Fergus kosijana.
Mitä syvemmälle Waverley pääsi katsahtamaan chevalierin hovin oloihin,
sitä vähemmän hänellä oli syytä olla näihin tyytyväinen. Samoin kuin
terho jo sisältää vastaisen tammen kaikki haaraantumiset, niin oli
tässäkin hovielämässä monen monta itua juoniin ja vehkeisiin, joista
kokonainen keisarikuntakin olisi kyllikseen saanut. Kullakin vähänkään
tärkeällä henkilöllä oli oma tarkotuksensa, jota yritti toteuttaa niin
kiihkeästi, että Waverley sitä piti aivan suhdattomana. Melkein
kaikilla oli omat syynsä tyytymättömyyteen, vaikk'ei oikeutettua
aihetta ollut muilla kuin vanhalla, arvokkaalla paroonilla, joka
huolehti vaan yhteisen asian kohtalosta.
Kun hän ja Waverley eräänä aamuna olivat tarkastelleet linnaa,
sanoi parooni: "Tuskinpa me voitamme piirityskruunua. Tiedätte kai,
että se on punottu juurista tai kasveista, joita kasvaa piiritetyn
paikan sisäpuolella, taikka se on tehty kurjentattaresta,
_parietaria'sta_ tai kärsämöstä; sanon vieläkin, nykyisellä
Edinburgin linnan piirityksellä me emme sitä saavuta." Tämän
mielipiteensä tueksi hän esitti muitakin tieteellisiä ja päteviä
perusteita, joiden toistamisella en halua lukijaa väsyttää.
Päästyään erilleen vanhasta herrasta Waverley lähti sopimuksen mukaan
Ferguksen asuntoon, odottaakseen siellä hänen paluutaan Holyroodista.
"Huomenna minulla on yksityinen puhelu", oli Fergus edellisenä päivänä
Waverleylle huomauttanut, "ja sinä saat odottaa minua, voidaksesi
toivottaa minulle onnea menestykseen, josta olen jo ennakolta varma."
Waverley saapui siis määräaikana päällikön kortteeriin ja tapasi siellä
vänrikki Maccombichin odottelemassa, antaakseen raportin toimistansa
eräänlaisilla kaivannoilla, joita oli linnan mäen poikki kaivettu ja
nimitettiin juoksuhaudoiksi. Heti sen jälkeen kuului portailta
päällikön ääni kärsimättömän kiukkuisena ärjyvän: "Callum -- kuuletko
Callum Beg -- senkin perhana!" Ferguksen astuessa huoneeseen näkyi
hänessä yltyvän raivon ilmeisiä oireita, eikä juuri kenenkään
kasvonpiirteisiin kiukku voinut pahempia merkkejä jättää. Hänen
otsasuonensa paisuivat sellaisessa mielenliikutuksessa ihan
tavattomasti; hänen sieramensa laajenivat, posket ja silmät tulehtuivat
ja katse oli kuin paholaisen. Nämä puoleksi hillityn raivon tuntomerkit
olivat sitä kamalampia, kun ne näkyivät johtuvan lujasta ponnistuksesta
hallita melkein voittamatonta intohimon purkausta, jonka aiheutti mitä
hirvein sisällinen taistelu, tärisyttäen miehen koko olentoa
perustuksia myöten.
Päästyään sisään hän kiskasi miekkansa irti ja singahutti sen lattialle
niin vimmatusti, että ase kieri huoneen toiseen päähän. "En tosiaan
tiedä, mikä minua estää vannomasta pyhää valaa, ett'en enää milloinkaan
tuota käytä hänen asiansa puolesta", huusi hän. "Lataa pistoolini,
Callum, ja tuo ne tänne heti, heti paikalla!" Callum totteli tyynesti,
hän kun ei koskaan säikähtänyt, suuttunut tai joutunut ymmälle. Evan
Dhu, jonka otsalle pelkkä ajatuskin, että hänen päällikköään oli
loukattu, nosti samanlaatuisen myrskyn, pysyi synkän vaiteliaana ja
odotti tietoa, minne tai kehen nyt oli kosto kääntyvä.
"Jaha, Waverley, siinäpä sinäkin olet", sanoi päällikkö hieman
tyynnyttyään. "Kyllä jo muistan. Pyysin sinua tänne ottamaan voittooni
osaa, ja nyt olet tullut todistamaan pettymystäni, joksi sen suoraan
sanon!"
Evan Dhu esitti nyt kirjallisen raporttinsa, mutta Fergus viskasi sen
vihaisesti syrjään. "Soisin taivaan nimessä", hän ärjyi, "että se vanha
luola luhistuisi kasaan ja hautaisi alleen piirittäjänarrit ja
puolustajaroistot! Luulet kai minua hulluksi, Waverley -- jätä nyt
meidät, Evan, mutta pysy saatavilla!"
"Eversti näkyy olevan ihan villissä", virkkoi mrs. Flockhart Evanin
astuessa rappusia alas; "toivon vaan, että se tekee hänelle hyvää --
hänen otsasuonensa ovat pullistuneet kuin piiskanvarsi: eikö hänen
pitäisi jotakin nauttia?"
"Tavallisesti hän sellaisissa tapauksissa iskee jonkun suonta", vastasi
ylämaalainen mahtipontisesti.
Kun vänrikki oli poistunut, malttoi päällikkö hieman mieltään. "Tiedän
hyvinkin, Waverley", hän sanoi, "että eversti Talbot on saanut sinut
senkin seitsemän kertaa kiroamaan liittoutumistasi meidän kanssamme;
älä yritäkään kieltää, sillä tällä hetkellä olen vähällä kirota omankin
osuuteni. Voitko uskoa, että kun tänä aamuna jätin prinssille kaksi
anomusta, hän hylkäsi molemmat? Mitäs siihen sanot?"
"Mitä voisin sanoa", vastasi Waverley, "ennen kuin saan kuulla, mitä
pyyntösi koskivat?"
"No mitä se asiaan kuuluu, mies? Sanoinhan jo, että minä itse ne
pyynnöt tein! Minä juuri, jolle hän on enemmän velkaa kuin kelle
tahansa kolmelle yhteensä, jotka ovat ruvenneet taistelemaan hänen
puolestansa; sillä minähän panin koko puuhan toimeen ja sain kaikki
Perthshiren miehet aseisiin, kun ei yksikään niistä tahtonut paikaltaan
liikahtaa. Eihän kai ole luultavaa, että pyydän mitään perin
järjetöntä, ja vaikka niin olisikin asian laita, olisi minun osalleni
voitu tehdä pikku poikkeus. Kyllä sinä saat kuulla kaikki, sillä nyt
hengitän taas jo vapaammin. Muistat kai earlin valtakirjani? Se on jo
useita vuosia vanha, silloisista palveluksista kirjoitettu; enkä
luulisi ansioitteni myöhempien toimieni vuoksi ainakaan vähentyneen. No
niin, Waverley, minä en mokomasta earlinarvosta välitä enempää kuin
sinä tai mikä filosofi tahansa, sillä minun mielestäni on sellaisen
klan'in kuin Sliochd nan Ivor'in päällikkö paljoa ylempi mies kuin
mikään skotlantilainen earl. Mutta minulla on ihan erikoinen syy
tavotella tuota kirottua arvonimeä juuri nykyään. Ota huomioon, näet,
että sattumalta sain tietää prinssin yhä yllyttävän Bradwardinen vanhaa
paroonipöhköä julistamaan perinnöttömäksi miespuolisen perillisensä eli
parinkymmenen haaraantumisen läpi lasketun serkkunsa, joka on
päällikkönä Hannoverin vaaliruhtinaan kaartissa, ja testamenttaamaan
tilansa sievälle pikku ystävällesi Roselle. Ja kun hänen kuninkaansa ja
ylin herransa näin tahtoo ja käskee, niin vanha parooni näkyy
mukautuvan tähän tuumaan."
"Mitenkäs sitte käy alamaisvelvollisuuden osottamisen?"
"Hitto vieköön mokomat velvollisuudet! Rose saa vaikka riisua
kuningattaren kengän kruunauspäivänä tai tehdä muuta hullutusta. Mutta
kun Rose Bradwardine olisi minulle varsin sopiva kauppa, ellei hänen
isänsä niin naurettavasti suosisi miespuolista perillistään, niin
juolahti mieleeni, ett'ei enää olisi muuta varsinaista estettä kuin
että parooni tahtoisi vävyllään olevan Bradwardinen nimen -- mikä taas,
kuten tiedät, on minun oloissani mahdotonta -- ja että tämä este
voitaisiin kiertää, jos saan tuon arvonimen, johon minulla on niin
pätevä oikeus ja joka tietysti poistaisi vaikeudet. Jos Rose sitten,
isänsä kuoltua, perii myös Bradwardinen viskountessin arvonimen, sitä
parempi; minulla ei olisi mitään sitä vastaan."
"Mutta minulle on aivan odottamatonta, että sydämesi on kiintynyt neiti
Bradwardineen; sitäpaitsi sinä yhä ivailet hänen isäänsä."
"Hyvä ystävä, minussa on neiti Bradwardinea kohtaan juuri sen verran
mieltymystä, kuin tulevalle puolisolleni ja lasteni äidille mielestäni
on tarpeellista. Hän on hyvin sievä ja ymmärtäväinen tyttö, ja hänen
perheensä on epäilemättä alamaan etevimpiä; kun Flora häntä vielä
hieman opettaa ja neuvoo, tulee hänestä hyvinkin näpsä nainen. Mitä
taas isään tulee, niin onhan hän omituinen ja lisäksi aika
hullunkurinen; mutta hän on läksyttänyt Sir Hew Halbertia, rakasta
Balmawhapplen lairdi-vainajaa ja muita niin tuntuvasti, ett'ei kukaan
uskalla hänelle nauraa, joten hänen hullunkurisuutensa siis on jotenkin
mitätön. Toistan vieläkin, koko maailmassa ei olisi ollut mitään
estettä -- ei ainoatakaan. Minä olin jo suunnitellut koko jutun ihan
valmiiksi."
"Joko olet pyytänyt paroonin suostumusta", kysyi Waverley, "tai Rosen?"
"Mitä varten? Jos olisin paronille puhunut asiasta, ennen kuin saan
käyttää arvonimeäni, ei siitä olisi muuta tullut kuin harmillista
väittelyä nimenmuutoksesta. Sitä vastoin tarvitsee minun Glennaquoichin
earlina vaan ehdottaa hänelle, että rupeisin kantamaan hänen s----lin
karhuaan ja saapaspihtiään kilvestä roikkumassa tai jossakin
nimilevyssä tai ehkä erikoisessa lisävaakunassa jossakin paikassa,
missä ei pääsisi omaa vaakunaani rumentamaan. Rose taas ei voisi minun
ymmärtääkseni olla vastaan, kun hänen isänsä tyytyisi."
"Ehkäpä kuitenkin samalla tapaa, kuin sisaresi on minua vastaan, vaikka
sinä tyydyt."
Fergus tuijotti häneen silmät leveällä, kuultuaan tuollaisessa
edellytyksessä ilmenevän vertauksen; mutta varoi siihen antamasta
vastausta, joka jo huulilla pyöri. "Kyllä me sen asian saisimme
helposti autetuksi. Mutta kuuleppa nyt, miten kävi. Olin pyytänyt
yksityistä puhelua, jollainen minulle täksi aamuksi myönnettiinkin.
Sinut olin kutsunut tänne, aikoessani, narri kun olin, pyytää sinua
sulhaspojaksi. No niin -- minä esitän vaatimukseni -- niitä ei väitetä
kohtuuttomiksi -- monesti uudistetut lupaukset ja myönnetty valtakirja
-- ne kaikki tunnustetaan oikeiksi. Siitä johtuvana luonnollisena
seurauksena anon saada ruveta käyttämään valtakirjalla myönnettyä
arvonimeä -- silloin vedetään minua vastaan taas esille vanhat jutut
C--n ja M--n kateudesta -- minä kumoan tämän tekosyyn ja tarjoudun
hankkimaan heidän kirjallisen myöntymyksensä, nojautuen siihen, että
valtakirjani oli vanhempi kuin heidän tyhjänpäiväiset vaatimuksensa --
totta vieköön, minä olisin kyllä saanut heidän suostumuksensa, vaikka
se olisi miekan kärjessä ollut --. Mutta silloin tuli totuus ilmi! Hän
uskalsi minulle vasten naamaa huomauttaa, ett'ei valtakirjastani
toistaiseksi voinut olla puhetta, koska oli pelättävä sen
katkeroittavan tuota viheliäistä raukkaa ja tyhjäntoimittajaa (tässä
hän mainitsi oman klan'insa päällikkyydestä kilpailevan toverin nimen),
jolla ei ole päällikön arvoon enempää oikeutta kuin minulla Kiinan
keisariksi ja joka puolustelee pelkurimaista kammoansa sotatantereelle
saapumista vastaan luulotellulla prinssin puolueellisuudella minun
hyväkseni, vaikka jo parikinkymmentä kertaa on luvannut tulla mukaan.
Jotta tuolle kurjalle olennolle ei enää jäisi pelkuruutensa
puolustuskeinoa, pyysi prinssi minulta sellaista mieskohtaista
palvelusta, ett'en tällä kertaa välittäisi oikeudenmukaisista ja
järkevistä vaatimuksistani. Luota nyt näin ollen ruhtinaihin!"
"Siihenkö puhelusi prinssin kanssa päättyi?"
"Mitä vielä! Olin lujasti päättänyt, ett'en jättäisi hänelle mitään
tekosyytä kiittämättömyyteensä, ja siksi mainitsin hänelle niin
maltillisesti kuin suinkin saatoin -- ihan vapisin, näet, raivosta --
ne erikoiset syyt, joiden vuoksi olin pakotettu anomaan, että hänen
kuninkaallinen korkeutensa antaisi minulle edes jonkun muun todistuksen
uskollisuudestani ja alttiudestani, koska elämänonnen toiveet nykyään
tekevät suureksi uhraukseksi sen, mitä muulloin olisin mitättömänä
pitänyt. Sitten esitin hänelle koko suunnitelmani."
"No mitä prinssi siihen vastasi?"
"Mitäkö vastasi? Onpa hyvä, että on kirjotettu: 'Älä kuningastasi kiroo
ajatuksissakaan!' Hän vastasi olevansa sydämellisesti iloinen siitä,
että olin hänelle uskonut asiani, koska hänen siten oli mahdollista
estää vielä katkerampi pettymys, sillä hän saattoi ruhtinassanalla
vakuuttaa, että neiti Bradwardinen mieli on jo muuanne päin kääntynyt,
jota liittoa hän oli sitoutunut auttamaan. 'Tähän katsoen, rakas
Fergus', hän lausui armollisimmasti hymyillen, 'kun siis aikomanne
naimisliitto on kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella, niin ei earlin
arvonimen käyttämiselläkään liene mitään kiirettä.' Ja sitten hän
poistui ja jätti minut _planté là_!"
"Entä mitä sinä teit?"
"Sanon sinulle, mitä olisin sillä hetkellä _voinut_ tehdä -- myydä
nahkani pirulle tai vaaliruhtinaalle, kumpi vaan olisi kalliimman
koston luvannut! Nyt olen kuitenkin taas tyyni. Kyllä minä tiedän, että
hän aikoo naittaa Rosen jollekulle ranskalaiselle kätyrilleen tai
irlantilaiselle upseerille. Mutta minäpä pidän heitä tarkasti silmällä.
Varoa saa se mies, joka aikoo minut syrjäyttää! -- _Risogna coprirsi,
signor_!"
Puheltuaan vielä yhtä ja toista, mitä meidän ei tarvitse toistaa,
Waverley lähti päällikön luota, jonka intohimoinen kiihko nyt oli
muuttunut hehkuvaksi kostonhaluksi. Hän palasi asuntoonsa, tuskin
kyeten selvittämään niitä erilaatuisia tunteita, joita Mac-Ivorin
kertomus oli hänen omassa povessaan herättänyt.