Ponnistus.
Kun eversti Talbot seuraavana aamuna astui ruokahuoneeseen, sai hän
Waverleyn palvelijalta kuulla, että sankarimme jo varhain oli lähtenyt
ulos eikä vielä ollut palannut. Vasta myöhemmin aamupäivällä hän taas
saapui paikalle. Hengästyneenä hän astui sisään, mutta niin
riemastuneen näköisenä, että eversti Talbot hämmästyi.
"Tuossa on", sanoi hän heittäen pöydälle erään paperin, "siinä on
aamutyöni. -- Alick, laita kuntoon everstin tamineet, mutta kiirehdi
minkä jaksat!"
Eversti tarkasti paperia ihmeissään. Se oli chevalierin allekirjottama
passi eversti Talbotille, joka saisi lähteä Leithiin tai johonkin
muuhun hänen kuninkaallisen korkeutensa sotajoukkojen hallussa olevaan
satamaan ja sieltä astua laivaan, mennäkseen Englantiin tai muualle
oman harkintansa mukaan, sillä ainoalla ehdolla, että eversti
kunniasanallaan lupautuisi olemaan lähimmät kaksitoista kuukautta
sotimatta Stuartin sukua vastaan.
"Jumalan nimessä", lausui eversti silmät ilosta säteilevinä, "miten
saitte tämän?"
"Olin chevalierin aamuvastaanotossa niin varhain kuin hän tavallisesti
nousee. Mutta hän olikin jo lähtenyt Duddingstonin leirille. Seurasin
häntä sinne, pyysin ja sain puhelun -- mutta nyt en sano teille
sanaakaan lisää, ellen näe teidän ryhtyvän matkavalmistuksiin."
"Ennen kuin tiedän, voinko käyttää tätä passia tai miten sen olette
saanut?"
"No voittehan sitte taas purkaa tavaranne. -- Kun siis nyt näen teidät
hommassa, alan minäkin. Kun ensin mainitsin nimenne, loistivat hänen
silmänsä melkein yhtä kirkkaasti kuin äsken teidän. Hän kysyi
vakavasti, oletteko osottanut hänen asialleen suosiollista mielialaa.
'Ei vähääkään', vastasin minä, 'eikä ole mitään toivoakaan, että niin
kävisi'. Hän näytti nolostuvan. Pyysin sitte vapauttanne. Hän piti sitä
mahdottomana; teidän tärkeytenne niiden ja niiden henkilöiden ystävänä
ja uskottuna teki muka pyyntöni ihan sopimattomaksi. Silloin kerroin
hänelle teidän ja omat vaiheeni ja pyysin häntä omien tunteittensa
mukaan arvostelemaan, millaisia minun tunteitteni nyt täytyi olla.
Hänellä on sydän, hyvä ja lempeä sydän, eversti Talbot, sanokaa mitä
tahdotte. Hän otti arkin paperia ja kirjotti tämän passin omakätisesti.
'Tässä asiassa en kysy sotaneuvostoni mieltä', sanoi hän, 'minua vaan
pyydettäisiin jättämään sikseen se, mitä oikeus vaatii. En voisi
sietää, että niin arvossa pidetty ystävä, kuin te, jäisi tuskallisten
mietteiden valtaan, kuten kävisi jos eversti Talbotin perhettä vielä
muut onnettomuudet kohtaisivat; sellaisissa oloissa en tahdo enää pitää
vankina urhoollista vastustajaa. Sitäpaitsi', hän lisäsi, 'luulen
voivani viisaille neuvonantajilleni puolustaa menettelyäni viittaamalla
siihen, että sellaisella lempeydellä on hyvä vaikutus ylhäisiin
englantilaisiin perheisiin, joiden kanssa eversti Talbot on sukua'."
"Siinäpä tulee taas esille viisas valtiomies", huomautti eversti.
"Tulkoon vaan! Mutta ainakin hän lopetti kuin kuninkaanpoika: --
'Ottakaa passi; olen muodon vuoksi liittänyt ehdon, mutta jos eversti
panee sitä vastaan, niin antakaa hänen lähteä ilman kunniasanaakin.
Minä olen tänne saapunut sotimaan miesten kanssa, vaan en syöksemään
naisia vaaraan ja onnettomuuteen'."
"Hyvä on, enpä olisi luullut koskaan joutuvani näin suureen velkaan
vallantavotte --"
"Prinssille", keskeytti Waverley hymysuin.
"Chevalierille", oikaisi eversti; "se on hyvä nimi matkaa varten ja
sitä me molemmat voimme vapaasti käyttää. Sanoiko hän mitään muuta?"
"Hän vaan kysyi voisiko muuten tehdä mitään hyväkseni; ja kun kiittäen
kielsin, tarttui hän käteeni ja lausui toivovansa, että kaikki hänen
puoluelaisensa olisivat yhtä kohtuullisia; muutamat ystävistäni eivät
anoneet ainoastaan kaikkea sitä, mitä hän saattoi myöntää, vaan paljon
muuta, mitä ei hän eikä maailman mahtavinkaan hallitsija voisi antaa.
Tosiaan, sanoi hän, ei mikään ruhtinas näyttänyt puoltajiensa silmissä
olevan niin lähellä jumaluutta kuin hän itse, jos arvostelisi vaan
niiden liiallisten anomusten mukaan, joita hänelle joka päivä tehtiin."
"Säälin nuorta mies parkaa", sanoi eversti. "Luulen hänen jo alkavan
tuntea asemansa vaikeuksia. Rakas Waverley, tämä kaikki on enemmän kuin
ystävyyttä, mitä ei unhoteta niin kauan kuin Philip Talbot jaksaa
mitään muistaa. Elämäni -- no niin, siitä kiittäköön teitä Emily --
mutta tämä on sellainen palvelus, joka vastaa viittäkinkymmentä elämää.
Näissä oloissa en voi vitkastella antamasta kunniasanaani: tuossa se on
-- (hän kirjotti sen asianmukaisesti) -- ja sanokaa nyt, miten täältä
pääsen!"
"Siitä on jo huolta pidetty: tavaranne on valmiina, hevoseni odottavat,
ja prinssin luvalla on tilattu vene viemään teitä Fox-fregatille.
Toimitin sitä varten erityisen miehen Leithiin."
"No sitten on asia kunnossa. Kapteeni Beaver on harras ystäväni: hän
laskee minut maihin Berwickissä tai Shieldsissä, josta pääsen
postihevosella Lontooseen. Teidän on annettava huostaani se kirjetukku,
jonka saitte taas käsiinne neiti Bean Leanin avulla. Ehkä voin käyttää
hyväkseni sen sisältöä. -- Mutta tuollapa tuleekin ylämaalainen
ystävänne Glen-- Glen-- mikä hänen omituinen nimensä onkaan? Ja hänen
päivystäjäupseerinsa on mukana -- nyt en saane häntä enää nimittää
kurkunleikkaajaksi? Katsokaa, miten hän marssii ikäänkuin koko maailma
olisi hänen omansa, lakki toisella korvalla ja levätti tiheissä
poimuissa rinnan yli! Tekisi mieleni rynnistellä tuon nuorukaisen
kanssa, ell'eivät käteni olisi sidottuina: tahtoisin taltuttaa hänen
ylpeytensä tai yrittäköön hän minun!"
"Hävetkää toki, eversti Talbot! Te raivostutte tartanin nähdessänne
ihan kuin härkä punaisesta väristä. Mitä kansalliseen ennakkoluuloon
tulee, olette te ja Fergus Mac-Ivor jotenkin samanlaisia."
Loppuosa tätä puhelua suoritettiin jo kadulla. He tapasivat päällikön;
tämä ja eversti tervehtivät toisiaan jäykästi ja virallisesti kuten
kaksintaistelijat ennen kuin asettuvat paikoilleen. Selvästi näkyi että
kammo oli molemminpuolinen. "Tuota töykeää nuorukaista, joka aina on
hänen kintereillään, en milloinkaan voi katsella muistelematta muuatta
pientä runonpätkää, jonka kerran olen jossakin kuullut", sanoi eversti
noustessaan ratsun selkään; "luullakseni sen kuulin näyttämöllä:
"-- Sen kintereillä
käy Bertram, vainolainen helvetistä
ja tarjoo palvelusta herralleen."
"Vakuutan teille, eversti", sanoi Waverley, "että arvostelette
ylämaalaisia liian jyrkästi."
"En hiukkastakaan liikaa; en peruuta niin merkkiäkään; en voi
hiventäkään karsia. Pysykööt he omissa koleissa vuoristoissaan,
kehukoot ja keikailkoot niin paljon kuin jaksavat, ja ripustakoot
lakkinsa vaikka kuun sarviin, jos haluttaa; mutta mitä ihmettä heillä
siellä on tekemistä, missä miehillä on housut ja puhutaan sivistynyttä
kieltä -- tarkotan sivistynyttä, verrattuna heidän siansaksaansa, sillä
alamaassakin asujamet puhuvat sellaista englantia, mikä ei ole juuri
parempaa kuin Jamaikan neekerien. Oikein käy sääliksi tuota pri----
tuota chevalieria, kun on tuollaisen sissiparven seassa. Ja kovin
varhain he oppivatkin ammattinsa. Siellä on esimerkiksi muuan
aliupseerikummitus, jonkunlainen imupiru, jota arvoisa ystävänne Glena
-- Glenamuck toisinaan pitää mukanaan. Näöltään se on tuskin
viidentoista vanha, mutta ilkeydessä ja konnuudessa satavuotiaan
veroinen. Joku päivä takaperin se oli pihalla noppapelissä; muudan
siistinnäköinen herrasmies sattui kulkemaan ohitse, ja kun noppa
satutti häntä kinttuun, kohotti hän keppinsä. Mutta silloin tuo vintiö
veti äkkiä esille pistoolinsa, kuten Bean Clincher 'Matkassa
riemujuhlaan', ja ellei eräästä yliakkunasta kaikuva huuto '_Gardez
l'eau!_ olisi ajanut kaikkia pakoon märkien seurausten tieltä, niin
miesparka olisi menettänyt henkensä pikku paholaisen luodista."
"Kylläpä te kotia päästyänne annatte korean kuvan Skotlannista, eversti
Talbot."
"Mitä vielä", vastasi eversti. "Tuomari Shallow säästää minulta sen
vaivan. -- 'Karua ja köyhää, kerjäläisiä joka sorkka, mutta hiivatin
raikas ilma' -- ja näinkin vasta sitte, kun on kunnialla päästy
Edinburgista eikä vielä olla Leithissä, kuten meidän laitamme nyt on."
Pian he saapuivat satamaan:
"Sillassa, Leithin venheen näät,
lautalla lasket salmen poikki;
laivasta Berwickiin sä jäät" --
"Jääkää hyvästi, eversti! Jospa tapaisitte kotona kaikki siinä kunnossa
kuin toivotte! Ehkä näemme toisemme pikemmin kuin osaatte odottaakaan:
puhutaan marssista suoraan Englantiin."
"Älkää siitä minulle mitään mainitko", vastasi Talbot; "en halua tietää
sotaliikkeitänne."
"Ei siis muuta kuin hyvästi! Viekää tuhannet terveiset sir Everardille
ja Rachel tädille, kertokaa heille kaikki, mikä on hyvää ja rakasta!
Pitäkää minusta niin ystävällinen muisto kuin voitte -- puhukaa minusta
niin suopeasti kuin omatuntonne sallii -- ja nyt vielä kerran hyvästi!"
"Hyvästi, rakas Waverley; kiitos hyvyydestänne! Riisukaa levättinne
niin pian kuin sopii! Teitä olen yhä muisteleva mitä kiitollisimmin
mielin, ja pahin arvosteluni teistä on: _Que diable allait-il faire
dans cette galère_?"
Niin he erosivat. Eversti Talbot nousi laivaan, ja Waverley palasi
Edinburgiin.