joutuisi luovuttamaan suuren osan oikeastaan vaan
ylämaalaisille kuuluvaa saalista.
Edwardilla oli aivan toista mielessä. Häneltä ei voinut jäädä
huomaamatta, ett'ei niissä kaupungeissa, joissa Jakob kolmas
julistettiin kuninkaaksi, kukaan huutanut: "Jumala häntä siunatkoon!"
Rahvas töllisteli ja kuunteli, sydämetönnä, tyhmistyneenä ja tylsänä,
päästäen tuskin ollenkaan ilmoille sitä mellakoivaa luontoaan, joka
muutoin kaikissa tilaisuuksissa panee sen hoilaamaan, kuullakseen edes
omaa suloista ääntään. Jakobiiteille oli uskoteltu, että luoteisissa
kreivikunnissa suuret määrät varakkaita tilanomistajia ja reippaita
maalaisia kannattavat Valkean Ruusun asiaa. Mutta rikkaita toryja ei
näkynyt ainoatakaan. Jotkut pakenivat tiluksiltaan, toiset
ilmottautuivat sairaiksi, muutamat vangituttivat itsensä epäluulon
alaisina. Jäljelle jääneistä töllistelivät tyhmät kammoten, peljäten ja
inhoten skotlantilaisten klan'ien villiä ulkomuotoa, outoa kieltä ja
tavatonta asua. Viisaammista tuntui heidän pieni lukumääränsä, ankaran
kurin ilmeinen puute ja vaillinainen varustus heikkoine aseineen
selviltä oireilta hurjanrohkean yrityksen surkeasta lopusta. Siksi
olivatkin ne harvat, jotka heihin liittyivät, joko niitä, joiden
valtiollinen kiihko esti näkemästä seurauksia, tai sellaisia, joilla ei
enää ollut juuri mitään menetettävää.
Kun Bradwardinen paroonilta kysyttiin, mitä hän näistä tulokkaista
arveli, otti hän hitaasti hyppysellisen nuuskaa ja vastasi kuivasti,
että hänellä saattoi niistä olla vaan parhaat ajatukset, koska he
olivat ihan samanlaisia kuin hyvän David kuninkaan liittolaiset
Adullamin luolassa; _videlicet_, jokainen, joka oli huolessa ja
vaivassa, ja jokainen, joka oli tyytymätön, minkä Vulgata kääntää
sanoilla 'sielussa murheellinen'; "ja epäilemättä", hän sanoi, "he
osottautuvat kovakouraisiksi, ja siten tarvitaankin, sillä olen nähnyt
meihin luotavan monen monta ilkeää, hapanta silmäystä."
Mutta tällaiset mietteet eivät Fergukseen koskeneet. Hän ihaili maan
rehevää kauneutta ja monen aateliskartanon asemaa, joiden sivutse
kuljettiin. "Onko Waverley-Honour tuollainen, Edward?"
"Puolta suurempi."
"Onko setäsi puisto yhtä kaunis kuin tuo tuolla?"
"Se on ainakin kolme vertaa laajempi, enemmän metsän kuin puiston
kaltainen."
"Florasta tulee onnellinen vaimo."
"Toivon neiti Mac-Ivorin saavan vielä paljon onnenaihetta, mikä ei ole
yhteydessä Waverley-Honourin kanssa."
"Sitä minäkin toivon; mutta sellaisen tiluksen emäntänä oleminen on
kaunis lisä kokonaissummaan."
"Lisä, jonka puutetta, toivoakseni, muulla tavalla runsaasti
korvataan."
"Mitä?" huudahti Fergus, äkkiä pysähtyen ja kääntyen Waverleyhin päin.
-- "Miten se on ymmärrettävä, mr. Waverley? -- Oliko minulla ilo
käsittää sananne oikein?"
"Ihan oikein, Fergus."
"Ja pitääkö minun käsittää asia niin, ett'ette enää halua
sukulaisuuttani, ettekä sisareni kättä?"
"Sisaresi on antanut minulle rukkaset", sanoi Waverley, "sekä selvin
sanoin että muilla merkeillä, joilla naisten on tapana vieroittaa
epämieluiset kosiskelut."
"Minulla ei ole mitään selvää käsitystä siitä, millä tavalla nainen voi
hylätä kosijan tai herrasmies luopua kosimasta, kun naisen laillinen
holhooja on naimisliiton hyväksynyt; ainakin pitäisi holhoojalle antaa
tilaisuus puhua vielä kerran asiasta naisen kanssa. Vai oletteko ehkä
luulotellut, että sisareni lentäisi kuin kypsä luumu suuhunne heti kun
sen suvaitsette avata?" kysyi päällikkö kiivastuneena.
"Mitä tulee naisen oikeuteen saada hylätä jonkun kosimiset, eversti",
vastasi Edward, "siitä saatte neuvotella sisarenne kanssa, koska en
siinä suhteessa ole ylämaalaisten tapoihin tutustunut. Mutta katsoen
_minun_ oikeuteeni mukautua hänen kieltävään vastaukseensa,
pyytämättä teidän apuanne, tahdon kerta kaikkiaan teille huomauttaa --
vähentämättä sillä neiti Mac-Ivorin kauneutta ja lahjoja --, ett'en
huolisi enkelistäkään, vaikka saisin myötäjäisiksi kokonaisen
keisarikunnan, jos tältä enkeliltä olisi suostumus saatavissa vaan
ystävien ja holhoojain avulla, eikä johtuisi hänen vapaasta
taipumuksestaan."
"Enkeliä keisarikuntineen ei juuri sysätä kaikkien ----shiren
aatelismiesten osaksi", ivasi Fergus katkeralla äänellä. "Mutta hyvä
herra", hän lisäsi muuttuneella sävyllä, "vaikk'ei Flora Mac-Ivor
saakaan myötäjäisikseen keisarikuntaa, on hän kuitenkin _minun_
sisareni; ja se ainakin riittää häntä suojelemaan sellaiselta
kohtelulta, joka vähimmässäkään määrässä tuntuisi kevytmielisyydeltä."
"Hän on Flora Mac-Ivor, sir", vastasi Waverley lujalla äänellä, "ja se
riittäisi hänelle takaamaan ainaisen suojelukseni, jos kykenisin
kevytmielisesti kohtelemaan _ketään_ naista."
Päällikön muoto oli nyt kokonaan synkistynyt, mutta Edward oli siitä
röyhkeästä puhetavasta, jota toinen oli häntä vastaan käyttänyt,
itsekin niin raivostunut, ettei lainkaan huolinut hillitä lähenevää
myrskyä. Kumpikin oli tämän lyhyen keskustelun ajaksi pysähtynyt ja
Fergus näkyi melkein olevan halukas purkamaan kiukkuaan vielä pahemmin
solvauksin, mutta rajulla ponnistuksella hän hillitsi kiihkoisen
mielialansa, kääntyi ja lähti tuimasti kulkemaan eteenpäin. Kun he
olivat tähän saakka olleet yhdessä, melkein aina vieretysten, jatkoi
Waverley äänetönnä kulkuaan samaan suuntaan, aikoen jättää päällikölle
aikaa päästä taas tavalliselle hyvälle mielelle, jonka oli niin
aiheettomasti pilannut, mutta samalla lujasti päättäen olla
hituistakaan luopumatta omasta arvostaan.
Kun täten oli tylyssä äänettömyydessä kuljettu noin penikulman verran,
alkoi Fergus taas puhua, mutta toinen sävy äänessään. "Rakas Edward,
luulen kiihtyneeni, mutta sinähän härnäsit minua tietämättömyydelläsi
maailman tavoista. Sinä olet hieman närkästynyt Floran keimailusta tai
korkealle tavottelevista aatteista, ja nyt sinä lapsen lailla
vihottelet leikkikalulle, jonka vuoksi niin paljon olet itkenyt, ja
lyöt minua, uskollista hoitajaasi, kun ei käteni ulotu sitä
Edinburgista saakka sinulle noutamaan. Myönnän kyllä joutuneeni
raivoihini, mutta se harmi, että näen liittoutumiseni sinun kaltaisesi
ystävän kanssa menevän myttyyn, kun kosimisestasi puhutaan sekä
ylämaissa että alamaissa, se olisi saattanut tyynemmänkin veren
kuohahtamaan. Enkä edes tiedä mikä tässä riivaa! Mutta kyllä minä
kirjotan Edinburgiin ja saan asiat taas kuntoon, jos nimittäin tahdot
minua niin menettelemään. Sillä enhän voi olettaa, että niin usein
kuvaamasi uskollinen rakkautesi Floraan olisi yht'äkkiä haihtunut."
"Eversti Mac-Ivor", sanoi Edward, jota ei vähääkään haluttanut joutua
toisen pakottamana pitemmälle kuin itse suvaitsi, hänen mielestään jo
loppuun käsitellyssä asiassa, "olen teille suuresti kiitollinen
avustanne, jota osaan pitää arvossa; myöskin osotatte minulle kovin
suurta kunniaa sillä innollanne, jolla ajatte asiaani. Mutta kun neiti
Mac-Ivor on tehnyt päätöksensä vapaasti, oman mielensä mukaan, ja kun
kaikkiin yrityksiini häntä lähestyä vastattiin kerrassaan kylmästi,
niin tekisin sekä häntä että itseäni kohtaan väärin, jos sallisin häntä
vielä kerran vaivata tällä asialla. Teille olisin jo aikoja tästä
puhunut, mutta te lienette itsekin huomannut, missä suhteessa olemme
toisiimme, joten kyllä olette käsittänyt syyni. Joll'en olisi näin
edellyttänyt, olisin jo ennemmin puhunut, mutta minussa on luonnollinen
kammo ryhtyä asiaan, joka meille kummallekin on tuskallinen."
"Hyvä on, mr. Waverley", sanoi Fergus ylpeästi, "se juttu on siis
lopussa. Eipä minun ole pakko tunkea sisartani kellekään miehelle."
"Eikä minunkaan ole pakko ottaa siltä neidolta vastaan yhä uusia
rukkasia", vastasi Edward samalla tapaa.
"Panen kuitenkin toimeen asianmukaisen tiedustelun", sanoi päällikkö,
välittämättä toisen huomautuksesta, "jotta saan selville, mitä sisareni
tästä arvelee; sittepä nähdään, tokko asia todellakin näin päättyy."
"Mitä tiedusteluihin tulee, niin tietysti te siinä saatte menetellä
oman harkintanne mukaan", sanoi Waverley. "Sen vaan tiedän, ett'ei
neiti Mac-Ivor voi mieltään muuttaa; ja vaikkapa tämä odottamaton ilmiö
sattuisi tapahtumaan, niin on ainakin varmaa, ett'ei _minun_
mieleni muutu. Tämän mainitsen vaan siltä varalta, ett'ei jäisi mitään
mahdollisuutta vastaiseen väärinkäsitykseen."
Mielellänsä olisi Fergus Mac-Ivor tällä hetkellä lykännyt heidän
kiistansa mieskohtaisesti ratkaistavaksi; hänen silmänsä säihkyivät
kuin tulessa ja mittailivat Edwardia ikäänkuin valitakseen sen kohdan,
johon olisi helpointa iskeä kuolettava haava. Mutta vaikk'emme
taistelussa enää noudata Garanzan tai Vincent Saviolan tapoja ja
sääntöjä, tiesi Fergus yhtä hyvin kuin kukaan muu, että kamppailuun
elämästä ja kuolemasta pitää olla jokin sopiva tekosyy. Voimme kyllä
haastaa kaksintaisteluun esimerkiksi sen, joka tungoksessa on sattunut
astumaan liikavarpaillemme tai puristanut meitä seinää vasten tai
teatterissa istunut paikallemme, mutta nykyaikainen _code
d'honneur_ ei salli meidän perustaa kiistaamme siihen, että meillä
muka olisi oikeus pakottaa joku mies kosimaan naissukulaistamme, jos
tämä kaunotar jo monesti samalle miehelle on antanut rukkaset. Sen
vuoksi täytyi Ferguksen vaan niellä tuo luuloteltu loukkaus, kunnes
ajan ratas, jonka pyörimistä hän aikoi tiukasti pitää silmällä,
tarjoisi hänelle tilaisuutta veriseen kostoon.
Vaikka Waverley harvoin ratsasti, talutti hänen palvelijansa hänen
varalleen aina satuloittua hevosta sen pataljoonan jälkijoukossa, johon
hän kuului. Mutta ollessaan nyt julmistuneena entisen ystävänsä
järjettömästä ja vallanhimoisesta kohtelusta hän jäi kolonnan taakse ja
nousi ratsunsa selkään, aikoen hakea Bradwardinen paroonin, jolta
pyytäisi lupaa päästä vapaaehtoisena hänen ratsujoukkoonsa, pysymättä
enää Mac-Ivorin rykmentissä.
"Kylläpä minulle olisi koittanut ihana aika", arveli hän, päästyään
ratsun selkään, "jos olisin joutunut niin läheiseen sukulaisuuteen
tuollaisen ylpeän, itsekkään ja intohimoisen miekkosen kanssa. Eversti!
-- mitä vielä, generalissimus hänestä olisi pitänyt tehdä. Mokoma
kolmen, neljän sadan miehen päällikkö! Hänen ylpeytensä riittäisi
tataarien khaanille -- suursulttaanille -- vaikka itse suurmogulille!
Onpa hyvä ollakseni, kun hänestä pääsin. Vaikka Flora olisi enkeli,
toisi hän mukanaan kunnianhimossa ja pöyhkeydessä Luciferin vertaisen!"
Parooni, jonka oppineisuus -- kuten Sanchon sukkeluudet Sierra
Morenassa -- harjotuksen puutteessa alkoi homehtua, suostui ilolla
Waverleyn tarjoukseen ruveta palvelemaan hänen rykmentissään, toivoen
siten saavansa taas tilaisuutta mainitun ominaisuutensa käyttämiseen.
Kuitenkin koetti tämä hyvänluontoinen vanha herra saada aikaan
sovintoa entisten ystävysten kesken. Fergus ei välittänyt hänen
muistutuksistaan, vaikka näytti niitä tarkasti kuuntelevan; Waverley
taas ei käsittänyt, miksi juuri hänen olisi ensiksi pitänyt uudistaa
ystävyyttä, jonka päällikkö oli niin aiheettomasti rikkonut. Parooni
esitti asian sitte prinssille, joka tahtoi estää riitaisuuksia
syntymästä pienessä armeijassaan ja lausui tahtovansa itse muistuttaa
eversti Mac-Ivorille tämän käytöksen järjettömyyttä. Mutta sotaretken
kiireessä kului pari päivää, ennen kuin hän jouti käyttämään aiottua
vaikutusvaltaansa.
Sillä välin Waverley käytti hyödyksi niitä tietoja, joita oli
Gardinerin rakuunarykmentissä saanut, ja oli paroonille avuksi
jonkunlaisena ajutanttina. "_Parmi les aveugles un borgne est
roi_" (sokeilla on toissilmä kuninkaana), tietää muuan ranskalainen
sananlasku; ja ratsuväki, johon kuului pääasiassa vaan alamaan
aatelismiehiä, näiden vuokraajia ja palvelijoita, rupesi pitämään hyvin
suuressa arvossa Waverleyn taitoa ja samalla häntä itseäänkin. Tähän
oli syynä etenkin se tyydytys, jota ratsumiehet tunsivat siitä, että
ylhäinen, hieno englantilainen vapaaehtoinen oli luopunut ylämaalaisten
rykmentistä ja heihin liittynyt; sillä ratsu- ja jalkaväen välillä oli
vireillä salainen kateus, joka ei johtunut ainoastaan palveluksen
erilaisuudesta, vaan enimmäkseen siitä, että useimmat ratsu-upseerit,
asuen lähellä ylämaita, olivat toisinaan olleet riidassa läheisten
heimojen kanssa ja kaikki nyt kateellisin silmin näkivät ylämaalaisten
ilmeisesti yrittävän toisten kustannuksella esiintyä kelvollisempina ja
tarpeellisempina prinssin palveluksessa.