Seuraelämää ja lemmen juonia.
Eversti Talbot kävi käytöksessään Waverleytä kohtaan ystävällisemmäksi,
saatuaan tältä täyden luottamuksen, ja kun heidän oli pakko olla paljon
toistensa seurassa, rupesi Waverley enemmän kunnioittamaan everstin
luonnetta. Aluksi tuntui hänen jyrkästi paheksivissa ja moittivissa
lausunnoissaan olevan jotakin kovaa, vaikka hän yleensä oli hyvin
kernas mukautumaan toisen väitteisiin. Tottumus hallitsemaan oli myös
luonut hänen puhetapoihinsa jonkinlaisen mahtipontisen jyrkkyyden,
huolimatta siitä sulavuudesta, jonka oli saavuttanut seurustellessaan
ylemmissä piireissä. Sotilasluonteena hän oli toista laatua, kuin mitä
Edward tähän asti oli kokenut. Bradwardinen paroonin sotilaallisuudessa
oli turhanpäiväistä muodollisuutta; majuri Melville oli pikkumaisen
tarkka yksityiskohdissa ja kurinpidon käytännöllisessä puolessa, kuten
oikeastaan sopisi vaan pataljoonan päällikön, vaan ei armeijan
komentajan: Ferguksen sotilasmieli taas oli niin sekautunut
suunnitelmiin ja valtiollisiin mielipiteisiin, että hän oli enemmän
pikku ruhtinaan kuin sotilaan kaltainen. Mutta eversti Talbot oli joka
suhteessa englantilainen soturi. Hänen koko sielunsa palveli kuningasta
ja isänmaata, ylpeilemättä paroonin tavoin ammattinsa tietopuolisesta
taidosta tai, kuten majuri, käytännöllisestä kokemuksestaan, tai
käyttämättä kykyään Glennaquoichin päällikön tavoin omiin
kunnianhimoisiin aikeisiinsa. Tämän kaiken ohella hän oli mitä
sivistynein ja tietorikkain mies, vaikka toiselta puolen, kuten jo
huomautimme, erityisiin englantilaisiin ennakkoluuloihin takertunut.
Vasta vähitellen selvisi Edwardille eversti Talbotin luonne; sillä
ylämaalaisten viettäessä useita viikkoja Edinburgin linnan turhassa
piirittämisessä Waverleyllä ei ollut muuta tekemistä kuin huvitella
seuraelämässä. Hän olisi mielellänsä vienyt uuden ystävänsä eräiden
vanhojen tuttujensa piiriin. Mutta heidän käytyään parissa paikassa
eversti pudisti päätään ja kieltäysi enää kokeilemasta. Vieläpä hän
kuvasi Bradwardinen paroonia sietämättömimmäksi muotoseikkain orjaksi,
mitä hänen onnettomuudekseen vielä oli tarvinnut tavata, ja
Glennaquoichin päällikköä ranskalaistuneeksi skotlantilaiseksi, jossa
yhtyi hänet kasvattaneen kansan viekkaus ja suostuttamiskyky ynnä
synnyinkansansa ylpeä, kiivas ja kostonhimoinen luonne. "Jos
paholainen", sanoi hän, "olisi hakenut nimenomaan sellaista asiamiestä,
joka osaisi oikein villitä tämän onnettoman maan olot, niin ei olisi
luullakseni voitu parempaa veitikkaa löytää kuin tämä on, jonka olemus
tuntuu yhtä toimeliaalta kuin sulavalta ja juonikkaalta ja jota
ehdottomasti seuraa ja tottelee joukko sellaisia hurjapäitä, jollaisia
te suvaitsette ihailla."
Hän ei säästänyt arvostelussaan naisiakaan, joita oli seuroissa
tavannut. Tosin hän myönsi Flora Mac-Ivorin olevan kauniin naisen ja
Rose Bradwardinen samoin miellyttävän tytön. Mutta hän väitti, että
edellinen pilasi kauneutensa vaikutusta jäljittelemällä ylhäisön
tapoja, joita arvatenkin oli nähnyt käytännössä St. Germainin
naurettavassa hovissa. Mitä taas Rose Bradwardineen tuli, niin hänen
mielestään ei kukaan kuolevainen voinut ihailla sellaista
sivistymätöntä olentoa, jonka puutteellinen kasvatus oli yhtä vähän
sopusoinnussa sukupuolensa ja nuoruutensa kanssa, kuin jos hän
esiintyisi puettuna pelkästään isänsä vanhaan sotilastakkiin.
Tämäntapaisista moitteista suurin osa ei ollut muuta kuin kelpo
everstin ennakkoluuloja ja myrtymystä, sillä hänestä olisi enkelikin
näyttänyt pirulta, ilmestyessään valkea kokardi rinnalla, valkea ruusu
hiuksissa ja "Mac" nimen edessä. Myönsipä hän itsekin leikillisesti,
ettei voisi suvaita Venustakaan, jos tämä hänelle salongissa
esitettäisiin neiti Mac-Jupiterina.
Helposti uskottavaa on, että Waverley katseli näitä nuoria neitosia
aivan toisin silmin. Piirityksen kestäessä hän melkein joka päivä kävi
heidän luonaan, vaikka surukseen huomasikin edistyvänsä Floran
suosiossa yhtä huonosti kuin chevalier linnan vallottamisessa. Neito
pysyi jyrkästi siinä käytöksessään, jota oli Waverleytä kohtaan
ruvennut noudattamaan, kuitenkaan nähtävästi pyrkimättä häntä
välttelemään, tai herkeämään hänen kanssaan seurustelemasta. Joka sana,
joka silmäys oli tyysten sopusoinnussa hänen menettelytapansa kanssa,
eikä Waverleyn alakuloisuus tai Ferguksen huonosti salattu kiukku
voinut syventää Floran huomaavaisuutta Edwardia kohtaan muunlaiseksi,
kuin mitä tavallisin kohteliaisuus vaati. Toiselta puolen taas Rose
Bradwardine vähitellen sai yhä enemmän arvoa Edwardin silmissä. Usein
oli hänellä tilaisuutta huomata, että samalla kun neidon arkuus alkoi
hälvetä, hänen olentonsa esiintyi ylevämpänä; -- että tämän
nykyisen ajan kiihottavat olot näyttivät kehittävän tunteissa ja
mielenilmauksissa arvokkaisuutta, jota hän ei ollut ennemmin tajunnut,
ja että neito ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta, jonka
avulla saattoi rikastuttaa tietojaan tai hienostaa aistiaan.
Flora Mac-Ivor nimitti Rosea oppilaaksensa, auttaen hänen opintojaan ja
hartaasti kehittäen hänen aistiaan ja ymmärrystään. Tarkka katsoja
olisi huomannut, että hän Waverleyn läsnäollessa oli paljon halukkaampi
tuomaan esille ystävättärensä eteviä ominaisuuksia kuin omiaan.
Kuitenkin minun täytyy pyytää lukijaa uskomaan, vakuuttaessani että
tämän lempeän ja uhrautuvan tarkotuksen verhona oli mitä hellin
arkatuntoisuus, tarkasti välttäen kaikkea, mitä olisi voitu
teeskentelyksi epäillä. Floran käytös muistutti siis yhtä vähän
sellaista ilveilyä, jolla kaunis nainen tavallisesti on koettavinaan
esittää toisen etuja, kuin Davidin ja Jonatanin ystävyys kahden
Bond-kadulla retkuilevan jätkän välistä suhdetta. Tosiasia oli, että
vaikka vaikutus oli tuntuva, ei juuri voitu syytä havaita. Kumpikin
nainen suoritti osansa kuin taitava näyttelijä, kaikkein katselijain
mieliksi, ja kun näin oli asian laita, niin kävi melkein mahdottomaksi
älytä, että vanhempi yhä luovutti ystävällensä sen tehtävän, joka olisi
paraiten sopinut hänen omalle kyvyllensä.
Waverleyhin nähden oli Rose Bradwardinella vielä eräs vetovoima, jota
vaan harvat miehet voivat vastustaa, nimittäin ilmeinen harrastus
kaikkeen, mikä koski Edwardia. Neito oli liian nuori ja kokematon
voidakseen arvioida sen huomion koko mahtia, jota yhä osotti
käytöksessään. Hänen isänsä oli liiaksi syventynyt tieteellisiin ja
sotilaallisiin tutkimuksiin, huomatakseen tyttärensä puolueellisuutta,
eikä Flora Mac-Ivor häirinnyt häntä nuhteilla, koska näki ystävänsä
ainoastaan tällä käytöksellä voivan lopulta ehkä saavuttaa
vastarakkautta.
Tosiasia on, että neitojen heti jälleen tavattua toisensa Rose oli
ilmaissut viisaalle ja tarkkanäköiselle ystävälleen sydämensä tilan,
vaikk'ei itsekään ollut siitä selvillä. Siitä saakka Flora oli varmasti
päättänyt lopullisesti hyljätä Waverleyn kosiskelut ja samalla koettaa
suunnata niitä Roseen päin. Hänen veljensä oli kyllä toisinaan,
puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, lausunut aikovansa kosia neiti
Bradwardinea, mutta tämä seikka ei horjuttanut Floran aikeita. Sillä
hän tiesi Ferguksella olevan avioliittolaitoksesta peräti
mannermaalaiset käsitykset, niin ett'ei tämä menisi enkelinkään kanssa
vihille, ellei samalla saavuttaisi tarkotustaan varmempaa asemaansa ja
rikkautta. Paroonin itsepäinen aie siirtää omaisuutensa etäiselle
miesperilliselle, eikä tyttärelleen, näytti siis voittamattomalta
esteeltä, jonka vuoksi Fergus ei milloinkaan voisi todella kosia Rose
Bradwardinea. Ferguksen aivoissa pyörikin lakkaamatta kaikenlaisia
tuumia ja vehkeitä; samoin kuin moni keksijä, jolla on enemmän älyä
kuin sitkeyttä, niin Ferguskin usein ihan odottamatta, ilman mitään
näkyvää syytä, jätti sikseen aikeensa ja ryhtyi vakavasti käsiksi
toiseen, joka sukeutui uutukaisena esiin hänen mielikuvituksensa
ahjosta tai aikaisemmin oli puolivalmiina syrjään heitetty. Siksi oli
useinkin hyvin vaikea arvata, miten hän jossakin asiassa lopulta
menettelisi.
Vaikka Flora oli sydämellisesti kiintynyt veljeensä, jonka ponteva
toimintatapa olisi ilman heitä yhdistäviä sisaruussiteitäkin herättänyt
hänen ihailuaan, niin hän ei silti ollut huomaamatta Ferguksen
virheitä, joita piti jokaisen naisen toiveisiin nähden tuhoisina, koska
avioliiton onneen kuuluu kotoisen yhdessäolon rauhallinen nautinto ja
molemminpuolisen hellyyden osottaminen. Sitä vastoin tuntui Waverley,
huolimatta taistelutannerten ja sotatuumain haaveiluista, ihan kuin
luodulta kodikasta elämää varten. Hän ei halunnut eikä saanutkaan
mitään osaa lähimmän ympäristönsä monimutkaisissa puuhissa, ollen
enemmän kyllästynyt kuin kiintynyt niihin hänen läsnäollessaan usein
nousseihin väittelyihin, joissa pohditaan ristiriitaisia vaatimuksia,
oikeuksia ja etuja. Kaikki osotti hänen olevan juuri sen miehen, joka
voisi tehdä Rosen onnelliseksi, koska tämän luonne oli samanlaatuinen.
Eräänä päivänä Flora istuessaan Rose Bradwardinen vieressä
huomautti tuosta piirteestä Waverleyn luonteessa. "Hänen älynsä
ja hieno aistinsa", virkkoi Rose, "ei voi harrastaa sellaisia
pikkumaisia väittelyitä. Mitä hän esimerkiksi välittää siitä, onko
Macindallagherien päällikkö, joka on tuonut taisteluun vaan
viisikymmentä miestä, eversti vai kapteeni? Ja miten voi odottaakaan
mr. Waverleyn ottavan osaa kiihkeään kiistaan, johon veljesi joutui
nuoren Corrinaschianin kanssa siitä, kuuluuko kunniasija klan'in
vanhimmalle vai nuorimmalle kadetille?"
"Rakas Rose, jos hän todellakin olisi se sankari, joksi häntä luulet,
niin hän kyllä välittäisi näistä asioista jonkun verran, vaikk'ei sen
vuoksi, että niissä itsessään olisi mitään arvoa, vaan koska hän niissä
saisi tilaisuutta esiintyä välittäjänä kiihtyneiden miesten kesken,
joille nuo seikat ovat erimielisyyden aiheena. Etkö huomannut, kuinka
Waverley hitaasti kohotti päätään ikäänkuin unesta heräten ja kysyi,
mitä oli tekeillä, kun nuori Corrinaschian raivoisana kiljui ja tarttui
miekkaansa?"
"Kyllä, mutta eikö se nauru, johon he hänen hajamielisyytensä vuoksi
ratkesivat, vaikuttanut paljoa enemmän riidan loppumiseen kuin mitkään
sanat, mitä hän olisi voinut heille lausua?"
"Totta on sekin ystäväiseni", myönsi Flora, "mutta Waverleyn arvolle
sopivampaa olisi, jos hän järkisyillä olisi heidät tyynnyttänyt."
"Haluaisitko sinä hänet joksikin yleisrauhottajaksi kaikkein
pikapäisten ylämaalaisten kesken? Suo anteeksi, rakas Flora, veljesi on
tietysti tämän asian ulkopuolella; hän on älykkäämpi kuin puolet heistä
yhteensä. Mutta saatatko todellakin millään tavoin verrata Waverleytä
näihin ylpeisiin, äkäisiin, raivoisiin miehiin, joiden riitoja yhä
näemme ja vielä enemmän kuulemme ja jotka säikyttelevät minut ihan
kuoliaaksi?"
"En ollenkaan vertaa häntä raakoihin ja sivistymättömiin, rakas Rose.
Minä vaan surkuttelen, että niin nerokas ja lahjakas mies ei hanki
seurassa sitä asemaa, johon hänellä olisi ominaisuuksiensa vuoksi täysi
oikeus, eikä omista kaikkea voimaansa jalon asian hyväksi, jota on
ruvennut ajamaan. Onhan joukossa sellaisia kuin Lochiel ja P-- ja M--
ja G--, mitä sivistyneimpiä ja kyvykkäimpiä; miksi hän ei suvaitse
toimia ja auttaa asiaa heidän tavallaan? Usein olen arvellut hänen
intonsa laimenevan sen ylpeän, kylmäverisen englantilaisen
vaikutuksesta, jonka seurassa hän on nykyään alinomaa."
"Eversti Talbotinko? Kyllähän siinä on hyvin epämiellyttävä mies. Hän
ei näy pitävän skotlantilaista naista senkään arvoisena, että viitsisi
tarjota kupillisen teetä. Mutta Waverley on niin hyvänluontoinen, niin
sivistynyt --"
"Onpa kylläkin", vahvisti Flora hymysuin, "hän osaa ihailla kuuta ja
lausua Tasson runojakin."
"Paitsi sitä hän osaa taistella, kuten tiedät", lisäsi neiti
Bradwardine.
"Mitä tuohon taistelemiseen tulee", vastasi Flora, "niin luulen
kaikkien miesten -- ainakin niiden, joita miehiksi kehtaan sanoa --
olevan jotenkin toistensa kaltaisia; yleensä tarvitaan karkaamiseen
enemmän rohkeutta kuin tappelemiseen. Sitä paitsi, kun miehet seisovat
vastatusten, on heissä jokin sisäinen vaisto tappeluun, kuten huomaamme
muissakin miespuolisissa olennoissa, esimerkiksi koirissa, sonneissa ja
semmoisissa. Mutta Waverley ei ole omiansa suuriin ja uhkarohkeisiin
yrityksiin. Hän ei olisi koskaan voinut olla kuuluisa esi-isänsä Sir
Nigel, vaan sen sijaan Sir Nigelin ylistäjä ja runoilija. Kuuleppas,
minä sanon sinulle oikein, missä hän on kotonaan ja omalla paikallaan",
jatkoi Flora Mac-Ivor; "hänen on oltava kotoisen onnen rauhallisessa
piirissä, Waverley-Honourissa, jossa saa nauttia oppineen lepoa ja
ylevää elämäniloa. Siellä hän sitte korjauttaa vanhan kirjastonsa mitä
kauneimman goottilaisen tyylin mukaan ja täyttää kaappinsa mitä
arvokkaimmilla ja harvinaisimmilla teoksilla; siellä hän laatii
suunnitelmia ja piirtelee maisemia, kirjottelee runoja, rakennuttaa
temppeleitä ja kaivattaa luolia; ihanana kesä-iltana hän seisoo
pylväskäytävässä linnansa edessä, katsellen kauriita, jotka kuuvalossa
leikkivät ruohikolla tai suurten, aavemaisten tammien varjossa; ja
toisinaan hän lausuu tuntehikkaita runoja kauniille, nuorelle
puolisolleen, joka pitelee häntä käsivarresta -- ja hänestä tulee
onnellinen mies!"
"Ja hänen vaimonsa on todellakin onnellinen", ajatteli Rose parka.
Mutta hän vaan huokasi eikä jatkanut puhelua.