Englantilainen vanki.
Ensi työkseen meni Edward nyt etsimään upseeria, jonka hengen oli
pelastanut. Lukuisien onnettomuustoveriensa keralla vartioittiin häntä
taistelukentän laidassa olevassa herrastalossa.
Astuessaan huoneeseen, jossa he seisoivat tiheään sulloutuneina,
Waverley heti tunsi hakemansa ei ainoastaan erinomaisen arvokkaasta
ulkomuodosta, vaan myös Dugald Mahonysta, joka oli tapparoineen
seisonut kuin häneen kahlehdittuna siitä asti kuin hän vangiksi joutui.
Dugald kaiketi tahtoi olla varma Edwardin lupaamasta palkinnosta, mutta
siten hän pelasti englantilaisen rosvoukselta tässä yleisessä
sekasorrossa, viisaasti harkiten, että lunastusmaksu luultavasti
riippui lunastettavan lopullisesta tilasta.
Lähestyen upseeria Waverley sydämellisesti tarjoutui täyttämään niitä
toivomuksia, joita vangitulla mukavuuteensa nähden saattoi olla
nykyisissä hankalissa oloissa.
"En ole niin kokematon soturi, sir", vastasi englantilainen, "että
valittaisin sotaonnen vaihtelua. Minua vain surettaa nähdä omassa
kuningaskunnassamme tapauksia, jollaisille muualla olen ollut
verrattain välinpitämättömänäkin todistajana."
"Jahka tulee vielä toinen päivä tämän lainen", virkkoi Waverley, "niin
luulen huolienne aiheen häviävän ja kaiken palautuvan rauhaan ja
järjestykseen."
Upseeri hymyili päätään pudistaen. "En saa unohtaa asemaani sikäli että
yrittäisin muodollisesti kumota mielipidettänne; mutta, joskin olette
menestyneet ja suurta urheutta osottaneet, niin olette ryhtyneet
tehtävään, johon teillä ei ole lähimainkaan riittäviä voimia."
Tällä hetkellä raivasi Fergus itselleen tien tungoksen läpi.
"Tule, Edward: prinssi on lähtenyt Pinkiehouseen yöksi, ja meidän on
mentävä perässä, jott'ei koko _caligae-jnhla_ jäisi näkemättä.
Ystävänne, parooni, on tullut syypääksi rajattomaan julmuuteen; hän on
nimittäin raahustanut rättäri Macwheeblen mukanaan taistelukentälle.
Tiedäthän että rättärin suurimpana kauhuna on aseellinen ylämaalainen
ja ladattu pyssy; ja tuolla hän nyt seisoo kuuntelemassa paroonin
ohjeita protestipaperista, kyyristyen ja lyyhistyen jokaisella
laukauksella, minkä miehemme joutilaina ampuvat kedolla, levottomana
kuin jänis etsiessään pensasta mihin päänsä pistäisi, rangaistuksekseen
saaden jokaisesta säikähdyksen oireesta kiivaan nuhtelun herraltaan,
joka ei myöntäisi kokonaisen tykkipatterinkaan yhteislaukausta
vieressään puolusteluksi hänen sukunsa kunniaa koskevassa keskustelussa
ilmenevästä tarkkaamattomuudesta."
"Mutta kuinka saikaan mr. Bradwardine hänen uskaltamaan tulla näin
kauvas?" kysyi Edward.
"No, hän luullakseni tuli Musselburgiin asti siinä toivossa, että saisi
kirjottaakseen testamentteja muutamille meistä; ja paroonin jyrkkä
käsky pakotti hänet tänne Prestoniin taistelun päätyttyä. Hän valittaa
parin roikaleemme saattaneen itsensä hengenvaaraan, tähtäämällä
pyssynsä häntä kohti; mutta kun he rajottivat hänen lunnaikseen yhden
englantilaisen pennin, niin ei meidän tarvitse vaivata sotaoikeutta
sillä asialla. Tuleppa siis, Waverley."
"Waverley!" huudahti englantilainen upseeri kiihtyneenä; "Sir Everard
Waverleyn veljenpoika?"
"Sama, sir", vastasi sankarimme, hiukan hämmästyen vangin äänen sävyä.
"Olen sekä onnellinen että pahoillani siitä että teidät kohtasin",
lausui vanki.
"En käsitä millä ansaitsen huomionne."
"Eikö setänne ole koskaan maininnut Talbot-nimistä ystävää?"
"Olen kuullut hänen suurella ystävyydellä puhelevan sellaisesta
henkilöstä", vastasi Edward, "hän oli luullakseni eversti armeijassa,
ja lady Emily Blandevillen puoliso, mutta tietääkseni nykyään
ulkomailla."
"Olen vast'ikään palannut", selitti upseeri, "ja Skotlantiin tultuani
pidin velvollisuutenani toimia siinä missä saatoin hyödyttää maatani.
Niin, mr. Waverley, minä olen eversti Talbot, mainitsemanne naisen
puoliso, ja ylpeänä tunnustan kiittäväni sekä sotilaallisesta arvostani
että kotoisesta onnestani teidän jalomielistä ja ylevää sukulaistanne.
Hyvä Jumala, hänen veljenpoikansako siis tapaan tuollaisissa pukimissa
ja tuollaisessa puolueessa taistelemassa!"
"Sir", huomautti Fergus korskeasti, "se puku ja puolue ovat
jalosukuisten ja kunniallisten miesten."
"Asemani kieltää minut inttämästä väitettänne vastaan", sanoi eversti
Talbot; "muutoin ei olisi vaikea todistaa, ett'eivät urheus eivätkä
ylhäisyys pysty parantamaan huonoa asiaa hyväksi. Mutta mr. Waverleyn
luvalla, ja teidän, sir, jos sitäkin tulee kysyä, haluaisin hänen
kanssaan haastaa muutaman sanan hänen perhettään koskevista asioista."
"Mr. Waverley on vapaa toimimaan tahtonsa mukaan. Seurannethan minua
Pinkiehouseen", sanoi Fergus Edwardiin kääntyen, "puheltuasi uuden
ystäväsi kanssa?" Ja Glennaquoichin päällikkö suoristi levättinsä
tavallista mahtipontisemmin ja ylpeämmin, poistuen sitte huoneesta.
Waverley sai helposti hankituksi eversti Talbotille luvan siirtyä talon
tilavaan puutarhaan. He astelivat tuokion vaieten; eversti nähtävästi
mietiskeli miten alottaisi keskustelun, vaan lausui vihdoin:
"Mr. Waverley, olette tänään pelastanut henkeni, ja kuitenkin kautta
taivaan soisin sen menettäneeni ennen kuin tapasin teidät pitämässä
näiden miesten pukua ja kokardia."
"En pahastu moitteestanne, eversti Talbot; lausutte sen hyvässä
tarkotuksessa, ja kasvatuksenne ja ennakkoluulonne saattavat sen
luonnolliseksi. Mutta ei ole mitään tavatonta siinä, että julkiseen
häpeään syyttään syösty mies antautuu asemaan, missä hänellä on parhaat
toiveet saada hyvitystä sortajiltaan."
"Minusta pikemmin tämä asema on enimmin omiaan vahvistamaan teistä
leviteltyjä huhuja", väitti Talbot; "seuraattehan juuri sitä
menettelytapaa, josta teitä on epäilty. Tiedättekö, mr. Waverley,
millaiseen määrättömään surkeuteen ja vaaraankin nykyinen käytöksenne
on lähimmät sukulaisenne saattanut?"
"Vaaraan!"
"Niin juuri. Englannista lähtiessäni olivat setänne ja isänne olleet
pakotetut hankkimaan takuun, pysyäkseen vapaalla jalalla, kunnes heitä
vastaan valtiopetoksesta nostettu kanne ratkaistaan; takuunkin saivat
asettaa ainoastaan auttajain ponnistusten johdosta. Saavuin Skotlantiin
ainoastaan pelastaakseni teidät kuilusta, johon olitte syössyt; enkä
osaa arvata, mitä seurauksia tästä avoimesta kapinallisiin
liittymisestä onkaan perheellenne, koska jo epäilty aikomuksennekin oli
heille vaaraksi. Olen sydämeni pohjasta suruissani siitä, etten teitä
tavannut ennenkuin jouduitte tähän viimeiseen, onnettomaan
erehdykseen."
"En tosiaan käsitä", vastasi Waverley jäykästi, "miksi eversti Talbot
minun vuokseni on niin suuriin vaivoihin ruvennut."
"Mr. Waverley", lausui Talbot, "olen hidas ymmärtämään ivaa; ja sen
vuoksi vastaan sanoihinne niiden yksinkertaisimman merkityksen mukaan.
Olen sedällenne kiitollisuuden velassa suuremmista hyvistä töistä kuin
poika isälleen. Minulla on häntä kohtaan pojan velvollisuudet; ja kun
tiedän, ettei ole parempaa tapaa hänen hyvyyttään korvatakseni kuin
auttaa teitä, niin koetan mahdollisuuden mukaan pitää huolta
kohtalostanne, sallitte minun niin tehdä tai ette. Se omakohtainen
kiitollisuus, johon olette minut saattanut tänään, on yleisten
käsitysten mukaan suurin mihin ihminen konsanaan voi toisen saattaa,
mutta se ei vähimmässäkään määrässä lisää tätä intoani, yhtä vähän kuin
sitä voi vähentää mikään kylmäkiskoisuus, jolla sen saatatte
vastaanottaa."
"Aikeenne voinevat olla hyvää tarkottavia, sir", huomautti Waverley
kuivasti, "mutta puheentapanne on jyrkkää ja omavaltaista."
"Kun kauan poissa oltuani palasin Englantiin", pitkitti eversti Talbot,
"niin tapasin sir Everard Waverleyn kuninkaallisen virkamiehen
vartioittavana teidän käytöksenne herättämän epäluulon takia. Hän on
vanhin ystäväni -- sanon sen vieläkin kerran -- jaloin hyväntekijäni;
hän uhrasi omat onnensa suunnitelmat minun hyväkseni, hänen jokainen
sanansa ja ajatuksensa ovat pelkkää hyväntahtoisuutta. Tapasin tämän
miehen vankeudessa, jonka hänelle saattoivat yhä painostavammaksi
hiljaisen rauhalliset elämäntapansa, luontainen arvokkuuden tunne ja --
suokaa anteeksi -- syy, mikä sellaisen onnettomuuden oli hänelle
tuottanut. En voi teiltä salata mitä sillä hetkellä tunsin; ajatukseni
olivat mitä katkerimmat teitä vastaan. Sukusuhteitteni avulla, joilla
tietänette olevan melkoisesti vaikutusvaltaa, sain sir Everardin
vapautetuksi, ja läksin suoraa päätä Skotlantiin. Tapasin eversti
Gardinerin, miehen, jonka kohtalo yksistäänkin saattaa tämän kapinan
ainaisesti kirotuksi. Keskustellessani hänen kanssaan huomasin hänen
suuressa määrin leppyneen teille, saatuaan tietoonsa eräitä myöhempiä
seikkoja, uudestaan kuulusteltuaan kapinaan osallisia sotamiehiänne ja
harkittuaan miten suotuisan vaikutuksen olitte häneen ensinnä tehnyt;
enkä epäillyt, ettei kaikki vielä ollut korjattavissa, joshan vain
onnistuisin teidät löytää. Vaan tämä luonnoton kapina on kaikki
tärvellyt. Ensi kerran pitkän ja varsinaisen sotilasurani kuluessa olen
nähnyt brittiläisten häpäisevän itsensä hurjalla paolla, vieläpä
sellaisen vihollisen tieltä, jolla ei ollut aseita eikä sotakuria. Ja
nyt tapaan rakkaimman ystäväni perillisen -- voisinpa sanoa pojan --
mukana voitossa, jota hänen oikeastaan pitäisi punastua. Miksi surisin
Gardineria! Hänen kohtalonsa on omaani verraten kadehdittava!"
Eversti Talbotin käytöksessä oli niin paljon arvokkaisuutta, sellainen
miehuullinen murhe ja sotilaallinen ylpeys, ja sanoma Sir Everardin
joutumisesta vangiksi esitettiin niin tunteellisesti, että Edward jäi
häveten, loukkaantuen ja murheellisin mielin seisomaan vangin eteen,
jonka hengen oli muutamia tunteja takaperin pelastanut. Siksi hän ei
ollutkaan pahoillaan, kun Fergus toisen kerran keskeytti heidän
keskustelunsa.
"Hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee mr. Waverleyn saapumaan
luoksensa." Eversti loi Edwardiin moittivan silmäyksen, joka ei
jäänyt ylämaalaisen päällikön tarkalta silmältä huomaamatta.
"_Viipymättä_ saavuttava!" toisti hän hyvin pontevasti. Waverley
kääntyi taas everstiin.
"Tapaamme toisemme vielä", hän sanoi, -- sillä välin on teille kaikkia
mahdollisia lievennyksiä --"
"En halua mitään", sanoi eversti; "antakaa minun kärsiä samaa kuin
halvimmat näistä miehistä, jotka tänä onnettomana päivänä ovat
mieluummin haavottuneet ja vangiksi joutuneet kuin häpeällisesti
paenneet. Melkeinpä haluaisin vaihtaa olinpaikkaa jonkun kaatuneen
kanssa, jos siten saisin varmuutta, että sanani ovat sopivalla tavalla
teihin vaikuttaneet."
"Vartioittakoon eversti Talbotia tarkasti!" sanoi Fergus
ylämaalaiselle, joka oli vanginvartijain päällikkönä. "Niin on prinssi
erikoisesti käskenyt: siinä on erittäin tärkeä vanki."
"Mutta älkää antako häneltä puuttua mitään mukavuutta, mikä hänen
arvollensa kuuluu", lisäsi Waverley."
"Mikäli ankara vartioiminen sallii", täydensi Fergus. Upseeri näytti
mukautuvan molempiin käskyihin, ja Edward seurasi Fergusta puutarhan
portille, missä Callum Beg kolmea satuloittua hevosta pidellen heitä
odotteli. Kääntyessään vielä kerran taaksepäin hän näki joukon
ylämaalaisia vievän eversti Talbotia takaisin vankilaansa; ovella tämä
vielä pysähtyi ja viittasi Waverleylle kädellään, ikäänkuin
terottaakseen äskeisen puhelun vaikutusta.
"Hevosia on nyt saatavana runsaasti kuin mustikoita", sanoi Fergus
noustessaan satulaan. "Niitä riittää jokaiselle, kun vaan viitsii
kiinni ottaa. Tuleppa, kyllä Callum kiinnittää jalustimemme, ja sitte
niin pian Pinkiehouseen kuin nämä _ci-devant_ rakuunahevoset
suinkin vievät!"