Vähäpätöisiä asioita.
"Prinssin käsky pani minut palaamaan", sanoi Fergus Edwardille
ratsastusmatkalla Prestonista Pinkiehouseen. "Mutta luullakseni tiedät,
miten tavattoman tärkeä meille tämä ylhäinen eversti Talbot on vankina.
Hän on kaikkein mielestä parhaita upseereja punatakkisten joukossa;
häntä pitää erikoisena ystävänään itse vaaliruhtinas, vieläpä
Cumberlandin herttuakin, peljätty sankari, joka kutsuttiin Fontenoyn
luona saavuttamistaan voitoista tänne nielemään meidät ylämaalaisraukat
elävältä. Onko hän sinulle jutellut, miten St. Jamesin kirkonkellot
soivat? Eikö? 'Käännyhän, Whittington', niinkuin entisaikaan Bowin
kellot,"
"Fergus!" huudahti Waverley moittivasti.
"Enpä totta tosiaan tiedä, mitä sinusta tulee", vastasi Mac-Ivorin
päällikkö, "sinuthan saa mikä uusi suunta tahansa käännetyksi. Täällä
olemme nyt saaneet sellaisen voiton, jonka vertaista historia ei tunne
-- jok'ikinen elävä sielu ylistää käytöstäsi yläilmoihin asti -- ja
prinssi ihan ikävöi saadakseen sinua itseäsi kiittää -- ja kaikki
Valkean Ruusumme kaunottaret kumartelevat edessäsi -- mutta sinä,
tämänpäiväinen _preux chevalier_, istut siinä ratsusi selässä
kyykkyisenä kuin mikäkin torimatami, naama niin murheisena kuin
ruumissaatossa!"
"Minua surettaa eversti Gardiner poloisen kuolema: hän oli ennen hyvin
ystävällinen minua kohtaan."
"Vaikkapa niinkin, sure pois viisi minuuttia' ja näytä sitte taas
iloista puoltasi; hänen tämänpäiväinen kohtalonsa voi saavuttaa meidät
huomenna. Lähinnä voittoa on kunniallinen kuolema paras; mutta se on
sittenkin _pis-aller_, minkä suo mieluummin viholliselleen kuin
itselleen."
"Eversti Talbot ilmotti minulle myös, että hallitus on minun tähteni
vangituttanut sekä isäni että setäni."
"Kyllä me menemme niistä takuuseen, hyvä ystävä; Ferrara-miekkamme saa
huolehtia heidän turvallisuudestaan. Tekisi mieleni nähdä sen joutuvan
koetteelle Westminster-Hallissa!"
"Ei tarvita, he ovat jo taas vapaina rauhallisempaa takuuta vastaan."
"No miksi sitte jalo uljuutesi on niin kerrassaan lamassa, Edward?
Luuletko vaaliruhtinaan ministerien olevan sellaisia kyyhkysiä, että
näin ratkaisevana hetkenä päästävät vihollisensa irti, jos vaan
uskaltaisivat tai voisivat niitä vankina pitää ja rangaista? Saat olla
varma siitä, että niillä ei ole sukulaisianne vastaan mitään syytöstä,
jolla voisivat heidän vankeuttaan pidentää, taikka he pelkäävät
ystäviämme, vanhan Englannin reippaita ritareita. Kaikissa tapauksissa
saat olla huoletonna omaistesi kohtalosta; kyllä me keksimme keinoja,
millä saamme heille ilmotettua sinunkin turvallisuutesi."
Nämä perustelut saivat Edwardin vaikenemaan, vaikk'ei täysin
rauhottumaan. Jo useita kertoja hän oli loukkaantunut siitä melkoisesta
välinpitämättömyydestä, jota Fergus osotti niidenkin tunteita kohtaan,
joista hän piti, jos nämä tunteet sattuivat olemaan epäsoinnussa hänen
oman mielialansa kanssa, varsinkin silloin, jos ne häiritsivät häntä
jonkun mieluisan suunnitelman toteuttamisessa. Fergus huomasikin
toisinaan loukanneensa Waverleyn mieltä, mutta ollen aina puuhaamassa
jotain mieleistään juonta, hän ei tullut kyllin tarkanneeksi, miten
syvällinen tai pitkällinen toisen pahastuminen oli, niin että näiden
pikkumaisten loukkausten uusiintuminen oli päässyt jossakin määrin
laimentamaan nuoren vapaaehtoisen kiintymystä päällikköönsä.
Chevalier otti Waverleyn vastaan tavallisella suopeudellaan ja lausui
hänelle monta kohteliaisuutta erinomaisesta urhoollisuudesta. Sitte hän
vei Waverleyn syrjään, kyseli eversti Talbotista yhtä ja toista ja
saatuaan kaikki ne tiedot, mitä Edward saattoi vangista ja tämän
olosuhteista antaa, hän jatkoi:
"En voi olla uskomatta, mr. Waverley, että eversti sisimmässään on
meille suosiollinen, kätkeytyköönpä asianhaaroihin mukautuakseen minkä
naamarin taakse tahansa, sillä ensiksikin tämä aatelismies on niin
läheisessä suhteessa arvokkaaseen ja etevään ystäväämme, Sir Everard
Waverleyhin, ja toiseksi hänen puolisonsa on Blandevillen sukua, joka
taatusti kannattaa Englannin kirkon totisia ja oikealle hallitsijalle
uskollisia periaatteita."
"Mikäli voin päättää siitä, mitä tänään kuulin hänen lausuvan, täytyy
minun olla asiasta aivan eri mieltä kuin teidän kuninkaallinen
korkeutenne."
"Samapa se, ainakin kannattaisi yrittää. _Sen_ vuoksi uskon teidän
haltuunne eversti Talbotin vartioimisen ja valtuutan teidät
menettelemään hänen suhteensa, miten hyväksi näette. Toivon teidän
keksivän keinoja saadaksenne selville hänen todellisen kantansa, mitä
tulee kuninkaallisen isämme saattamiseen valtaistuimelle."
"Olen varma siitä", sanoi Waverley kumartaen, "että jos eversti Talbot
suostuu lupauksen antamaan, siihen myös voi ehdottomasti luottaa; mutta
jos hän kieltäytyy, niin toivoakseni teidän kuninkaallinen korkeutenne
jättää jonkun toisen kuin hänen ystävänsä veljenpojan toimeksi ryhtyä
häntä vastaan tarpeellisiin varokeinoihin."
"Minä en anna hänen vartioimistaan kenenkään muun huoleksi kuin
teidän", sanoi prinssi hymyillen, mutta mahtipontinen sävy äänessään;
"hyvin tärkeää on minun asialleni, että välillänne edes näyttää olevan
hyvä sopu, vaikk'ei teidän onnistuisikaan todella saavuttaa hänen
luottamustaan. Teidän on sentähden otettava hänet kortteeriinne; ja
siltä varalta, että hän kieltäytyisi antamasta kunniasanaansa, pitää
teidän toimittaa varmat vartijat. Pyydän teitä viipymättä ryhtymään
tarpeellisiin toimenpiteisiin. Huomenna palaamme Edinburgiin."
Kun Waverley siten komennettiin takaisin Prestonin läheisyyteen,
jäi häneltä näkemättä Bradwardinen paroonin juhlallinen
alamaisvelvollisuuden osoitus. Hän olikin tätä nykyä menettänyt kaiken
halun naurettavaisuuden näkemiseen, niin että se toimitus, johon Fergus
oli niin hartaasti yllyttänyt hänen uteliaisuuttaan, unohtui häneltä
kokonaan. Mutta seuraavana päivänä kierteli luettavana oikea
sanomalehti, jossa seikkaperäisesti kerrottiin Gladsmuirin taistelusta,
joksi ylämaalaiset mielellään nimittivät voittoansa; lopussa oli
kertomus vastaanotosta, jollaisen chevalier oli Pinkiehousessa
myöhemmällä pitänyt, sisältäen muun mukana seuraavat korkealle
tavottelevat lauselmat:
"Siitä onnettomasta sopimuksesta alkaen, joka tuhosi Skotlannin aseman
itsenäisenä kansana, ei meillä enää ole ollut onnea nähdä tämän maan
ruhtinasten vastaanottavan eikä sen aatelismiesten suorittavan niitä
alamaisvelvollisuuden osotuksia, jotka, perustuen skotlantilaisen
urhouden loistaviin sankaritekoihin, johtavat mieleemme maamme entistä
historiaa ynnä niiden siteiden miehuullista ja ritarillista
koruttomuutta, jotka yhdistivät kruunuun tätä niin usein avustaneiden
ja puolustaneiden sotilasten kunnianosotuksen. Mutta tämän kuun 20:nnen
päivän illalla herätettiin meissä taas eleille muisto eräästä niitä
menoja, jotka kuuluvat Skotlannin maineen entisiin aikoihin. Kun kaikki
olivat koolla, esiintyi Cosmo Comyne Bradwardine, samannimisestä
paroonikunnasta, armeijan eversti y.m., y,m., y.m., prinssin eteen, mr.
D. Macwheeblen, Bradwardinen vanhan paroonikunnan rättärin saattamana
(joka kuuluu äskettäin nimitetyn sotakomisarioksi), ja anoi erään
asiakirjan perusteella lupaa mieskohtaisesti suorittaa hänen
kuninkaalliselle korkeudellensa, tämän edustaessa isäänsä, vanhastaan
säädetyn palveluksen, josta hänelle Robert Brucen allekirjottaman
asiakirjan mukaan (joka alkuperäisenä oli esillä, hänen kuninkaallisen
korkeutensa ylikanslerien sitä tarkastettua) oli läänityksenä annettu
Bradwardinen paroonikunta ja Tully-Veolanin maatilat. Sitte kun hänen
anomukseensa oli suostuttu ja asia rekisteröity, laski hänen
kuninkaallinen korkeutensa toisen jalkansa tyynylle, ja Bradwardinen
parooni laskeutui oikealle polvellensa ja ryhtyi päästämään töppösen
eli matalakorkoisen ylämaalaisen kengän nauhoja, jollaista jalkinetta
sankarimme käyttää uljaiden puoluelaistensa kunniaksi. Tämän
tapahduttua hänen kuninkaallinen korkeutensa julisti juhlamenot
päättyneiksi. Sitten hän syleili uljasta sotavanhusta ja selitti, että
ainoastaan kunnioitus Robert Brucen määräystä kohtaan oli saanut hänet
vastaanottamaan alhaisen palveluksen vertauskuvallisenkaan täyttämisen
sellaisilta käsiltä, jotka niin mainiosti olivat taistelleet kruunun
nostamiseksi taas hänen isänsä päähän. Tämän jälkeen kirjotutti parooni
Cosmo Comyne Bradwardine sotakomisario mr. Macwheeblella sen
sisältöisen asiakirjan, että alamaisvelvollisuus oli _rite et
solemniter acta et peracta_; ja samansuuntaisen selityksen laati
myös ylikansleri ja talletti kanslian arkistoon. Kuten olemme saaneet
tietää, aikoo hänen kuninkaallinen korkeutensa, niin pian kuin hänen
majesteettinsa mielipidettä on kuulusteltu, korottaa eversti
Bradwardinen pääriksi, antaen hänelle Bradwardinen ja Tully-Veolanin
viskountin arvonimen: jo nyt on hänen kuninkaallinen korkeutensa,
isänsä nimessä ja vallassa, suvainnut lahjottaa hänelle isiltään
perimäänsä vaakunaan kunniakkaan lisäyksen, nimittäin saapaspihdin,
jonka yläpuolella on ristikkäin kaksi miekkaa, kilven oikeassa
kulmassa, ja sen alaisella juovalla sanat: 'Vedä ja riisu'."
"Ellen muistaisi Ferguksen pilapuheita", ajatteli itsekseen Waverley,
luettuaan tämän pitkän ja vakavassa hengessä laaditun kyhäyksen,
"tuntuisi tuo kaikki hyvinkin mukiin menevältä eikä mieleeni lainkaan
juolahtaisi pitää sitä naurettavana. Vaan kaikella on valo- ja
varjopuolensa. En todellakaan käsitä, miksi paroonin saapaspihti ei
voisi vaakunatieteessä vaatia itselleen sijaa samalla oikeudella kuin
kärryt, pyörät, aurat, sukkulat, kynttilänjalat ja muut ihan tavalliset
esineet, jotka muistuttavat kaikesta muusta kuin ritarillisuudesta,
mutta jollaisia kuitenkin tapaamme monissa vanhimmissa vaakunoissamme."
Tämä on kuitenkin vaan sivuseikka, joka varsinaiseen kertomukseemme ei
paljon kuulu.
Palattuaan Prestoniin ja mentyään eversti Talbotia tapaamaan, huomasi
Waverley tämän jo päässeen siitä kiivaasta mielialasta, jonka hänessä
olivat monet niin surulliset ja tärisyttävät tapaukset vaikuttaneet.
Hän oli taas entisensä tapainen, kuten ainakin miehuullinen,
avomielinen ja jalosydäminen englantilainen aatelismies ja sotilas,
samalla kuitenkin hieman epäluuloinen toiseen kansaan kuuluvia tai
valtiollisesti toisin ajattelevia kohtaan. Kun Edward oli eversti
Talbotille ilmottanut chevalierin aikomuksen uskoa everstin hänen
erityisesti silmällä pidettäväkseen, vastasi tämä:
"En olisi luullut joutuvani niin suureen kiitollisuuden velkaan sille
nuorelle miehelle, kuin hän tällä määräyksellään on tuottanut. Ainakin
voin iloisin mielin yhtyä entisen presbyteeriläisen papin rukoukseen,
että sille, joka on luoksemme tullut maallista kruunua etsimään, pian
annettaisiin vaivainsa palkaksi taivaallinen kruunu. Mielelläni
vakuutan kunniasanallani, etten teidän tietämättänne ryhdy
pakohankkeisiin, sitä vähemmän, kun olenkin Skotlantiin tullut vaan
teidät tavatakseni ja täältä pois viedäkseni. Olen siitä hyvilläni,
että edes edellinen puoli asiasta on luonnistunut, vaikka näin
surullisissakin oloissa. Mutta luullakseni me olemmekin vaan vähän
aikaa yhdessä. Arvelen nimittäin, että chevalierimme (jota nimitystä me
kumpikin voimme käyttää) levätteineen ja sinilakkineen jatkaa
ristiretkeään etelää kohti!"
"Kuulemani mukaan ei, sillä armeija jää joksikin aikaa Edinburgiin,
kerätäkseen lisäväkeä."
"Ja linnaa piirittääkseenkö?" kysyi Talbot ivallisesti. "No niin, ellei
vanha päällikköni, kenraali Preston, osottaudu kelvottomaksi taikka
linna vaivu Nort Lochiin -- jotka molemmat seikat tuntuvat yhtä
mahdollisilta -- niin luulisi meillä olevan melkoisesti aikaa tehdä
tuttavuutta keskenämme. Arvaan uljaalla chevalierillanne olevan
aikomuksen käännyttää minut teidän kauttanne puolellensa; vaan kun
minun tekee mieleni saada teidät omalle puolelleni, niin tuntuu
kohtuuden mukaiselta, että meille annetaan keskusteluaikaa. Mutta kun
puhellessani tänään kanssanne satuin purkamaan mieltäni sellaisella
tavalla, mikä muuten on minussa harvinaista, niin pyydän teiltä
anteeksi, etten uudestaan ryhdy väittelyihin, ennenkuin tuttavuutemme
on kehittynyt hieman läheisemmäksi."