"Yhdestä toiseen aina."
"Olenpa oikein lapsellisen oikullinen", ajatteli Waverley, teljettyään
asuntonsa oven ja kävellessään siellä kiireesti edestakaisin. --
"Mitäpä minuun kuuluu, jos Fergus Mac-Ivor tahtoo naida Rose
Bradwardinen? Enhän minä häntä rakasta -- hän ehkä olisi voinut minua
rakastaa -- mutta minä hylkäsin hänen vilpittömän, luonnollisen ja
liikuttavan mieltymyksensä, vaalimatta sitä hellyydeksi asti, ja
käännyin sellaisen naisen puoleen, joka ei ikinä miestä rakasta, paitsi
jos vanha Warwick, kuninkaantekijä, kuolleista nousisi. Ja mitäs
paroonistakaan -- minä en olisi välittänyt hänen maatiloistaan eikä
siis nimikään olisi loukkauskivenä ollut. Vaikka itse piru olisi vienyt
nuo hedelmättömät nummet ja kiskonut kuninkaan _caligae_, minä en
olisi millänikään! Mutta tuota tyttöä, joka on kuin luotu kodikasta
onnea ja lempeä varten, antaakseen ja ottaakseen kaikkia niitä rakkaita
ja viehättäviä lemmenosotuksia, joista yhdessä elävien onni sulostuu,
tuota tyttöä kosii nyt Fergus Mac-Ivor. Tämä ei ole häntä pahasti
kohteleva -- ihan varmaan ei, sillä siihen hän ei kykene -- mutta jo
kuukauden kuluttua hän on vaimoaan kohtaan huolimaton; silloin hän ei
enää muuta mieti kuin miten saisi nöyryytetyksi jonkun kateellisen
päällikön tai syrjäytetyksi hovista jonkun suosikin tai vallatuksi
jonkun nummen tai järven taikka mistä saisi joukkoihinsa uuden osaston,
eikä hän silloin jouda kysymään, mitä Rose puuhaa tai kuinka hän
aikaansa viettää.
"'Ja sitten surun syöpä umpiin jäytää,
ja häätää suloruusut poskien:
aaveelta kaamealta näyttää hän,
värjöttää valjuna kuin horkan lyömä,
ja niin hän kuolee.'
"Ja tuollainen tuho olisi estetty saavuttamasta maailman ylevintä
olentoa, jos mr. Edward Waverley olisi pitänyt silmänsä avoinna! --
Enpä todellakaan käsitä, miten saatoin luulla Floraa niin paljon, niin
_hyvin_ paljon Rosea kauniimmaksi. Hän on tosin kookkaampi, ja
hänen käytöksensä sivistyneempi, mutta monet pitävät neiti Bradwardinea
luonnollisempana; varmasti hän on paljoa nuorempi. Luulisinpa Floraa
melkein kahta vuotta itseäni vanhemmaksi. Pitää tarkastella kumpaakin
tänä iltana hieman lähemmin."
Näin tuumien Waverley lähti teetä juomaan (kuten oli tapana vielä 60
vuotta takaperin) erään ylhäisen rouvan luo, joka kannatti chevalierin
asiaa; siellä hän, kuten odottikin, tapasi molemmat neidot. Hänen
astuessaan sisään kaikki nousivat tervehtimään; Flora istuutui
kuitenkin heti paikallensa ja jatkoi keskeytynyttä puheluaan. Sitä
vastoin raivasi Rose hänelle melkein huomaamatta tietä ahtaassa
piirissä, jotta hän pääsisi lähelle istumaan. -- "Hänen käytöksensä on
yleensä hyvin viehättävä", tuumi Waverley itsekseen.
Seurassa sukeutui väittelyä siitä, kumpi on sujuvampi, geelin- vai
italiankieli ja kumpi paremmin sopii runouteen. Geelin kieltä, jota
missään muualla ei oltaisi suosittu, puolusti täällä urheasti seitsemän
ylämaalaista vallasnaista, jotka kirkuivat niin kovaa kuin keuhkoista
lähti ja olivat saada koko seuralta korvat lukkoon, kun esittivät
geeliläisen _euphonian_ esimerkkejä. Huomatessaan eräiden
alamaalaisten naisten nyrpistävän nenäänsä koetti Flora huomauttaa
muutamia seikkoja, joiden perusteella tuo geelinkielen ylistys ei ollut
aivan hassua; mutta kun Rosen mielipidettä tiedusteltiin, puhkesi hän
innostuneesti kiittämään italiankieltä, jota oli Waverleyn avulla
opiskellut. "Hänellä on hienompi korva kuin Floralla, vaikk'ei olekaan
musiikissa yhtä suurta taitoa", ajatteli taas Waverley itsekseen. "Eipä
minua kummastuttaisi, jos neiti Mac-Ivor ensi kerralla vertaisi
Mac-Murrough nan Fonn'ia Ariostoon!"
Lopuksi kävi niin, että läsnäolijat olivat eri mieltä pyydettäisiinkö
Fergusta soittamaan huilua, jota hän osasikin mestarillisesti
kaiutella, vai koetettaisiinko saada Waverley lausumaan joku kappale
Shakespearestä. Talon emäntä tarjoutui keräämään äänet runouden tai
soiton puolesta sillä ehdolla, että se herra, jonka lahjoja tänä iltana
ei käytettäisi, sitoutuisi hauskuttamaan seuraavaa. Sattumalta jäi
tulos riippumaan Rosen äänestä. Flora, joka näytti johdonmukaisesti
välttävän kannattamasta mitään sellaista ehdotusta, mikä rohkaisisi
Waverleytä, oli äänestänyt soiton puolesta, edellyttäen, että parooni
säestäisi Fergusta viulullaan. "Toivotan teille onnea makunne vuoksi,
neiti Mac-Ivor", ajatteli Edward, kun hänen kirjaansa haettiin.
"Glennaquoichissa ollessamme luulin sitä paremmaksi, mutta todellakaan
ei parooni ole mikään taituri ja Shakespeare on kuulemisen arvoinen."
Vaali sattui "Romeoon ja Juliaan" ja Edward luki muutamia kohtauksia
tästä murhenäytelmästä tuntehikkaasti ja henkevästi. Koko seura osotti
sitten taputuksilla mieltymystään; näkyipä eräiden seurassa
kyyneliäkin. Flora, jolle näytelmä oli vanhastaan tuttu, kuului
edellisiin, kun taas Rose. josta se oli aivan uutta, oli jälkimäistä
ihailijajoukkoa. "Hänessä on enemmän tunnettakin", arveli Waverley.
Kun keskusteltiin tämän näytelmän toiminnasta ja luonteesta, väitti
Fergus, että ainoa luonne, joka ansaitsi mainitsemista älykkäänä
maailmanmiehenä, oli Mercutio. "Hänen vanhanaikaisia sukkeluuksiaan en
tosin aina ymmärtänyt, mutta aikansa käsitteiden mukaan hän varmaan oli
ihan erinomaisen reima miekkonen."
"Ja ihan häpeällistä oli", virkkoi vänrikki Maccombich, joka
tavallisesti seurasi everstiään kaikkialle, "että se Tibbert tai
Taggart, tai mikä sen nimi oli, pisti häntä toisen aatelismiehen
käsivarren alatse, juuri kun hän sovitti riitaa."
Naiset tietysti olivat eniten Romeon puolella, mutta tätä kantaa myös
vastustettiin. Niinpä talon emäntä ja moniaat muut naiset ankarasti
moittivat sitä keveyttä, jolla Romeo siirsi lempensä Rosalindesta
Juliaan. Flora pysyi vaiti, kunnes oli hänen mieltään useat kerrat
kysytty, ja sitten hän vastasi katsovansa tuota nyt moitittua
asianhaaraa aivan luonnolliseksi; sitä paitsi se hänen mielestään mitä
paraiten osotti runoilijan taitoa. "Romeota kuvataan meille nuoreksi
mieheksi, joka on aivan erityisesti taipuvainen hellempiin tunteisiin",
selitti hän; "hänen ensi lempensä kohdistui naiseen, joka ei voinut
antaa vastarakkautta. Niinpä hän meille usein toistaa, että hänen
lemmittynsä
"nuolelta säästyy lemmen lapsekkaan
"ja taasen, että
"hän lemmen hylkäs luotaan.
"Kun siis oli mahdotonta, että Romeon rakkaus, jos hänet edellytetään
järkeväksi olennoksi, olisi kestänyt ilman toivoa, niin on runoilija,
hyvin taitavasti tarttuen juuri siihen hetkeen, jolloin Romeo oli
epätoivoon joutunut, hänen tielleen sovittanut paljoa täydellisemmän
olennon, kuin mikä hänet oli hyljännyt, ja tämä uusi on taipuvainen
häntä rakastamaan. Tuskin voin kuvitella muuta seikkaa, joka paremmin
sopisi kohottamaan Romeon hehkuvaa tunnetta Juliaa kohtaan, kuin se,
että hän tuntee siitä sairaalloisesta synkkämielisyydestä, jonka
alaisena hän ensiksi ilmestyy näyttämölle, päässeensä Julian kautta
hurmaantuneeseen ihastukseen, jossa huudahtaa:
"-- tulkoon mitä vain,
ei riitä mainen murhe vastapainoks
sen hetken riemuun, jolloin hänet näin."
"Kummallista, neiti Mac-Ivor", lausui muuan ylhäinen, nuori nainen,
"tahdotteko riistää meiltä etuoikeutemmekin? Aiotteko saada meidät
uskomaan, ettei rakkaus voi toivotonna elää tai että rakastajan on
ruvettava uskottomaksi, jos hänen lemmittynsä on tyly? Sepä olisi
hirveätä! Niin sydämetöntä johtopäätöstä en odottanut."
"Rakas lady Betty", vastasi Flora, "myönnän kyllä, että rakastaja voi
pysyä kosimisessaan, vaikka asianhaarat eivät häntä lainkaan rohkaise.
Mieltymys voi silloin tällöin kestää koviakin myrskyjä, mutta ei
välinpitämättömyyden pitkää talvipakkasta. Neuvon teitä siis, vaikka
olette niin suloinen, pysymään erillänne sellaisesta kokeesta miestä
kohtaan, jonka rakkautta pidätte arvossa. Jos on pienintäkin toivoa,
voi rakkaus elää, mutta toivotonna sen täytyy kuolla."
"Silloin sen käy samaten kuin Duncan Mac-Girdien tamman", huomautti
Evan, "jos arvoisat naiset sallivat; hän yritti totuttaa sitä
vähitellen elämään ilman muonaa, mutta juuri kun elukalle oli saatu
riittämään korsi päivässä, silloin se raukka kuoli."
Evanin kuvaus pani koko seuran äänekkäästi nauramaan, ja keskustelu
kääntyi muihin asioihin. Pian sen jälkeen lähtivät kaikki pois, ja
Waverley ajatteli kotimatkalla Floran sanoja. "Rosalindaani en enää
rakasta", hän virkkoi; "tänään hän antoi minulle kylläkin selvän
viittauksen. Täytyy puhua asiasta hänen veljelleen ja peruuttaa
kosimiseni. Mutta entä Juliani -- lieneeköhän kunniallista mennä
häiritsemään Ferguksen aikeita? -- vaikka niiden on mahdotonta koskaan
menestyä! Ja jos ne menevät myttyyn, entä sitten? -- mitäs muuta --
_alors comme alors_!" Päästyään tähän päätökseen, että antaisi
asianhaarain määrätä, laskeutui sankarimme levolle.