Kunnon miehen murhe.
Jos suloiset lukijattareni arvelevat, että sankarimme muuttelevaisuus
lemmenseikoissa on kerrassaan anteeksiantamaton, täytyy minun
muistuttaa, että hänen murheensa ja vaikeutensa eivät johtuneet vaan
tästä tunteellisesta lähteestä. Eipä sekään laulurunoilija, joka niin
tuntehikkaasti valitteli lemmen tuskia, voinut unohtaa olevansa samaan
aikaan "velassa ja ryypyssä", mikä epäilemättä suuresti lisäsi hänen
huoliansa. Todellakin kului kokonaisia päiviä, joina Waverley ei
ajatellut Floraa eikä Rose Bradwardinea, vaan huolestunein mielin koki
kuvitella; millä kannalla Waverley-Honourin asiat olivat, ja päästä
selville siitä, miten hänetkin pauloihinsa kietonut kansalaissota
päättyisi. Eversti Talbot väitteli hänen kanssaan usein sen asian
oikeudesta, jonka puolesta hän taisteli. "Tietysti ei nyt sovi jättää
sitä oman onnensa nojaan", hän lausui, "sillä käy miten käy, teidän on
pysyttävä ajattelemattomassa lupauksessanne. Mutta tahtoisin saada
teidät huomaamaan, ett'ei oikeus ole teidän puolellanne; että
taistelette isänmaanne todellisia etuja vastaan; ja että teidän on
englantilaisena ja isänmaanystävänä käytettävä hyväksenne ensi
tilaisuutta, millä pääsette eroon tästä onnettomasta yrityksestä,
ennenkuin koko lumipallo sulaa."
Tällaisissa valtiollisissa kiistoissa Waverley tavallisesti toi esille
puolueensa yleisimpiä vastaväitteitä, joilla on tarpeetonta lukijaa
väsyttää. Mutta hänelle jäi tuskin mitään sanomista, kun eversti vaati
vertaamaan niitä sotavoimia, joilla oli ryhdytty hallitusta kumoamaan,
niihin, jotka nyt kiireesti keräytyivät sitä puolustamaan. Tähän
huomautukseen oli Waverleyllä vaan yksi vastaus: "Jos se asia, johon
olen antautunut, on vaarallinen, sitä häpeällisempää olisi se hyljätä."
Ja siten hänen yleensä onnistui saada eversti Talbot vaikenemaan, ja
keskustelu kääntyi muille aloille.
Eräänä yönä, kun ystävät kauan aikaa näin väiteltyään olivat eronneet
toisistaan ja sankarimme jo nukkui vuoteellaan, herätti hänet puoliyön
seuduilla hiljainen ähkiminen. Hän nousi ja kuunteli; ääni tuli eversti
Talbotin huoneesta, jonka erotti hänen huoneestaan lautaseinä ja siinä
ovi. Waverley lähestyi ovea ja kuuli selvästi yhden tai pari syvää
huokausta. Mitä oli tapahtunut? Eversti oli hänen seurastaan eronnut
tavallisessa mielentilassaan. Varmaankin hän oli äkkiä sairastunut.
Näin arvellen hän avasi oven hiljaa ja näki everstin istumassa yönuttu
yllään pöydän ääressä, jolla oli kirje ja kuva. Äkkiä hän kohotti
päätään, kun Edward vielä oli kahden vaiheilla, astuisiko sisään vai
peräytyisi, ja nyt Waverley huomasi, että everstin kasvot olivat
kyynelissä.
Ikäänkuin häveten, että hänet oli sellaisessa mielenliikutuksessa
tavattu, nousi eversti Talbot ilmeisesti suuttuneena ja lausui hyvin
äreästi: "Mr. Waverley, luullakseni olisi oman huoneeni ja yöllisen
hetken pitänyt voivan suojella vankiakin --"
"Älkää sanoko _tunkeilemiselta_, eversti Talbot; kuulin teidän
hengittävän kovin raskaasti ja pelkäsin olevanne sairastunut; tämä vaan
sai minut teitä häiritsemään."
"Olen terve", sanoi eversti, "ihan terve."
"Mutta olette suruissanne", virkkoi Edward, "enkö voi hyväksenne mitään
tehdä?"
"Ette mitään, Mr. Waverley; minä ajattelen vaan kotiani ja siellä
sattuneita ikäviä tapahtumia."
"Hyvä Jumala! Setäni!" huudahti Waverley.
"Ei, tämä murhe koskee vaan minua. Olen häpeissäni siitä, että näitte
sen saattavan minut niin avuttomaksi, mutta joskus täytyy päästää
tunteet valloilleen, jotta taas toisella kertaa voi sitä
miehuullisemmin kestää. Tämän kaiken tahdoin pitää teiltä salassa;
sillä luulen sen vaan surettavan teitä ettekä kuitenkaan voi minua
lohduttaa. Mutta nyt minut yllätitte -- nähdäkseni olette itsekin
yllätetty -- ja minä kammoan salaperäisyyttä. Lukekaa siis tuo kirje."
Kirje oli eversti Talbotin sisarelta ja sisälsi seuraavaa:
"Rakkahin veli, sain kirjeesi Hodgesin kautta. Sir E.W. ja mr. E.W.
ovat vielä vapaina, mutta uutinen Prestonin onnettomasta
taistelusta saapui tänne sen lisäyksen ohella, että sinä olet
kaatuneiden joukossa. Tiedäthän, missä tilassa lady Emily oli, kun
ystävyytesi Sir Everardia kohtaan sai sinut lähtemään hänen
luotaan. Hän oli kovin huolissaan, kun Skotlannista tuli surullisia
tietoja kapinan puhkeamisesta, mutta koetti malttaa mieltään, kuten
vaimosi tuleekin, rakkaudesta vastaista, niin kauan turhaan
toivottua perillistä kohtaan. Vaan nyt ovat nämä toiveet rauenneet!
Huolimatta mitä valppaimmasta varovaisuudestani pääsi tuo kamala
huhu hänen korviinsa ilman valmistelua. Hän vaipui heti vuoteen
omaksi, ja ennenaikainen pienokaisparka kuoli heti syntymänsä
jälkeen. Jospa kaikki olisi siinä! Mutta vaikka omasta kirjeestäsi
saatu peruutus tuohon kauheaan uutiseen onkin hänen voimiansa
elvyttänyt, pelkää tohtori G. kuitenkin -- surukseni sen ilmotan --
mitä vakavimpia ja vaarallisimpiakin seurauksia, joita hänen
terveytensä joutuu kärsimään etupäässä epävarmuudesta, niin kauan
kuin hänen täytyy huolehtia kohtalostasi, hänellä kun sitäpaitsi on
omituiset käsityksensä niiden julmuudesta, joiden vankina nyt olet.
Koeta siis, rakas veli, heti kun tämän kirjeen saat, päästä
vapauteen kunniasanaasi vastaan, lunnailla tai muulla sopivalla
tavalla. Minä en liiottele lady Emilyn voinnista mainitessani,
mutta myöskään en saa -- en uskalla totuutta salata. Ijäti pysyen,
rakas Philip, sinun rakkaimpana sisarenasi
_Lucy Talbot_."
Edward seisoi liikkumatta, luettuaan kirjeen, sillä hän ei voinut
itseltään salata sitä johtopäätöstä, että everstiä kohdannut raskas
onnettomuus johtui tämän lähdöstä häntä hakemaan ja pelastamaankin. Se
oli kauheata jo siltäkin osalta, mitä ei enää voitu korjata, sillä
eversti Talbot ja lady Emily, oltuaan kauan aikaa ilman lapsia, olivat
tunteneet suurta onnea nyt haihtuneesta toivosta. Mutta tämä katkera
pettymys oli mitätön verrattuna siihen onnettomuuteen, joka heitä nyt
uhkasi; ja kauhistuen piti Edward itseään kaikkeen syypäänä.
Ennen kuin hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi puhua, oli eversti
Talbot taas päässyt entiseen ryhtiinsä, vaikka hänen murheellinen
katseensa osotti sisäistä kamppailua.
"Hän on sellainen vaimo, nuori ystäväni, jonka vuoksi sotilaankin
kyynel on oikeutettu." Hän näytti Waverleylle pientä muotokuvaa, joka
todisti oikeaksi tuon ylistyksen: "ja kuitenkin, sen Jumala tietää,
mitä tuossa hänestä näette, se on vähintä siitä suloudesta, mikä
hänessä on -- tai oli, pitänee kai sanoa -- mutta tapahtukoon Jumalan
tahto!"
"Teidän täytyy paeta -- heti paeta, rientääksenne hänen avukseen. Vielä
ei ole liian myöhäistä -- ei saa olla liian myöhäistä."
"Paetako? Kuinka se kävisi päinsä? Olenhan vankina -- kunniasanaani
vastaan."
"Minä olen vartijanne -- minä annan teille kunniasananne takaisin --
minä yksin vastaan teistä."
"Se ei ole sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa, enkä minäkään voi
kunniani vuoksi siihen suostua -- teidät vedettäisiin siitä
vastuuseen."
"Minä vastaan asiasta hengelläni, jos siksi käy", vastasi Waverley
uljaasti. "Olenhan minä ollut onnettomana aiheena lapsenne
menettämiseen; älkää siis tehkö minusta vielä vaimonne murhaajaa!"
"Ei, rakas Edward", sanoi Talbot tarttuen ystävällisesti hänen
käteensä, "teitä ei sovi mistään moittia; ja kun pari päivää salasin
teiltä tämän kotoisen murheeni, oli siihen syynä pelkoni, että teidän
säälintunteenne ottaisi asian tältä kannalta. Lähtiessäni Englannista
teitä hakemaan te ette voinut minua ajatella, tuskinpa tiesitte minua
olevankaan. Meillä kuolevaisilla on raskas vastuunalaisuus jo siinä,
että meidän on vastattava tekojemme ennakolta tietyistä ja
suoranaisista tuloksista, -- mutta epävarsinaisista seurauksista
kaikkivaltias ja hyvä Luojamme, joka yksin voi nähdä inhimillisten
tapahtumien riippuvaisuuden toisistaan, ei ole meitä lyhytnäköisiä,
heikkoja olentoja vaativa vastuuseen."
"Miten teidän oli mahdollista jättää lady Emily", kysyi Waverley
syvästi liikutettuna, "vieläpä sellaiseen tilaan, joka enimmin vaatii
puolison myötätuntoisuutta, ja lähteä etsimään -- -- --"
"Tein vaan velvollisuuteni", vastasi eversti Talbot tyynesti, "enkä
kadu -- en tahdo sitä katua. Jos kiitollisuuden ja kunnian polku aina
olisi siloinen ja mukava, niin ei sitä kulkeminen olisi suurikaan
ansio; mutta usein se nousee etujamme ja toiveitamme vastaan, vieläpä
taistelee syvimpäin tunteittemme kanssa. Tällaisia ovat elämän
kokemukset, eikä tämä (nyt hän ei enää voinut kyyneliään hillitä),
vaikk'ei vähimmän katkera, ole ensimäinen minkä kohtalo on osakseni
antanut. -- Mutta puhukaamme asiasta huomenna", hän lisäsi, puristaen
Waverleyn kättä. "Hyvää yötä; koettakaa unohtaa muutamiksi hetkiksi.
Luullakseni koittaa päivä kello kuuden ajoissa, ja nyt on vasta vähän
yli kahden. Hyvää yötä."
Edward vetäytyi huoneeseensa, voimatta sanaakaan vastata.